Minä, Ari Keronen

Aina minä olen kantanut tuota Ari-nimeä, vaikka virallisesti se onkin Antti Ilari. Tämä vain selvennykseksi niille, jotka kahdenlaista nimeä joissakin tilanteissa saattavat ihmetellä. Sellaista vain sattuu.  Paljon muutakin on tässä elämässä sattunut, joten ajattelin kirjoittaa kerran itsestänikin ihan kehumiskirjeen.  Olen vain huomannut, että ihan kykenemättömät ”persejalatkin” kykenevät haukkumaan, jos se heidän tarkoituksiaan palvelee. Kun eivät kuitenkaan mitään tiedä, enkä ihan hirveästi ole itseäni kehdannut kehua. En ole tuntenut siihen tarvetta, vaikka hieman politiikassakin olen mukana ollut ja tiedän, että puolueelle olisi hieman iloa hyvin koulutetuista ihmisistä.  

Hyvin koulutettuhan minä todella olen, sillä olen kulkenut lähes koko sen putken, joka suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on ollut mahdollista.  Ammattikoulu, teknillinen koulu, teknillinen opisto, sekä lisäksi teknillinen korkeakoulu ja vieläpä jonkin verran tohtorin opintoja sen jälkeen.  Aika tai motiivi tuntui vain loppuneen, joten ei minusta koskaan tohtoria tullut… ei ainakaan vielä.  Koskaan ei voi tietää mitä maailmassa tapahtuu.

Kun nyt kehumaan olen alkanut, niin kehunpa myös urheilusaavutuksillani. Siis kehun minä, vaikka ei kai niissä paljon kehumista olekaan. Tapana vain tuntuu olevan, että mitä huonompi olet, sen enempi kehut. Joitakin faktoja koetan kuitenkin heitellä ja kauhean varovainen koitan olla, ettei tarkkasilmäisinkään asioiden vääntelijä löytäisi huomauttamista.

Paljon olen urheilua harrastanut, mutta oikeastaan vain yhdessä lajissa menestynyt edes keskinkertaisesti.  Vaajakoskella, jossa lapsena asuin, oli hyppyrimäki, jossa harjoittelin mäkihyppyä.  Olin 11 vuoden ikäinen yleislakon aikaan, ja muistankin lakon vain siksi, että jouduttiin hiihtämään mäkisuksilla pitkin rataa päästäksemme laskemaan silloisesta Jyväskylä suuresta mäestä. Laskettiinhan me siitä kaikki, kunnes kasvoin ”ylipitkäksi” ja luovuin mäenlaskusta. Jalkapallossa pituudesta oli jopa hyötyä, joten potkittiin sitten poikien kanssa sitä, kunnes isän kuoleman jälkeen muutettiin kaupunkiin ja eksyin nyrkkeilysalille. Myös nyrkkeilyssä oli pituudesta hyötyä, ja pian opinkin pärjäämään itseni painoisille mutta puoli päätä lyhyemmille ikätoverilleni ja jopa monille aikuisillekin. Kun täytin 17 vuotta, sain luvan osallistua nuorten SM-nyrkkeilyihin. En kai minä ollut se, joka eniten ihmetteli, että kolmen kovan ottelun jälkeen toin kultaisen mitalin Jyväskylään, sillä oikeastaan en ollut edes ajatellut asiaa.  Lehdet kuitenkin kirjoittivat minusta ja minusta tuli paikkakunnalla ”pikkujulkkis”.  Jyväskylään perustettiin noihin aikoihin myös jalkapalloseura JPS (Jyväskylä seudun palloseura). En muista oliko koskaan puhetta, että olin Vaajakoskella potkinut palloa Vapan (Vaajakosken pallo) junioreissa, mutta seuran perustaja Olli Hakala kutsui minutkin perustettavan seuran harjoituksiin. Koska olin laiska lenkillä kävijä, huomasin pian, että jalkapalloharjoitukset kesäisin korvasivat hyvinkin päivittäisen lenkin. Urakkaa kertyikin, sillä olin vielä A-juniori-ikäinen ja pelasin sekä miesten että A-junnujen joukkueessa.

