Ihmeellinen ihmisluonne

Taipumus tehdä pahoista teoista jonkinlaisia sankaritekoja on yleistä meissä ihmisissä.  Sen sijaan, että vilpittömästi katuisimme tekojemme aiheuttamaa vahinkoa, koetammekin ostaa lähimmäistemme kunnioitusta sillä, että emme ehkä enää menettele niin. Varsin yleistä tämä on alkoholin suurkuluttajien keskuudessa, olipa hän sitten alkoholisti tai muuten vain juoppo.  Kyllä minäkin nuorena jonkun siiderin otin, mutta en minä sillä koskaan ole ylpeillyt, sen enempää kuin niillä teoillakaan, joita ehkä tein.  

Eräs vanha arvostamani herra lausui kerran nämä ikimuistoiset sanat: ”Ei siinä hääppostä miestä tarvita, että viinasta humalaan tulee.” No näinhän se on.  Jos kertoisin jollekin - niin kuin joskus olen kertonutkin - että viimeisestä ryypystäni on kulunut jo niin ja niin monta vuotta, tekisin sen hyvin vaivihkaa ja kahden kesken. Turhaapa siitä on numeroa tehdä, sillä ” eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat.”  On aina positiivinen asia, jos juoppo lopettaa juomisensa, mutta ei hän mitään selkään taputtajia tarvitse, jos todella on vilpittömästi asian takana.  En muista, että kukaan olisi äitivainaatani kehunut siitä, että ei koskaan ollut viinaa maistanut. Se oli ihan luonnollinen asia jolla ei ratsastettu.

”Kun hevosvaras lopettaa juomisen, on hän sen jälkeen raitis hevosvaras.” En muista mistä tuon lauseen olen kuullut, mutta lainaus se jostakin on. Se kuvaa hyvin sitä, että ei ihmisen luonne sanottavasti muutu edes vuosien myötä.  On aika säälittävää kuunnella ”sankarikertomuksia” siitä, kuinka humalassa oltiin ja kuinka paljon töppäiltiin.

Tuo, mikä pätee alkoholin suurkuluttajiin, pätee oikeassa elämässä kaikkiin ihmisiin. Jopa niihinkin, jotka eivät koskaan ole viinaa juoneet, mutta ovat muuten vain törmäilleet.

Jos on säälittävää se, että humalasta koetetaan tehdä sankarillinen olotila, niin vielä säälittävämpää on se, että muilla rikoksilla ylpeillään. Kyllä rikos jonkinlaisen luonnekuvan ihmisestä antaa, olipa se tehty milloin vain. Ihmeellistä onkin, että odotamme selkään taputtajia siitä hyvästä, että olemme jotenkuten palanneet yhteiskunnan hyväksymään elämäntyyliin. Suurin osa ihmisistä on aina elänyt niin, eikä heillä ole koskaan ollut tarvetta kehuskella sillä.

Kyllä se niin on, että tässä järjestäytyneessä yhteiskunnassa tulee noudattaa järjestäytyneen yhteiskunnan sääntöjä. Ei ole mitenkään erikoisen ylistyksen aihetta siinä, että en riko Jumalan ja ihmisten asettamia sääntöjä.  Meissä ihmisissä tuntuu olevan se vika, että teimmepä me mitä tahansa, odotamme aina kiitosta siitä.

Kyllä minä sen hyvin tajuan, että en ole koskaan ollut kamalan hyvä ihminen, enkä varmaan ole sitä vieläkään. Jos kuitenkin olisin, niin varmaankaan en itse olisi itsestäni sellaista tehnyt, joten älkää minua ylistäkö.

Sosiaaliturva ei ole elinkeino

Ihan kaikkea en tiedä, sillä hyvästä koulutuksestani huolimatta en elo onnistunut nousemaan kaikkien alojen asiantuntijaksi, joten ihan vapaasti saatte olla eri mieltä kanssani.  Blogi on kuitenkin foorumi jossa blogin pitäjä saa esittää omia näkemyksiään.  Näkemykset syntyvät siitä miltä asiat näyttävät katsojan silmissä.

