Uskonnonvapaus

Suomessa on lailla säädetty uskonnon rauha ja uskonnon vapaus.  Kun tiedetään, kuinka paljon maailmassa on erilaisia uskontoja, tuntuukin luonnolliselta, että ainakaan sivistysvaltiossa ei sellaisesta asiasta riidellä.  Tuntuu siis luonnolliselta, mutta onko se totta?

Suomi julistautuu maailman parhaaksi lähes kaikissa asioissa, olipa se totta tai ei. Oikeusvaltionakin me pidämme itseämme, joten miten se on mahdollista, että edes eduskunnassa, lainsäädäntöelimessämme, istuvat puolueet eivät välitä tuon taivaallista noista säätämistään laeista?

Olen elämäni aikana käynyt Venäjällä lukemattomia kertoja ja huomannut, kuinka siellä ei juurikaan kyseenalaisteta ortodoksisen kirkon valtaa uskonasioista puhuttaessa.  Toki sielläkin on muita kirkkokuntia ja jopa lahkojakin, mutta tosiasiassa ne jäävät marginaaliin.

Tälle kirjoitukselle sain aiheen parin viimeisimmän matkan seurauksena. Matkat suuntautuivat vahvasti katollisiin maihin, joissa uskonto tuntui olevan läsnä kaikkialla. En tiedä, millainen on lainsäädäntö Italiassa tai Ranskassa, mutta oli selkeästi havaittavissa, että ”toisuskoisiin” suhtauduttiin aivan samoin kun muihinkin ihmisiin.  Islaminuskoisia tuntui olevan väestössä suuri osa, mutta se ei vaikuttanut olevan mikään ongelma.

Miksi siitä on tullut ongelma Suomessa, jossa jo entuudestaan on yli tuhat uskonnollista yhteisöä ja kymmeniä eri kirkkokuntia sekä lisäksi lukuisia isompia tai pienempiä lahkoja.  Oikeasti luulisi, että sekaan sopii hyvin muutama muslimikin. Siitä huolimatta meillä on jopa puolue, joka pitää tätä ”vieraslajia” jotenkin haitallisena meidän yhteiskunnalle ja julkeaa ilman häpeää myös julistaa omaa ”rotuoppiaan”.

Minä tarjoan selityksenä tuohon tämän suomalaisen luonteenlaadun. Onhan meillä suunnilleen samasta syystä runsaasti erilaisia urheilun keskusjärjestöjä, maailman mittakaavassa ennätyksellinen määrä puolueita ja jo mainitut uskonnolliset järjestöt. Kaikki väittävät olevansa samalla asialla, mutta onko oikeasti niin? No onhan se - tavoite on kaikilla sama: valta ja oman edun tavoittelu.  Valtaa ei riitä kaikille, jos yhdistäjiä olisi vain yksi tai muutama.

Minä olen vakaumuksellinen ortodoksi, mutta en lainkaan vierasta muitakaan kirkkokuntia.  Luterilaisessa kirkossa olen käynyt usein, eikä helluntaiseurakuntakaan ole minulle mikään kauhistus, vaikka ei se ihan minun juttu olekaan. Sellaisia joukkoja hieman kavahdan, jotka uskottelevat olevansa kaikessa oikeassa ja nimenomaan ainoana lajissaan. Sen verran ekumeeninen kuitenkin olen, että jos minun pitäisi heittää se ensimmäinen kivi, niin valitsisin hyvin pienen ja kevyen kiven enkä oikein tarkasti tähtäisikään.

Minulle vieraita uskontokuntia en edes yritä tuomita, josta syystä olen kai saanut ystävikseni jopa jehovan todistajia, joka ehkä kuitenkin edustaa sitä minulle kaikkein vierasta yhteisöä.

Islaminusko on eräs maailman suurimmista uskonnoista, joten ei minulla ole mitään syytä julistaa heitä harhaoppisiksi tai terroristeiksi.  Minun mielestäni tuon uskonnonvapauslain tulee suojella heitä, ja viranomaisten on välittömästi puututtava kaikenlaiseen vihapuheeseen ja uhkailuihin.

Ehdoton nollatoleranssi tulee asettaa juuri lainsäätäjillemme.

Kyllä minä luulen, että jokaisen uskonnon perusajatus on oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus.  Ruotsin kuninkaan määräyksellä saatu pieni luterilainen uskontomme ei todellakaan ole se ainut oikea.  En toki väitä, että ”minun” ortodoksisuutenikaan olisi sitä, mutta se on kuitenkin riittävä minulle, ja onhan se ainakin paljon suurempi kuin tuo meidän luterilaisuutemme. Uskonnon laajuus ja suuruus ei tietenkään ole mittari mihinkään, mutta antaa se jonkinnäköisen suunnan uskottavuuteen.

Meidän ainoa tehtävämme on noudattaa Suomen lakia ja lopettaa panikointi.