Ei minusta koskaan oikein erikoista jalkapalloilijaa tullut, mutta nyrkkeilijänä kehityin kyllä varsin keskinkertaiseksi kansallisen tason iskijäksi. Nuorten Suomen mestaruuden lisäksi voitin myös mitaleja miesten SM-kisoissa, sekä sain kunnian edustaa Suomea muutamissa kansainvälisissäkin kilpailuissa, joissa sain ripustaa vyölleni mm. ruotsalaisten Tommy Johanssonin, Bo Lundbergin sekä Tore Sanströmin päänahat. Ruotsin mestaruuskilpailujen mitalimiehiä kaikki.

Vaikka minusta siis tuli varsin kohtuullinen nyrkkeilijä, suren kuitenkin enemmän sitä, että koskaan en oikeasti opetellut pelaamaan jalkapalloa.  Moni huonommankin alun saanut pelaaja on potkinut hyvät rahat kansainvälisillä kentillä.

Maalasin omakuvan lehtiartikkelin perusteella voitettuani ottelun Suomi-Ruotsi-maaottelussa vuonna 1965.

Kolmen jo esitellyn lajin lisäksi harrastin monia muitakin lajeja. Olisi oikeastaan helpompi luetella ne lajit joita en harrastanut kuin ne lajit joita harrastin. Kyse oli kuitenkin vain todellisesta harrastamisesta ja junioritason kilpailemisesta. Pitkälle palloilijalle tyypillisiä lajeja olivat lentopallo, koripallo, pesäpallo ja myöhemmin myös keilaus.  Keilausta harrastan edelleen, mutta nyt kyse on todellisesta harrastamisesta.

Siinäpä sitä CV:tä monien ihmeteltäväksi. Olkaa hyvä ja pankaa paremmaksi. Ei se minua häiritse, sillä olen todella tietoinen, että jokaisessa lajissa on minua parempia ja huonompia. Minä olen nyt eläkkeellä, enkä aio enää osallistua urheiluun, enkä politiikkaankaan... ainakaan kovin paljon. Tohtorin väitöskirjasta en sano mitään, kun tuo ikä alkaa tulla vastaan.

Karelianismi

Karelianismi on kulttuurihistorioitsija Yrjö Hirnin v.1939 antama, 1900-luvun loppupuoliskon taiteelle antama nimitys, joka on sittemmin yleistynyt moneen muuhunkin käyttöön. Hyvin itsekkäästi minä olen ruvennut käyttämään tätä taiteessa tunnetuksi tullutta nimitystä myös oman harrastukseni nimityksenä. Olen kyllä pienessä määrin myös taiteen kerääjä ja ystävä. Rahavarani eivät kuitenkaan riitä suurisuuntaiseen taiteen ostamiseen, joten tätä arvostettua titteliä en voi omia.  Karelianisti olen siksi, että kaikki Karjalaan liittyvä kiinnostaa, eikä vähiten siksi, että olinhan siellä minäkin. 
 

Oikeastaan taidan olla se viimeinen mohikaani, tai ainakin yksi viimeisimmistä valloitetussa Karjalassa syntyneistä. Synnyin lähes vanhan rajan tuntumassa kesällä 1944 samana päivänä, kun venäläiset aloittivat suurhyökkäyksensä. Vuosikausia kului minun suuremmin kiinnostumatta synnyinseudustani, mutta kun ikää alkaa karttua, niin kaikki mennytkin rupeaa kiinnostamaan.  On oikeastaan harmi, että en aikoinani kysellyt asioita isältä ja äidiltä, jotka ovat nyt jo pois. Tuskinpa montaa vuosikymmentä menee, kun viimeinenkin nykyisen rajan takana syntynyt on poistunut joukostamme, eikä Karjalaan juuri kukaan kaipaa.