En ole voinut välttyä ajatukselta, että on olemassa luvattoman suuri joukko ihmisiä, jotka näkevät hyvän sosiaaliturvamme elinkeinona.  Kun nyt kunnat etsivät säästöjä, olisi sosiaaliturvan palauttaminen alkuperäisen tarkoituksensa mukaiseksi tilapäisavuksi eräs sellainen.  Ei ole mitään mieltä siinä, että elätämme ihmisiä, jotka eivät edes halua osallistua yhteiskunnan ylläpitoon.  Vaikeina työttömyysaikoina on itsestään selvä, että työttömille maksetaan työttömyyskorvausta, vaikka ei sekään aina ole ollut selviö. Sitä on kuitenkin pidettävä kehittyneen yhteiskunnan velvollisuutena, ja ihan hyvä että tähän on päästy.  Ketään ei tietenkään voi tappaa nälkään, mutta hieman jyrkemmin asioihin voitaisiin suhtautua.

Rasismi on asia, joka syntyy ja kasvaa sitä mukaa kun vastikkeeton sosiaaliapukin kasvaa. Sanomattakin on selvää, että työssäkäyvä suomalainen hyvin helposti alkaa ihmetellä, miksi samat tummaihoiset vuosikausia saavat kävellä tienpientareilla ja potkia turpeita samanaikaisesti, kun monet suomalaiset joutuvat tekemään pitkiä työpäiviä. Suoranaisen sosiaaliavun ja työttömyysturvan tekeminen vastikkeelliseksi olisi jo pitkä askel parempaan suuntaan. Ulkomaalaisille suunnatuille kielikursseille osallistuminen olisi jo vastike, joka vähentäisi tätä ongelmaa ja pitkällä tähtäyksellä myös auttaisi ihmistä itseään. On surullista katsella muutamia jo hyvinkin vuosia, jopa vuosikymmeniä Suomessa asuneita ihmisiä, jotka eivät ole oppineet äidinkieltämme edes sen vertaa, että ymmärtäisivät, että eivät ymmärrä sitä.

”Raivoraittius” on asia, jota suomalaiset pitävät kovasti suurena ihmeenä. Tämä johtuu pelkästään siitä, että useimmat eivät ole koskaan käyneet Ruotsia kauempana ja sielläkin vain siksi, että Suomessa juopottelu pani ihmisen liian ahtaalle. Kyllä Keski-Euroopassakin saattoi joskus jonkun humalaisen tavata, mutta useimmiten hän oli niitä suomalaisia, jotka olivat sinne jotenkin joutuneet. Kanta-asukkaat vain harvoin joivat itsensä humalaan, koska heidän mielestään se oli hävettävä tapa. Niinhän se oikeasti onkin, mutta vain harva suomalainen sen ymmärtää. Kuntien ja valtion pitäisi se kuitenkin käsittää ja lopettaa alkoholin tarjoilu järjestämissään tilaisuuksissa. Juopottelu ei yksinkertaisesti edistä mitään asiaa, eikä tee päätöksistä entistä järkevämpiä. Ehkä tämä ei ole kamalan suuria säästöjä tuova asia, mutta on siinä määrin oikea, että en usko siitä kenenkään kärsivän.

Koulukyydit ovat kolmas helposti toteutettava tapa säästää. En toki ehdota koulukyytien lakkauttamista, mutta kyllä matkoja voitaisiin hieman pidentää. Vaikka itse jouduinkin kulkemaan jalkaisin, pyörällä, potkukelkalla tai suksilla muutaman kilometrin koulumatkan, ymmärrän kyllä että nykynuorille se olisi ylivoimaista. Vetoammehan siihen että olemme 2000- luvulla.  2000-luvulla on oikeus olla hieman uusavuton. Enää ei ole oikeus kertoa, että emme aikoinamme saaneet opintotukia, emme työttömyyskorvauksia, eikä meitä viety taksilla kouluun. Siitä ei saa kertoa siitän huolimatta, vaikka se olisi hyvä esimerkki siitä, että kuolema ei seuraakaan välittömästi vaikka joistakin etuisuuksista luovuttaisiin.

