Tulkoon valkeus

On se totta, että on helpompi saada USA:n presidentti puhelimeen kuin sähköyhtiön remonteista vastaava mestari.

Yritin tätä kesällä kolmesti ja lopulta kyllästyin. Yritimme saada tsasounaan liittymän, mutta emme saaneet. Tontilla oli kuulemma kaupungin liittymä, tiesi lopulta tavoittamamme konttoristi kertoa. Enää en muista, painoinko kakkosta, vai pitikö painaa peräti kolmosta, että lopulta joku suvaitsi vastata. Totta kai systeemi hieno on, mutta kun minun kaksi insinööritutkintoanikaan eivät auttaneet tajuamaan, mistä silloin on kysymys, kun tontille halutaan liittymä. Olkoon vaan, että siellä on liittymä, mutta kun ei ole sähköä. Sitä vaan ei ole ja sillä selvä.

Ihan minä meinasin rumasti sanoa, mutta eiväthän sellaiset sanat suuhuni oikein sovi. Eihän se pelkästään Vattenfallin keksintö ole, että jos kyseessä on se ja se, niin voit painaa sitä ja sitä numeroa, ja jos et halua puhua ollenkaan, niin paina vaikka enteriä. Se vaan jotenkin on niin hullua. Kyllä minä vanhanaikaisena miehenä kaipaan aikaa, jolloin sai puhelimeen sanoa, että haluan puhua teknikko Lötjösen kanssa, ja sitten yhdistettiin Lötjöselle, joka järjesti asian välittömästi.

Niin, puhelimista tämä tarina alkoi, mutta eihän se puhelimeen päättynyt. Lopulta sain nimittäin viisaan oivalluksen. En painanut ykköstä, en kakkosta, en kolmosta, vaan soitin vaimolleni töihin. Hänen työpaikkansa kun oli kaupungintalon piharakennuksessa. Ei häntäkään puhelin auttanut, mutta tomerana tätinä otti ja käveli kaupungintalolle. ”Ei, ei kai meillä mitään liittymää ole tyhjälle tontille”, totesi kaupungin teknisistä toiminnoista vastaava mestari. Kun ei ole, niin ei ole.

Ei ottanut Vattenfallin tyttö huomioon sitä mahdollisuutta, että he olivat erehtyneet. Ei kai se ole mahdollista, kun systeemitkin ovat niin hyvät.

No nyt työmaalla on kyllä sähkö. Se tulee viereiseltä tontilta, jossa kaupungilla on pumppaamo. Pumppaamon sähköllä ei kuitenkaan kirkkoa aiota valaista, joten katsotaan mitä sitten tapahtuu. Kyllä me vahvasti uskomme, että tsasounan kirkastumispäivä koittaa.  

Tollero, tollerompi poliitikko

Se on jotenkin inhimillistä, että ihminen käyttäytyy epäinhimillisesti. Sellainen paradoksi esiintyy yleensä silloin, kun kyvyt ja vallanhimo ovat keskenään ristiriidassa. Politiikassa tämä on varsin yleistä, sillä kaikille pyrkyreille ei vaikutusvaltaisia paikkoja vaan löydy. Toki tilannetta helpottaa se, että aika harvoin elämässään muutoin menestyneet ihmiset hakeutuvat politiikkaan. Näin tämä sinänsä tärkeä elämänalue jää keskinkertaisuuksien temmellyskentäksi. Tämä on todella vahinko, sillä meillä politiikka perinteisesti nojaa demokratiaan, joka tietysti tarkoittaa kaikessa raadollisuudessaan sitä, että idiootilla on juuri sama sananvalta kuin älykölläkin. Joten kaksi idioottia voittaa äänestyksessä yhden asiantuntijan, olkoonpa kyse mistä elämän alueesta tahansa.

Kyllä kyllä ja ei ei. Ihan miten asiaa halutaan nähdä. En minä ole hetkeäkään vastustanut politiikkaa enkä varsinkaan demokratiaa. Nämä politiikan heikkoudet tulisi vain myöntää ja ainakin joiltakin osin olisi pyrittävä luopumaan vanhoista poliittisista käytännöistä. Olisiko se todella mahdotonta ajatella, että ministereiltä vaadittaisiin jonkinlaista asiantuntemusta oman ministeriönsä alalta?