Aina silloin tällöin nousee esiin keskustelu rajojen siirtämisestä entiselleen, tai ainakin sille tasolle, jota pidemmälle ei neuvostojoukot pystyneet etenemään. Kaikkia suomalaisiahan tämä keskustelu ei kiinnosta, ja jotkut itseään realisteiksi nimittävät sanovat, että meillä ei ole enää varaa kunnostaa näitä rappiolle päästettyjä alueita.  Tottahan se on, että huonoon kuntoon ovat paikat päässeet, mutta tästä huolimatta - tai ehkä juuri tästä syystä - olen aivan toista mieltä asiasta. Lähes kuolemantuomioon rinnastettavia madonlukuja lukivat pessimistit myös silloin, kun Suomi sai maksettavakseen poikkeuksellisen raskaat sotakorvaukset, mutta kuinkas kävikään.  Koko teollisuutemme elpyi, jopa syntyi silloin, ja alkoi ennen näkemätön taloudellinen nousu. Samanlainen elvytyspaketti odottaa meitä nyt Venäjän puoleisessa Karjalassa. Oikeasti olen varma, että työttömyys häipyisi joksikin aikaan ja koko Suomen talous elpyisi. Näin ihmeellisesti tämä talouselämää vaan toimii.

Noh, en minä sinne Karjalaan enää ole lähdössä, mutta melko monet sotahistoriastamme tunnetut kylät ja kunnat olen jo nähnyt ja loputkin aion katsoa jos ikä riittää. Ei taida Venäjän poika alueita Suomelle olla luovuttamassa, sillä viime kohteisiimme kuuluneeseen Koivistoon (nyk. Primosrk) aikovat rakentaa 10 000 uutta taloa.

Putinille laittaisin kyllä terveisiä, että rajamuodollisuuksia pitäisi jotenkin muuttaa. On se ihan tyhmää puhua viisumivapaudesta, kun tullimiehet puhuvat vain venäjää ja jokaisen matkustajan pitää kirjoittaa elämänkertansa rajalla, jonka ylitys saattaa kestää parikin tuntia.

Niin, että terveisiä vaan. Kyllä Venäjälle taas mennään jonakin päivänä, kunhan venäläiset löytävät autoni, jonka he nyt ovat kirjoistaan kadottaneet. Minä sillä ajelen kyllä joka päivä, enkä suinkaan tuonut sitä salaa Venäjältä.

Politiikan kahleissa

Kuten valistunut lukija voi huomata, niin en suinkaan aina kirjoita politiikasta, vaikka blogini onkin saanut statuksekseen poliittinen blogi. Joskus kirjoitan Karjalan matkoistamme, joskus taas uskonnosta. Joskus ihan sattumalta mistä vain aiheesta, joka sattuu minua itseäni kiinnostamaan. Yhteistä näille kaikille kirjoituksille onkin oma kiinnostukseni asiaan. Hyvin harvoin olen itseäni tässä blogissa kehunut, vaikka näyttäväthän ne kerskailevan sellaisetkin, joilla ei oikeastaan olisi edes kehumisen aihetta.

Niin se on. En oikeasti ole mikään hyvä ihminen, en ainakaan omasta mielestäni. Ja jos olisinkin, niin tuskinpa olisin sitä omasta ansiostani. Omia mielipiteitä minulla kuitenkin on ja katson ihan oikeudekseni kertoa niistä tässä blogissa. 

Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa, joten enemmän tai vähemmän siinä on mukana jokainen, joka osallistuu tämän yhteiskunnan toimintaan ja käy äänestämässä. Useimmat meistä eivät ole aktiivisesti mukana missään puolueessa, eikä ole tarpeellistakaan. Tarpeellista sen sijaan olisi joskus tutustua politiikkojen taustoihin, sillä se kertoo ihmisestä enemmän kuin hänen omat vaaliteemansa ja mainoslauseensa.  Väärentäjä on väärentäjä silloinkin kun hän on lopettanut väärentämisen. Hevosvaras taas hevosvaras silloinkin kun viimeinenkin varastettu kaakki on viety makkaratehtaalle.  Kyse ei olekaan siitä mitä hän nyt juuri on konkreettisesti tehnyt, vaan siitä millainen hän on luonteeltaan.  Valitettavan usein sorrumme valitsemaan vaaleissa julkkiksia tai ammattipolitiikkoja. Molemmilla on oma etu yhteisen edun edellä.