Lasten säilytyspaikkako?

Kyllä se totta on, että Kalajoki on hoitanut asiansa keskimääräistä paremmin, josta kiitos valveutuneiden päättäjien ja myös suhteellisen hyvin asioita ymmärtävän ”taloudenhoitajan”. Siitäkin huolimatta tuntuu joskus siltä, että täälläkin olisi kirveellä töitä, sillä aina ei kenenkään järki tunnu tajuavan, että on olemassa asioita, joita ei voi rahalla ostaa.  Asiat ovat sellaisia, joista ei myöskään voida säästää. Nämä arvot ovat aivan jotain muuta kuin rahalla mitattavat näennäisarvot.

Kouluverkosto tuntuu olevan jotain sellaista, jota useimmissakin kunnissa ja kaupungeissa pidetään säästöautomaationa. Lakkautetaan koulu ja hups, taas tuli säästöjä että pätkähti.  Vaan kun ei tullutkaan. Tämä tosiasia tajutaan, jos tajutaan, yleensä vasta sitten kun virhe on jo tehty.

Home tuntuu olevan se keppihevonen, jolla ratsastetaan silloin kun joudutaan miettimään jonkin koulun olemassaoloa.  Homeasiaan pitäisi paneutua vasta toissijaisesti, sen jälkeen kun on ensin pohdittu koulun tarpeellisuutta. Jos todetaan, että koulu on tarpeellinen, voidaan ruveta miettimään mitä homeelle tulisi tehdä. Yleensä sitä pelätään kun ruttoa, ja kieltämättä se on ihan vakava asia.  Homeesta on päästävä eroon, ja siitä toki päästäänkin, joskus halvemmalla, joskus kalliimmalla. Joskus, mutta tosi harvoin, voi käydä peräti niin, että vanahan koulun tilalle joudutaan rakentamaan kokonaan uusi koulu. Tärkeintä on, että lapsia ei panna tämän touhuilun maksumiehiksi. Kaikissa tapauksessa on päädyttävä lasten edun mukaiseen ratkaisuun. Huomiota vaille jää usein myös muutama muu varsin merkittävä asia.

Koulu on kylän vetovoimatekijä. Nuoria perheitä ei saada jäämään kylälle, jossa ei ole edes koulua. Vielä hullummalta tuntuisia ajatus, että tällainen perhe muuttaisi sinne. Todennäköistä on, että koulu on rakennettu aikoinaan tarpeeseen, ja vain ani harvoin on todella käynyt niin, että tämä tarve olisi hävinnyt. Kunnolla hoidettu kyläyhteisö pystyy ylläpitämään yhden koulun varsin pienellä oppilasmäärällä. Se on halusta kiinni.  Valitettavaa on, että kunnallisessa päätöksenteossa vain harvoin kuunnellaan niiden halua, joita asia koskee. Kuntien valtuustoissa vanhemmat lapsettomat ihmiset päättävät, että ”Mutkakylän” kolmiopettajainen koulu lakkautetaan, kun siellä on vain viisikymmentä oppilasta. Uskotaan vakaasti, että säästöjä syntyy, jos rakennus pidetään kylmänä ja oppilaat kuljetetaan taksilla kirkonkylään.  Mitä oikeasti tapahtuu?