No jos se tuntuu ihan mahdottomalta, niin ainakin kuntien lautakunnat voitaisiin miehittää asiantuntijoilla. Siihen ei oikeasti olisi mitään estettä, paitsi juuri nuo paljon puhutut tollerot. Heillä on yhä edelleen se homehtunut käsitys, että kun vaaleissa on äänestetty eduskunnasta tai kuntien valtuustoista, niin samalla on päätetty siitä, että virkoihin tai luottamusmiespaikoille on samalla valittu edustujat.

No ei oikeasti ole! On vain valittu ihmiset, joiden tulisi vastuullisesti täyttää paikat pätevillä luottamusmiehillä tai toimihenkilöillä.

Pahinta kaikessa, että näistä paikoista saattaa syntyä riita jopa oman puolueen sisällä juuri tämän kaksijakoisuuden vuoksi. Olisipa se tosi hauska todeta, että jostain löytyisi se kunnan etua ajava poliitikko, joka sanoisi: ”Meillä ei ole tämän lautakuntaan pätevää, mutta ehdotetaan tuota Nikkasen Niiloa. Se on alan ammattimies, vaikkakin toisessa puolueessa.”

Niin… niin se on. Se olisi kunnan tai kaupungin etu! Pitkällä tähtäyksellä se olisi kaikkien etu, sillä ”kyllä kansa muistaa”.

Itsekehua

Miksi en saisi itseäni kehua, kehuvathan ne sellaisetkin, joilla ei ole aihetta.

Jos joku ei ymmärrä, että leikkiä se on, niin sanon sen vielä. Leikkiä tämä oli!

En nyt oikein kaksiseksi itseäni tunne, kun istun tässä sairaalan sängyllä ja mietin elettyä elämääni. Ei tähän todellakaan kaksista miestä tarvita olemaan riesaksi ihmisille. Sellaista se elämä on. Toiset kehuu itseään ja toiset höylää hirsiä yömyöhään. Jos valita saisin, niin mieluummin hirsiä höyläisin tuolla tsasounan tontilla.

Tänne sairaalaan jouduin ihan yllättäen, kun en pystyssä pysynyt. Kovin oli juopunut olo, vaikka jos oikein muistan, niin viimeksi olen alkoholiksi nimettyä kemiallista liuotetta maistanut vuonna 1976, ja pahaa oli. Sen jälkeen en ole sitä suuhuni pannut, paitsi ehtoollisella Imatran ortodoksisessa kirkossa viime vuonna, jolloin sain myös piispan siunauksen. Näillä eväillä mennään.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei henkilökohtainen päiväkirjani ketään kiinnosta, kun en suuri ”julkkukaan” ole, joten koetan tästä edes jotenkin luettavan tehdä. Taksilla siis Kalajoelta lähetettiin tänne Kokkolan sairaalaan. Pää palasi, mutta tasapaino ei. Sosiaalinen taksari kertoili kaikenlaisia asioita Kalajoesta ja sen historiasta. Kertoili myös Kalajoen kaupungin taulukaupoista ja taiteilija Oma Orellin syrjinnästä. Oman tunnen hyvin, joskin myös Vianojan vanhaa taidetta arvostan. Jos kaupungin päättä olisin ollut, kyllä minä Oman taulun olisin ennen Vianojaa ostanut. Kumpi ompi parempi? Sen verran Oman taidetta tunnen, että Vianojalle häviä, vaikka makusoista olisikin kysymys.

Kaupungin etu on aina se, että suositaan paikallisia.

Kuulin myös tarinan miehestä, joka sotkeutuu kaikkiin kaupungin asioihin, ymmärsipä niistä tai ei. Yleensä vastustaa kaikkea ja on saanut aikaan suurta vahinkoa kaupungille. No oikeasti en vahingosta tiedä, mutta uskon kyllä. Liekö pelkkä sattuma, että tunnen sekä Oma Orellin että myös tämän kertomuksen haittaukon. Taksarithan usein heijastelevat kansan mielipiteitä, koska näkevät ja kuulevat paljon.