Me maan hiljaiset emme yleensä tavoittele poliittisia johtopaikkoja, vaan tyydymme olemaan avustajan roolissa.  Emme koe politiikkaa sen enempää ammattina kuin kilpa-areenanakaan. Se on eräänlainen harrastus, jossa on kiva mukana olemisen tunne.  Tämän tunteen vallassa olen minäkin ollut vuosikymmeniä aluksi SMP:n apupoikana ja mukana eläjänä silloin, kun puolue kävi kuolinkamppailuaan.  Kuolin poliittisesti SMP:n mukana.  Ehkä kuitenkin jotain olin saavuttanut, sillä Perussuomalaisten aloittaessa nousunsa minua pyydettiin toimintaan mukaan ja jopa yhden kansanedustajaehdokkaan vaalipäälliköksi. Siihen suostuin, koska halusin auttaa, mutta jyrkästi kieltäydyin saman kaupungin valtuustoehdokkuudesta. Minun kohdallani politiikka jäikin pieneen luottamustoimeen, jota hoitaessani totesin, että nämä lautakuntapaikat tai vastaavat ovat oikeastaan todellisia ammattimiesten paikkoja, eivät niinkään poliittisia virkoja, vaikka ne sellaisiksi usein mielletäänkin. Kun muutin paikkakuntaa, päätin myös lopullisesti jäädä pois kaikesta poliittisesta toiminnasta.  Ei kuitenkaan onnistunut tälläkään kertaa. Oli kunnallisvaalit tulossa, ja kuinka ollakaan: jälleen minua pyydettiin mukaan.  Tälläkin kertaa varsin korkealta taholta.  Jälleen lupauduin mukaan, mutta vain auttamaan. Nyt asetuin jopa ehdolle, sillä olen sen verran hyvin koulutettu, että oletin sen auttavan hieman äänien keräämisessä. Kaipa se vähän auttoikin, vaikka en vaivautunutkaan kovin suuresti vaalityötä tekemään. 

Jälleen kerran luulin kaiken olevan ohi noiden vaalien jälkeen. Ei ihan olut, sillä olin lupautunut paikallisjärjestön edustajaksi piirin kokouksiin. Lupaus mikä lupaus, joten kaikissa tilaisuuksissa olin lupaukseni mukaan myös läsnä. Läsnä olin myös piirin vuosikokouksessa, jossa minua pyydettiin Kalajoen edustajaksi piirihallitukseen. Kalajoen Perussuomalaiset ry:llä ei ollut asetettuna omaa ehdokasta, eikä minua ja Erkki Ahoa lukuun ottamatta myöskään vaalikelpoisia jäseniä, niin suostun.  En pitänyt tehtävää kovin raskaana, mutta kylläkin paikallisjärjestön edun mukaisena.  Siis jälleen kerran suostuin auttamaan.

Tällainen kierre tämä politiikan kahle saattaa siis olla. Vaikka olen kahdesti luopunut politiikasta kokonaan, olen aina joutunut jotenkin sotkeutumaan juttuihin mukaan. Kyllä suurin toiveeni on päästä oikeasti pois tästä politiikan noidankehästä, mutta pelkään kyllä pahaa. Puolueen vaihtamiseen en suostu, sillä edelleen olen sitä mieltä, että perussuomalainen aatemaailma on Suomen kannalta viisain ja parhain.  Selvää on, että ainakaan nykyinen hallitus Suomea ei suosta nosta.

