Minä - ryssän lapsi

Jos minä ihan oikein muistan, niin isäni oli kotoisin Salmista, joka oli kaksikielistä ja voimakkaasti ortodoksista aluetta. Äitini piti ompelukoneliikettä Impilahden Pitkärannassa, jossa isä oli jonkinlaisena pikkupomona tehtaalla. On kyllä totta, että isän suvussa joku esiäiti oli venäläinen, mutta ei se mielestäni kahdessa sodassa Suomea puolustaneesta isästäni ryssää tehnyt.  Toki tiesin mikä ryssä on, sillä isäni käytti tuota sanaa ihan normaalissa puheessa ilman sen pahempaa tarkoitusta.

Samana päivänä, kun venäläisten suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944, sain minäkin syntyä Pitkärannassa. Luonnollista on, että omakohtaisia muistikokemuksia ei minulle päässyt tuosta taajamasta syntymään, sillä jo viikko syntymäni jälkeen olin äitini sylissä sotilasajoneuvossa, joka kiidätti meidät Sortavalaan, josta sitten jatkoimme junalla härkävaunussa kohden Kanta-Suomea. Samassa vaunussa matkusti myös hieman lehmikarjaa, joten ehkäpä sitä silloin saattoi hieman haistakin.

Pakolaisnimityksen kielsi hotelli Tornissa istuva valvontakomissio, joka oli nimetty lähinnä venäläisitä. Jostakin syystä venäläiset eivät voineet hyväksyä, että suurta ja mahtavaa ”rauhantahtoista” Neuvostoliittoa olisi pidetty pelottavana mörkönä. Toki me Karjalan pakolaiset itse tiesimme, mistä oikeasti oli kysymys, mutta tuota Suomen valtion omaksumaa virallista linjaa myötäilee jopa Karjalan liitto, puhumattakaan täällä Sisä-Suomessa sodan jälkeen syntyneistä.

Eri puolella Suomea pakolaiset otettiin vastaan hieman eri lailla. Kemin ja Suolahden kautta päädyimme lopulta Vaajakoskelle, josta minun ensimmäiset muistikuvat ovat.

Vaajakoskella sain kokea myös ensimmäiset merkit piilorasismista.  Aikuiset eivät toki tuoneet sitä puheissaan julki, mutta toiset lapset nimittelivät melko avoimesti ryssän lapseksi.  Missäpä he olisivat sen muualla oppineet kuin kotonaan, sillä ei kai minussakaan mitään näkyvää merkkiä ollut.  Meillä kotona oltiin äärimmäisen siistejä, mutta senkin sain kuulla, että olemme tuoneet kirppuja, luteita ja täitä, vaikka varmasti en edes tiennyt, millaisia otuksia nuo ovat. En myöskään usko haisseeni erityisen pahalle, vaikka kuulinkin sellaisen yleistyksen, että ”ryssän lapset haisevat ryssälle”. Ilman muuta se miellettiin kammottavaksi lemuksi. Kotona meillä oli tapana käydä sekä aamuin että illoin pesulla, mutta joskus pahoitin mieleni niin, että lähdin kesken päivänkin pesulle.

Nyt toki ymmärrän, että se ryssän haju olikin kantasuomalaisten korvien välissä, eikä se sieltä pesemällä poistunut.

Myös koulun alaluokilla sain kokea eräänlaista rasismia. Olin kohtalaisen hyvä oppilas, mutta aina kun jotain pahaa oli joku tehnyt, jouduin ilman muuta syylliseksi. Minua syytettiin jopa lunttauksesta, kun eräs oppilas oli luntannut minulta ja opettaja huomasi vastausten samankaltaisuuden.  Oikeasti en usko, että niin huonoa opettajaa onkaan, ettei olisi huomannut, kumpi on luntannut ja kummalta.

Kun sitten isäni kuoleman jälkeen muutettiin kaupunkiin, rakennettiin tänne ortodoksista kirkkoa. Kuulin, että siihen rakennetaan ”ryssän kirkkoa”. Kovasti vain ihmettelin, miksi venäläiset tänne kirkkoa rakentavat. Toki asia myöhemmin minulle selvisi ja olen itsekin saanut käydä siellä monen monta kertaa – minä, ryssän lapsi.

En tiedä, ovatko nuo lapsuusmuistot jättäneet minuun mitään pysyviä jälkiä, mutta ainakin ne ovat saaneet minut vihaamaan rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta.

Aina olen valmis auttamaan nykypakolaisia, sillä näen todellakin yhtäläisyyksiä heidän ja Karjalan pakolaisten välillä.  En usko, että kukaan jättää kotimaansa vapaaehtoisesti, ellei ole pakko.

Tuo loputon ryssittely jatkuu nyt Suomessa hieman eri muodossa, mutta uskon, että meidän ”uussuomalaiset” vielä näyttävät, mistä heidät on tehty. Eivät ihan kykenemättömät oli tänne edes selvinneet, ja jo nyt tiedetään, että hyvin ahkeraa porukkaa ovat, aivan kuin olivat karjalaisetkin.