Ei mikään yksittäistapaus

Kun irakilaisen Alin taposta heti karkotuksen jälkeen kantautui tieto Suomen medialle, kiirehti uunituore ministeri studioon kommentoimaan tapausta: ”Ei yksittäistapauksesta voida tehdä johtopäätöksiä”.  No se ei todellakaan ollut yksittäistapaus, mutta kerron esimerkin.

Eräs toinen irakilainen mies kertoi, kuinka hän pakeni Irakista Suomeen kolmen toverinsa kanssa.  Koko nelikko sai kielteisen päätöksen ja kolme palasi Irakiin. Kertoja kuitenkin taisteli viranomaispäätöstä vastaan ja onnistui kirkon ja lakimiesten avulla lopulta voittamaan tuon taistelun. Miten kävikään näille palanneille kavereille? Kaikki tapettiin melkein heti paluun jälkeen.  Uskon tähän tarinaan, sillä tunnen tuon kertojan, joka nyt on hyödyllinen Suomen kansalainen.

Näitä tapauksia on varmasti kymmeniä, ellei peräti satoja, mutta kun meillä ei ole mitään seurantaa, joka ulottuisi karkotuksen jälkeiseen elämään. Jos kaikki tapaukset tulisivat yleiseen tietoon, tuskin karkotuksia tehtäisikään. Kyse ei todellakaan ollut mistään yksittäistapauksesta tämän Alin kohdalla.

Ei ollut myöskään yksittäistapaus tuo paljon julkisuutta saanut Turun surullinen puukotustapaus. Varsin yleiseksi sen tekee se, että mies käytti vanhastaan tunnettua suomalaista tappoasetta, jolla Suomessa on jo vuosikymmenet tehty veritekoja. Huomattavaksi teon tekikin se, että kyseinen tappaja oli marokkolainen nuori, joka oli luultavasti vähän pimahtanut saatuaan kuulla kielteisestä turvapaikkapäätöksestä.  Näin voi käydä kenelle tahansa. kun huomaa että elämä on tukossa.

Lukuisat kouluampumiset, sarjahukuttamiset sekä Imatran ja Hyvinkään ampumavälikohtaukset ovat jotenkin jääneet varsin vähäiselle huomiolle, ja niistä korkeintaan tehdään elokuvia, kuten Mikko Niskasen ”Kahdeksan surmanluotia”. Tässä väkivaltaisessa maassa on aina tapettu ihmisiä.

Tappaminen ei ole koskaan oikein, mutta erityisen pahalta tuntuu, kun Suomen valtion myötävaikutuksella tapetaan juuri niitä, jotka ovat tulleet rauhaa ja turvaa hakemaan tänne turvalliseksi luulemaansa maahan.

Meidän usko maamme turvallisuuteen perustuu samoihin tosiasioihin kuin uskomme ”maailman parhaisiin kätilöihin”.  Siis ei oikeastaan mihinkään faktaan.

Suomessa ei oikeasti ole yhtään viranomaista joka pystyisi arvioimaan kenenkään tai minkään maan turvallisuutta.  Olisikin ehkä mielekkäänpää pyrkiä käänteiseen arviointimenettelyyn.  Arvioitaisiin, että onko turvallista jättää joku henkilö Suomeen, ja palautettaisiin vain todella vaaraksi olevat ihmiset.  Tietenkään sekään arvio ei olisi aukoton, mutta mistäpä tiedämme, millainen tulee Suomeen syntyvästä lapsestamme. Yleisessä tiedossa kuitenkin on, että suurin väkivallantekijöiden joukko on suomalaisia.

Myös suurin pakolaisjoukko on suomalaisia.  Lähes kaksi miljoonaan suomalaista elintasopakolaista asuu ulkomailla. 

Ei rasismi mikään kirosana ole.  Tutustukaa ulkomaalaisiin ja matkustelkaa muuallakin kuin Trumpin rukousaamiaisella, niin opitte vähän.  Tarvitaan solidaarisuutta niitäkin ihmisiä kohtaan, jotka ovat syntynee niille alueille planeettaamme, joissa ei vielä ole aivan rauhallista. 

Rasismi perustuu pelkoon ja tietämättömyyteen.  Syntyperäisiä rasisteja on varsin vähän. Ehkä joku Halla-aho ja Huhtasaari saattavat kuulua tuohon joukkoon, mutta uskon, että heidänkin kannustimenaan on saada poliittisia voittoja tolleroiden avulla.