Perussuomalaiset arvot

Suoraselkäinen suomalaisuus, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat ne arvot, joita aina olen perussuomalaisuudessa kunnioittanut. Nämä arvot olivat myös puolueen henkisen isän, Veikko Vennamon aikoinaan perustamassa SMP:ssä. 

En usko, että Veikko olisi hyväksynyt tätä kähmintää, jota nykyiset vallanpitäjät puolueessa näyttävät käyttävän.  En ota kantaa James Hirvisaaren tapaukseen, koska asiaa en tunne. Voi olla hyvinkin, että hän on käytöksellään vahingoittanut puoluetta ja siten täyttänyt sääntöjen erottamispykälän. Voi todella olla näin. Täysin selvää kuitenkin on, että kun Perussuomalaisten piirisihteeri yhdessä piirin puheenjohtajan ja järjestösihteerin kanssa päättivät erottaa piirin jäsenyydestä Kalajoen Perussuomalaiset ry:n, ei mikään pykälä oikeasti täyttynyt.  Yksikään Kalajoen Perussuomalaisten jäsen ei toiminut puolueen sääntöjen vastaisesti. Asiaa ei yksinkertaisesti tuotu piirihallitukseen, vaikka hyvän tavan mukaista olisi ollut esittää erottamisperusteet jäsenjärjestölle ja tämän kuulemisen jälkeen suorittaa tutkinta ja tehdä tarvittaessa ehdotuksia puoluehallitukselle.

Jos asia olisi viety oikeuteen, ei olisi ollut epäilystäkään lopputuloksesta. Kyllä asiaa harkittiin, mutta nähtiin se sitten tarpeettomaksi. Eihän piirin jäsenyydestä ole koskaan ollut mitään hyötyä.

Vieläkään ei täällä Kalajoella edes tiedetä erottamisen syytä, sillä sitä ei koskaan ole meille kerrottu. Huhupuheina on kuultu, että järjestösihteeri on puhellut omiaan puoluesihteerille ja saanut tämän uskomaan, että täällä on jokin ongelma. Ehkä joskus on ollutkin, niin kuin jokaisessa yhdistyksessä ajoittain on, mutta ne oli jo käsitelty ja ratkaistu omin voimin, kun piirihallitus ei asiaan joutanut (tai tahtonut) paneutua.  Toiminnallaan järjestösihteeri on aiheuttanut puolueelle varmasti vahinkoa. Jos joku uskoo, ettei hänen hajoitustyönsä aiheuta hämminkiä äänestäjissä, niin kovasti on naivia.  Selvää on, että kukaan kalajokinen ei halua esimerkiksi kunnallispolitiikassa äänestää merijärvisten asettamia ehdokkaita. Luulenpa, että monet kääntyvät toisten puolueiden äänestäjiksi.

Kalajokisille kuitenkin tiedoksi. Ei hätää! Kalajoen Perussuomalaiset ry toimii ja tulee toimimaan edelleenkin. Kaikki valtuutetut ovat myös ainoan paikallisjärjestön jäseniä ja tietysti kalajokisia. Näin tulee varmasti olemaan vastaisuudessakin, perustakoonpa järjestösiheteeri millaisia osastoja tahtoo. Jos tulevissa toritapahtumissa tai vastaavissa näette Kalajoen perussuomalaisten lisäksi myös toisen teltan, niin tässä sitten selvitys.

Eivät perussuomalaiset arvot ole mihinkään kadonneet. Näyttää vaan siltä, että joillakin ulkopuolisilla on ollut halua henkilökohtaisen mahdin näyttämiseen ja tarve sotkea Kalajoen asioita.

Kalajoen perussuomalaiset ry vaalii aina perussuomalaisia arvoja, vaikka asiakysymyksissä voidaan joskus olla eri mieltäkin.

Hullut suomalaiset

Niinhän sitä joskus on sanottu, että suomalaiset ovat pikkuisen hulluja.  En tiedä missä vaiheessa hulluus on muuttunut suoranaisesti tyhmyydeksi, mutta miettikääpäs nyt tätä.