Mutkakylä-koulun opettajat ovat kunnan virkailijoita, ja kun kyseessä on ollut ”liitoskunta,” ei heitä voi erottaa, vaan heidät on sijoitettava jonnekin kirkonkylän koululle.  Palkoissa ei siis säästöjä synnykään. Oppilaat joudutaan kuljettamaan kirkonkylälle, yleensä takseilla, joista syntyy kuluja saman verran kuin on ollut tuo kolmen opettajan palkka Mutkakylässä.  Kun vielä havaitaan, että kylmäksi jätetty koulurakennus alkaa oikeasti homehtua, syntyy todellista vahinkoa. Tosiasiassa lopputulemana saattaa olla melkoinen kulujen lisäys.  Toki tämä on ääriesimerkki, eikä ihan aina käy näin, mutta kahteen kertaan tulisi harkita asioita. Varmaa on, että näin on mahdollista käydä.

Kuten jo alussa sanoin, ei tuo raha saa olla ainut päätökseen vaikuttava tekijä. Monessa tapauksessa koulu on myös kylän sydän, jota käyttävät monet harrastusryhmät. ”Oma lähikoulu” on monille kyläläisille tärkeä ja rakas. Koulun opettajat ovat kylän ”mekkihenkilöitä”, joilta kysellään neuvoja mitä moninaisimmissa asioissa. Pienten koululaisten työpäiväkin on selkeästi lyhyempi omassa koulussa kuin vieraaksi koetussa kirkonkylän koulussa.

Olen minä sellaistakin kuullut, että uusi koulu muka parantaisi opetuksen tasoa. Siihen täytyy nyt kyllä sanoa että menkää mäkeen! Opetuksen taso ei riipu pätkääkään rakennuksista, vaan vain ja ainoastaan opettajista. Jos opettaja on motivoitunut, ammattiinsa sitoutunut ja työnsä osaava, on tulos ainakin viisi kertaa parempi kuin rahan takia oppilaita säilövän opettajan huostassa. 

” Jotakin ehkä tietäisin, teinhän sitä työtä minäkin… ”

Jos kyläläiset vastustavat jonkun koulun lakkauttamista, ei sitä koulua tule lopettaa. Niin yksinkertaista se on. 

Poliittiset puolueet ja populismi

Demokratian perimmäiseen olemukseen kuuluu kansan oikeus vaikuttaa omiin asioihinsa.  Suomessa se toteutetaan välillisesti kansan valitseman eduskunnan kautta.  Suomalaistyylinen politiikka on hyvin yleistä länsimaisissa valtioissa, mutta siinä piilee myös heikkouksia. Pahimmillaan heikkous näyttäytyy siinä, että edustajat asettavat oman etunsa yhteisen edun edelle. Joskus äänestäjä huomaa sen, mutta useimmiten ei. Usko juuri oman ehdokkaan vilpittömyyteen ei näytä horjuvan silloinkaan, kun tämä joutuu oikeudessa selittelemään tekosiaan.

Herätkää hyvät ihmiset! Ei ole paljonkaan väliä sillä, todetaanko ihminen syylliseksi vai ei, pelkän syytetyksi joutumisen pitäisi herättää terve epäilyksemme ehdokkaan soveliaisuudesta edustajaksemme. Vaihtoehtoja kyllä olisi, mutta itsepäisyydessämme emme niitä usein valitse. Hyvin harvalla poliitikolla on siinä määrin itsekritiikkiä, että luopuisi vapaaehtoisesti tuolistaan. Usko Jumalan asettamaan johtajuuteen ja omaan erinomaisuuteen istuu tässä porukassa tavallista sirkeämmässä.

Ja sitten puolueisiin. Jos Suomi onkin yhdistysten luvattu maa, on se myös sitä politiikan suhteen. Tuo jo mainittu usko omaan johtajuuteen on saanut aikaan sen, että kun joku edustaja ei ole päässyt tavoittelemaansa asemaan puolueessa, jossa on muitakin samoin uskovia, niin ei muuta kuin uusi puolue pystyyn. Puolue ei synny suinkaan ideologisista syistä, vaan puolueohjelma jyrätään kokoon vasta puolueen perustamisen jälkeen. Näin ovat syntyneet useimmat pienpuolueemme ja osa ns. yhden asian liikkeistäkin. Oikea poliittinen agenda lienee vain parilla kolmella puolueellamme, eivätkä ne välttämättä ole suurimmat puolueemme.