Tälleen se elämä menee. Papin kanssa päivällä juttelin ja ihmisen pienuuden huomasin. Elämä menee niin kuin se menee, eikä oman elämän ohjailu useinkaan onnistu omasta halusta huolimatta. Olemmepa omasta mielestämme kuinka hyviä tahansa, niin totuus on, että ympäristö meistä kuvan muodostaa. Minun mielipiteeni on, että Oma Orell on hyvä taiteilija ja tämä toinen henkilökin vastasi käsitystä, joka minulla jo aiemmin oli.

Sellaisia me ihmiset olemme. Emme juuri koskaan sellaisia, joiksi itse itsemme kuvittelemme. Kylmä totuus on se, että enemmistö ihmisistä tuntee meidät. Valitettavasti. Se on sitten asia erikseen, kuka mitäkin arvostaa.

Näin syntyi "Kallan kuvernööri"

Onhan se vaikeaa, jos kaikelle pitää selitys löytää, mutta löytyyhän se, kun koville ottaa. Kaikelle nimittäin selitys on.

Kallan kuvernööri ei ole kallalainen, niin kuin ei Kalajoen pormestarikaan ole kalajokinen. Erona Kallan kuvernöörillä ja Kalajoen pormestarilla on ainakin se, että Kalajoen pormestari on oikeasti olemassa. Ihminen, jota voisi kutsua Kalajoen pormestariksi, on oikeasti kaupunginjohtaja, joka on kotoisin joistain Rovaniemeltä päin. Kallan kuvernööri ei sitä vastoin ole olemassa lainkaan. Ainakaan se ei ole ihminen, joka olisi lihaa ja verta ja jakaisi oikeutta kaikkialle maailmaan. "Kallan kuvernööri" on blogin nimi.

Kuinka "Kallan kuvernööri" sitten syntyi?

Poikani Jiri, joka opiskeli ja opiskelee edelleen oikeustieteitä, pohdiskeli kerran kanssani sitä juridiikkaa, joka aiheutuu vanhoista lakipykälistä, jotka ovat peräisin Ruotsin tai Venäjän vallan ajoilta, mutta joita ei ole kumottu. Osa näistä pykälistä on kuollut omaa mahdottomuuttaan, mutta osaa voidaan soveltaa yhä vielä, jos niin halutaan.

”Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jääköön.” Näin sanotaan maaherra Wibeliuksen vanhassa runossa, ja sitä on oikeuskäytännössä myös sovellettu. Ruotsin kuninkaan myöntämä itsehallinto Kallalle oli alun perin tarkoitettu turvaamaan paikallisten kalastajien oikeudet. Siis ihmisten, jotka asuivat saarella. Nykyisin saarella ei asu vakituisesti ketään, mutta muodollista valtaa käyttää vuosittain kokoontuva karikokous. Näin siis nyt, mutta miten olisi tilanne, jos saarelle muuttaisi vakituista asujaimistoa? Edes yksi ihminen? Olisiko maakunnallinen itsehallinto voimassa, vai jouduttaisiinko sittenkin alistumaan Suomen valtion lain alle?

Näitä pohtiessamme kirjoitin tarinan Kallasta, jossa en koskaan ollut käynyt, enkä silloin asunut edes Kalajoella. Kun aina olen kirjoittanut ja tutkinut asioita, niin myöhemmin aloin pitää blogia, johon saatoin koota tapahtumia ympäri maailman – myös politiikkaa, jota aina olin seurannut. 

Ajatuksena aika kiehtovalta tuntui alue, jossa ei ollut yhtään asukasta, mutta jolla silti oli maakunnallinen itsehallinto. Ehkä se olisi sopivan ulkopuolinen?

Näin syntyi blogi nimeltä "Kallan kuvernööri". Sopivan ulkopuolisesti asioita tarkkaileva poliittinen kirjoituskokoelma. Jos joku on vetänyt nimestä herneen nenäänsä, niin siitä vaan. Kyllähän maailmaan tosikkoja mahtuu. "Kallan kuvernööri" elää ja voi hyvin siitäkin huolimatta. Kirjoitusten takana olen pääasiallisesti minä – Ari Keronen – mutta ihan hyvin saatan kelpuuttaa julkaistavaksi myös kirjoitustaitoistein vierailjoiden juttuja, joita voi lähettäa osoitteella arikeronen221@msn.com. Sen verran siihen rajaa vedän, että minä päätän, mitä julkaistaan. 

