Ihan tälleen nätisti nyt kirjoitin, kun en viitsinyt sanoa että taas meitä kusetettiin. Eihän se naisihminen niin rumaa kielenkäyttöä ole ansainnut, vaikka ihan oikeasti silmään onnistui lirauttamaankin, tämä Jutta.
Vanhalla rutiinillahan se jo nyt kävi, sillä ihan hyvinhän se onnistui Kreikankin suhteen. Lähes puolet kansasta uskoo, että ihan oikeasti onnistuttiin Kreikalta saamaan vakuuksia rahalahjoitusten vastineeksi. Niin, niin, kyllä oikein luit. Rahaa me nyt lahjoitettiin Kreikan hyväksi, vaikka hyvä hallituksemme ihan muusta puhui. No tottahan se tavallaan oli… siis se muusta puhuminen. Oikeastihan me pelastettiin muutamia eurooppalaisia pankkeja luottotappioilta. Siis muustahan siinä silloin oli kysymys. Siis muusta kuin Kreikan pelastamisesta. Suomalaisen veronmaksajan kannalta ei kuitenkaan taida olla suurtakaan merkitystä sillä mihin rahat menevät, sillä meneväthän ne joka tapauksessa.
Se silmään pissiminen tapahtui siinä, että kansalle uskotellaan, että on saatu jonkinnäköisiä vakuuksia annettavan rahasumman vastineeksi. Kai se helpompi on semmoisena kansalle syöttää. Mutta kylmä totuushan on, että nämä ”vakuudet” korvaavat parhaassakin tapauksessa vain 10 – 20 % todellisista kuluista, vaikka Urpilainen koettaakin kansalle uskotella, että 40 % takaavat. No ihan varmasti eivät takaa. Pahimmassa tapauksessa käy niin kun naapurin mummolle, joka upotti bingoon pari satasta ja sai lopulta kahvipaketin. Ihan kiireesti ruvettiin naapurille kertomaan miten hän bingosta palkinnon voitti.
Tämä kaikki siis tuosta Kreikan salaiseksi luokitellusta sopimuksesta. Espanjan sopimuksestahan me emme vielä muuta tiedä kuin Urpilaisen itsensä kertoman, jonka mukaan se on ihan samanlainen kuin Kreikankin sopimus. Ei siis oikeasti paljonkaan arvoinen.
Meitä siis ihan oikeasti pissitään silmään ihan jatkuvasti.
Kun aina olen kuulut väitettävän, että on pakko tehdä jotain typerää, että Eurooppa pelastuisi. No oikeasti ei ole pakko, mutta kun poliittinen rohkeus puuttuu tehdä jotain todellisesti auttavia päätöksiä. Tietysti Suomen kannalta yksinkertaisinta olisi sanoa vain painokkaasti että ”EI”, mutta kun se jossakin käsittämättömästä syystä on niin vaikeaa, niin teenpä uuden ehdotuksen.
Sen sijaan, että rahat peritään veronmaksajilta, jotka muutenkin ovat jo ahtaalla, meneteltäisiin niin, että jokaiselta yli neljännesmiljoonan netto-omaisuuden haltijalta perittäisiin 5 % pakkolaina. Näin saataisiin eurooppalaisella tasolla helposti kasaan noin 700 miljardia, joka riittäisi luultavasti kaikkiin tarvittaviin apupaketteihin. Jos kyse olisi, niin kuin väitetään, todella lainasta, niin sehän olisi vain sijoitus näiden rikkaiden kannalta katsottuna. Tosiasiallisestihan tämä vaikuttaisi virkistävästi kaikkien euromaiden talouteen, sillä nyt valtion rahatkin riittäisivät niihin tarkoituksiin, joihin ne alun perinkin on tarkoitettu. Nyt saattaisi kuitenkin käydä niin, että nekin jotka ovat kovasti hehkuttaneet vastuullisuutta ja hyvää hallitusta, joutuisivat myöntämään, että eiväthän he tosissaan ole luulleet että ne rahat joskus takaisin saadaan.
Tässä nyt olisi hallitukselle se vaihtoehto jota se on kovasti oppositiolta tivannut. Kun se ”EI” ei ole oikein vaihtoehdoksi kelvannut, vaikka ihan oikeasti hyvä ja selkeä ratkaisu olisikin.
Kun nyt näin hyvän ja toimivan ehdotuksen olen tehnyt, rohkenen myös pyytää hallitusta lopultakin selvittämään sen mekanismin, joka Suomen upottaisi, jos tuota ”EI”-vaihtoehtoa käytettäisiin.
Minä en enää usko siihen, että tontut kurkkivat ikkunoista ja pukki tuo vain pelkkiä piiskoja jos ollaan tuhmia. Olen minä kansakoulun opettajien kanssa ennenkin ollut eri mieltä ja väärässä ovat olleet. Tai mistä sitä tietää, viimeisin väitti: ”Linnassa sinä päiväsi päätät”. Linnaan en ole kutsua saanut, en presidentiltä enkä poliisilta, mutta en ole päiviänikään vielä päättänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti