Isänmaallisuutta vai tietämättömyyttä?

Ei ole väärin tuntea jonkinasteista isänmaallisuutta, mutta on väärin kuvitella, että joku osa tästä planeetasta on nimenomaan jonkun itseään suomalaisiksi nimittävän kielellisen vähemmistön omistamaa. Toki me saamme täällä asua, sillä syyttömiähän me olemme isiemme tekoihin, ja jossain kai meidänkin on elettävä.

Suomi on itsenäisenä valtiona nyt 100 vuotta, eikä se todellakaan ole historiallisesti kovin pitkä aika. Ruotsalaissyntyisiä ei joukossamme enää elä, mutta venäläissyntyisiä vielä muutamia. Tarkoitan nimenomaan niitä, jotka ovat syntyneet silloin, kun tämä maapallonosa oli vielä Venäjää, tai tarkemmin sanottuna Neuvostoliittoa, jonka ylintä valtaa edusti silloin Lenin. Venäjä oli puolestaan valloittanut nämä Ruotsin itäiset alueet ns. Suomen sodassa 1808 – 1809. Oikeastihan kyse oli sodasta Ruotsin ja Venäjän välillä. Suomi, tai osa Suomea oli silloin vain yksi Ruotsin maakunnista. Täällä asui hyvin omituisia ihmisiä, jotka olivat ajautuneet tänne pohjolaan eri puolilta Eurooppaa ja joistakin Volgan mutkista. Mitään suomalaista rotua ei koskaan ole ollut olemassa, vaan me olemme alun alkaenkin kovin monikulttuurinen porukka. Kielellinen ylivalta tässä maassa oli ruotsalaisilla, ja loput yrittivät tulla toimeen kukin omalla kielellään. Tästä kielten sekamelskasta kehittyi vuosien saatossa sitten kieli, jota me nykyisin kutsumme suomen kieleksi, ja se on saanut virallisen aseman ruotsinkielen rinnalle. Suurin osa Suomen asukkaista ei hallitse ruotsinkieltä, mutta myös se on säilyttänyt virallisen aseman suomenkielen rinnalla. Ehkäpä se on oikein, sillä olihan tämä maakunta kuitenkin 700 vuotta osa Ruotsia. Jos jollekin matematiikka tuottaa vaikeuksia, niin kerron, että se on seitsemän kertaa se aika, jonka Suomi on nyt ollut valtiona.

Olkoonpa siis Ruotsi virallisena kielenämme, jos sellaista yleensä tarvitaan. Esimerkiksi Yhdysvallat ei tarvitse mitään äidinkieltä. Maa on aidosti monikulttuurinen, mutta suurin osa kansasta puhuu englantia.

Venäjän yhteydessä itäiset Ruotsilta vallatut alueet saivat autonomian, joka sitten aikaa myöten johti itsenäisen valtion syntyyn. Kovin paljon ihmisiä ei näillä alueilla koskaan asunut, joten Ruotsin kuningas lupasi verohelpotuksia niille, jotka suostuivat muuttamaan tänne itäisille maille.

Kuten kerroin, Suomesta tuli lopulta valtio, ja täällä asuvat ihmiset alkoivat nimittää itseään suomalaisiksi. Adolf Ivar Arwidssonin suuhun on sovitettu sanat: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi koskaan tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Tuskinpa se on enempää totta kuin monet muutkaan vaihtoehtoiset totuudet.

Tällä kirjoituksella olen halunnut herättää keskustelua siitä, miksi me täällä syntyneet koetamme julistaa olevamme ainoita ihmisiä, joilla on oikeus asua täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Mistä on oikeasti kysymys, kun haluamme kieltää pakolaisilta turvapaikan? Olemmeko todella niin itsekkäitä, että haluamme kieltää sotaa pakenevilta ihmisiltä saman, minkä meidän isämme ja esi-isämme ovat kokeneet? Vai onko sitten niin, että Suomen synty ja tänne syntynyt asutus on jäänyt meille kokonaan arvoitukseksi? 

 

Onko edes moraalisesti oikein, että sallimme yli miljoonan kansalaisemme asuvan ulkomailla, mutta riehumme suorastaan, jos suuren urheilutapahtuman yleisömäärän suuruinen joukko ulkomaalaisia haluaa tulla elämään tänne. Kyllä minä ainakin olen varma, että jos otamme heidät ystävällisesti vastaan, uskon heistä on iloa muutenkin kuin jalkapallojoukkueessa, josta ei paljon iloa ole ollutkaan.