Populismista on syntynyt melkeinpä kirosana, ja sillä on yritetty halventaa joitakin puolueita, päinvastoin kun oikeasti olisi pitänyt tehdä. Populismi on kansantahdon kuuntelua ja sen tahdon mukaista toimintaa. Siis oikeastaan kaikkien puolueiden tulisi olla jossakin määrin populistisia! Pääasiallisesti tämä systeemi johtaa kohtuulliseen kannatukseen, varsinkin jos puolueohjelma on onnistuttu tekemään sellaiseksi, että se vastaa suurimman ihmisryhmän maailmankuvaa.  Perussuomalaiset on hyvä esimerkki juuri tällaisesta puolueesta.

Jotkut puolueet, ehkä kannatukseltaan suurin osa, ovat syntyneet ajamaan tietyn ihmisryhmän etua. Koko kansan etu on niille aivan samantekevää. Kokoomus ajaa selvästi parempiosaisten etua, ja Keskustapuolue keskittyy maanviljelijöihin. Sosiaalidemokraatit eivät oikein tiedä, mitä he tekisivät, ja Vasemmistoliitto yrittää räpiköidä kommunismin raunioilla ilman mitään päämäärää.

Selkeää päämäärää ei ole myöskään hallitusta myötäilevillä yhden asian liikkeillä, joiksi minä lasken kristilliset, RKP:n ja vihreät.  Kristillisyys on arvo, joka kuuluisi kaikille puolueille, eikä millään ryhmittymällä ole yksinoikeutta siihen. RKP pitää hintaan mihin hyvänsä hitaasti kuolevan ruotsin kielen asemaa pinnalla. Siitäkin huolimatta, että kaikki tosiasiat puhuvat kaksikielisyyttä vastaan.  Vihreät eivät yksinkertaisesti elä reaalimaailmassa, joten siitä ei sen enempää. Sama voidaan sanoa lukuisista paikallispolitiikkaamme värittävistä pienpuolueista, jotka eivät ole ansainneet edes paikkaa tässä blogissa.

Rohkenen väittää, että suomalainen politiikka tervehtyisi kovasti, jos puolueiden perustaminen olisi vaikeampaa ja äänikynnys korkeammalla. Puolueiden tulisi myös muistaa mitä se ”hyvämaineisuus” oikeasti tarkoittaa. Ja kansalaistenkin tulisi uskoa paremmin näkemäänsä ja kuulemaansa. Ei yhteiskunta rikollisia ole vahingoittanut, vaan rikolliset yhteiskuntaa.  Jos reilut pari sataa entistä tai nykyistä kansanedustajaa on päässyt syytettyjen listoille, on tässä maassa paljon mätää.

Oikeat ja väärät karjalaiset

Karjalaisia on täällä Suomessa pidetty jotenkin yhtenäisen, kummallisia perinteitä vaalivana ryhmänä, joka on paennut kotiseuduiltaan venäläisten valloitussodan seurauksena. Nykyinen polvi tuskin edes vaalii näitä perinteitä, joiden siirtämisellä alkaa olla kiire. Suurin osa ”oikeistakin” karjalaisista elää vanhan Viipurin lumoissa ja on valmis vannomaan menetetyn kotiseutunsa nimiin.  Ehkäpä entisten rajojen palauttaminen ei olisi Suomen kannalta niinkään huono idea, sillä tuon nykyisen rajan takaisen alueen kunnostaminen saattaisi tuoda mukanaan sitä paljon puhuttua elvytystä. Kävisi niin kuin sotakorvauksissa. Se, mitä luultiin taloudellisesti kestämättömäksi rasitteeksi, toikin tullessaan nousun ja teollisen vallankumouksen.