Terveisin

Ari Keronen
"Kallan kuvernöörin" päätoimittaja

Hyvät, pahat ja rumat

Ei minun kelkkaani kukaan tainnut istua, vaikka totta kyllä: on minulla vanha vesikelkka, jossa viimeksi oli lappu ”Tule kahville, minä tarjoan”. No muutama kyllä kävi, ja heistä on tullut myöhemmin hyviä ystäviä. Eivät he siis minun kelkkaani ole istuneet, ovatpahan vain istuskelleet kahvikupin ääressä ja todenneet kuka mitäkin. 

Poliittiseen toimintaan olen osallistunut reilut 40 vuotta, mutta jäätyäni eläkkeelle v. 2009 päätin luopua politiikasta kokonaan. Enhän kovin aktiivinen koskaan ollut, mitä nyt vähän kirjoitellut ja vuoden 2007 eduskuntavaaleissa perussuomalaisen Sirkka-Liisa Lamminkosken vaalipäällikkönä olin. Ehdokkaana olin itse joskus 80-luvulla, ja silloinkin vain kunnallisvaaleissa, joten vuoden 2011 eduskuntavaaleihin en mitenkään voinut vaikuttaa. Se olikin ensimmäinen kerta, kun en itse äänestänyt SMP:tä tai perussuomalaisia. Veri on vettä sakeampi, sanotaan. Poikani Jiri Keronen oli silloin Muutos2011-puolueen puheenjohtaja, joten tätä puoluetta äänestin. Yhtään kalajokista poliitikkoa en edes tuntenut, puhumattakaan siitä, että olisin pyrkinyt estämään heidän mahdollista ehdokkuuttaan. 

Tottahan se tietysti on, että en pidä valheesta enkä totuuden vääristelijöistä. Se nyt vaan on niin, että Veikko Vennamon rötösherrajahti sai minut aikoinaan kannattamaan SMP:tä ja sen seurauksena perussuomalaisia. Aina minä sitä mieltä olen ollut, että ihmiseltä vaaditaan tosiasioiden myöntämistä ja poliitikoilta erityistä rehellisyyttä. Käytäntö tämä ei kuitenkaan tunnu olevan, sillä vuosien varrella olen tavannut sekä hyviä että pahoja, mutta en minä tietoisesti ole koskaan pahoja äänestänyt. Reijo Karjalaisen blogi (http://reijo.karjalainen.kotisivukone.com/blogi.html) kertoo totuudenmukaisesti siitä, mistä oikeasti on kysymys. Kuten jo kerroin, kyllä minulla kelkka on, mutta ei sillä ole koskaan ollut tarkoituksena ihmisiä kuljettaa.

Eikä siihen tungosta ole ollut. 

Valehtelisin, jos sanoisin, että en koskaan ole valehdellut. Jokainenhan meistä joskus, mutta en koskaan ole tehnyt sitä julkisesti enkä tahallani. Sellaista vaan sattuu joskus. Sitä mieltä minä olen, että jos ihminen kertoo tahallaan totudenvastaisuuksia, niin hän syyllistyy tekoon, jota suomen kielessä valheeksi kutsutaan. Ihan itse hän silloin omaa kunniaansa loukkaa, ei suinkaan se, joka valheen paljastaa.

Kun opiskeluaikanani vastasin tenteissä väärin ja opettaja totesi, että ei se niin mennyt, niin loukkasiko hän minun kunniaani? Ei, ei loukannut. Hän vain oikaisi minun väärän tietoni. 

Politiikassa on, niin kuin elämässä yleensäkin, hyviä, pahoja ja rumia. Reijo Karjalaisen sanotaan olevan minun kelkassani. Höpö höpö… Kyllä kai se niin on, että Reijo on nähnyt totuuden. On luultavaa, että hän ei ole edes ainut, mutta ehkä jotkut uskovat, että joku muu kelkka on heille edullisempi. Uskokoot sitten niin… eihän sille mitään voi. Jokainen on oman moraalinsa kanssa yksin, muta totuus ei pala tulessakaan.