Muualla maailmassa humaltuminen on jotenkin hävettävää eikä ainakaan kerskailun aihe, niin täälläpä sitä pidetäänkin lähes sankaritekona. Aivan kun siinä tarvittaisiin joku tavallista miehekkäämpi mies, että viinasta humalaan tulee. Tosiasiassa se ei liene paljonkaan vaikeampaa kuin toisen tekemän työn arvosteleminen.  Jotenkin olen aina luullut, ettei kummassakaan tapauksessa kovin kaksista miestä tarvita.

Niin pitkälle kehitys ei ole sentään mennyt, että pelkää juopottelua pidettäisiin jonkinlaisena kansallissankaruutena, mutta ei paljon puutukaan.  Jos sattuu niin onnellisesti käymään, että juoppo lopettaa juomisensa, löytyy kyllä selkään taputtelijoita ja tuon sankariteon ylistäjiä.  Tuskin kukaan ymmärtää, että kyseessä on vain paluu normaaliin elämään, eikä taaskaan mikään merkittävä uroteko.  On tietysti ihan hyvä, ettei tuo kaikkien riesa enää juo, mutta mitään kovin sankarillista hän ei ole tehnyt.

Jo edesmennyt äitini eli juomatta yli 80 vuotta, eikä varmaankaan koskaan ajatellut, että juuri tästä syystä hän olisi tarvinnut jonkun urhoollisuusmitalin. Se nyt vaan on niin, että vaikka olemmekin Suomessa, on raittius silti se normaalimpi elämäntapa.

En minä väitä, että Volvo Markkasena  tunnettu rikollinen olisi ollut tyhmä. Tyhmää kuitenkin oli, että miehen rikollisuus laskettiin niin suureksi ansioksi, että herrasta tehtiin jopa kansanedustajaehdokas.  Ainut ansio todellakin oli rikollisuus, eikä kukaan edes yrittänyt muistuttaa, että kyseiseen tehtävään vaaditaan hyvämaineisuutta.  Kyllä nyt oli jo hulluus keikahtanut pahasti tyhmyyden puolelle.  Samaa sarjaa lienee se, että joku paikallinen politiikkaan pyrkijä koettaa mainostaa itseään Suomen parhaana autovarkaana.  Ehkäpä tässä oli tarkoitus ratsastaa sillä, että ei enää varastanut…. autoja, mutta parhaimmillaankin kyse on vain normaaliin elämään palaamisesta. 

Olipa rikos mitä muotoa tahansa, se on kuitenkin aina rikos. Voi hyvinkin olla, että se on juridisesti sovitettu, mutta tietyn luonnekuvan se jättää, enkä ainakaan minä osaa pitää miestä tai naista hyvämaineisena, vaikka eivät kahleet enää kilisisikään.

Milloinkahan me hullut suomalaiset opimme sen, että normaali kunnollinen elämä on se pohja, jolle hyvämaineisuus voi rakentua. Siihen ei todellakaan tarvita urheilusankaruutta tai television tuomaa julkisuutta.

Meillä on eduskunta täynnä monenlaista ammatillista osaamista, mutta yhä edelleen me kuvittelemme, että pitkä poliittinen ura antaa pätevyyden alalle kun alalle.  Ehdottomasti olen sitä mieltä, että oikeusministerin on oltava lakimies ja opetusministerin opettaja. Vähimmässäkin tapauksessa puolustusministerin on oltava asevelvollisuuden suorittanut ja valtiovarainministeriltä tulisi edellyttää jonkin asteista talouselämän tuntemusta. Voisihan tätä luetteloa jatkaa loputtomiin, mutta jääköön nyt tällä kertaa tähän.

Voi kunpa me hullut suomalaiset ymmärtäisimme, että politiikkaan ei pätevöidytä hiihtämällä eikä kiipeilemällä öljynporauslauttohin.  Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa, jota tehtävää tuskin voidaan uskoa ihmisille, jolle omienkin asioiden hoito tuottaa vaikeuksia.