Karjalan palauttamisesta minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus puhua, vaan niistä sen seitsemän sortin karjalaisista. joista minullakin on onni tuntea kymmeniä. Seitsemällä sortilla en ihan kirjaimellisesti tarkoita seitsemään jakautunutta ihmisryhmää, vaan yleensä sitä, että on olemassa monenlaisia ihmisiä, jotka mieltävät itsensä karjalaisiksi. Kaikki siis eivät ole siirtolaisia, mutta ovat ehdottomasti karjalaisia. 

Kuva: Karjalan Liitto ry

Impilahdella syntyneenä pidän tietysti itseäni karjalaisena ja olen siihen varmasti oikeutettu. Olihan kyseessä sentään sotatoimialue, josta onnistuimme pakenemaan aivan venäläisten suurhyökkäyksen kynnyksellä minun ollessa vasta 9 päivän ikäinen. Olen siis ”oikea” karjalainen.  Tavattuani nykyisen vaimoni Pirjon tulin huomaamaan, että Karjala-seurat ovat suurelta osin laiminlyöneet tämän toisen suuren karjalaisten ryhmän - Kanta-Suomessa syntyneet karjalaiset. Kyllä Joensuussa, Imatralla ja Lappeenrannassa syntyneet ihmiset ovat ihan yhtä karjalaisia kuin me sodan jaloista selvinneetkin. Entä ne ihmiset jotka asuvat edelleen Venäjän puolella? Karjalan tasavallan pääkaupunki Petroskoi pitää sisällään yhä edelleen suuren määrän ihmisiä, jotka vaalivat karjalaisia perinteitä ja jopa puhuvat edelleen karjalan kieltä. Saman laisia karjalaisia asuu pitkin Karjalan tasavaltaa Venäjän puolella.  Heihin emme juurikaan ole pitäneet yhteyttä, vaikka monet Venäjän karjalaiset järjestöt olisivat siihen hyvinkin halukkaita.

Kun nyt ”oikeana” karjalaisena itseäni pidänkin, suoritan tätä karjalaisten erilaistamista hieman lisää. Toki se ei karjalaisuutta miksikään muuta, mutta siirtolaisetkin jakautuvat kahteen, tai ellei peräti kolmeen ryhmään. Kahteen ryhmään siksi, että hieman erilaisen evakkomatkan tekivät sotaa paenneet ihmiset ja ne ihmiset, jotka joutuivat jättämään kotinsa ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. Nämähän luulivat, että Neuvostoliitto aloittaa sodan uudelleen, ellei näiden vaatimuksiin suostuta.  Suuri osa luovutetusta alueesta onkin sellaisia alueita, joita Neuvostoliitto ei koskaan onnistunut valtaamaan. Alueet vain annettiin venäläisille, ilman mitään näkyvää syytä. Selityksiä kyllä löytyi. Siinähän suomalaiset poliitikot ovat olleet hyviä kautta aikojen.

Kun nyt aikaa on kulunut ja siirtolaiset alkavat loppua, tulisi karjalaisten kiinnittää entistä vahvemmin huomionsa näihin kaikkiin karjalaisryhmiin, ja ennen kaikkea kertoa asioista jälkipolville. Karjan liiton tulevaisuus on nuorten käsissä. Oulussa syntyneet poikani ovat juuriltaan karjalaisia, mutta mieltävät itsensä oululaisiksi. Sitähän he ilman muuta ovatkin, mutta he ovat juuriltaan myös karjalaisia, jonka seikan minäkin olen aikoinani unohtanut heille opettaa. Korjataan nyt se mikä korjattavissa vielä on, ja koetetaan saada nuoria mukaan.  Olihan se aika surullista, että eräässä karjalaisten tilaisuudessa minä, melkein seitsemänkymppinen äijä, olin tilaisuuden nuorin osanottaja.

Hyi olkoon. Hävetään ainakin vähän.