Suloisessa Suomessamme

Kyllä me ihmiset olemme jotenkin erikoisia, sillä kun näitä poliittisia blogeja lukee, niin ei voi välttyä ajatukselta, että asiat ovat kerta kaikkiaan huonosti tässä ”suloisessa Suomessamme.” Tämä johtunee siitä tosiasiasta, että epäkohdat ja vääryydet kuohuttavat huomattavasti enemmän kuin asiat, jotka ovat hyvin. Jo Herramme sanoi aikoinaan: ”Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat”. Liekö sitten boggerit omaksuneet tuon ajatuksen arvostellessaan milloin mitäkin epäkohtaa? En lainkaan sulje itseäni tuon joukon ulkopuolelle, sillä samaan huomaan sortuvani jatkuvasti. Arvostelu on yleensä helpompaa kuin positiivisten asioiden esiin tuominen, ja sillä tavoin saa myös enemmän lukijoita. Kyllä teiden montut ja routavauriot varmasti puhuttavat enemmän kuin hyvä ja ehjä asfaltti. Kun poliittisista päätöksistä kirjoitetaan, niin pääasiassa kerrotaan niistä ”vääristä” päätöksistä joita ei olisi pitänyt tehdä. Erittäin harvoin ylistetään, että tekipä valtuusto tai hallitus fiksuja päätöksiä. Lukijakadon uhastakin huolimatta yritän nyt siis kaivaa muutaman hyvän asian esille poliittisten elimien päätöksistä ja muista asioista.

Mennään nyt sitten vaikka pienimmästä suurimpaan ja aloitetaan Kalajoen mainioista kyläyhdistyksistä. Toki tunnen vain Pitkäsenkylän yhdistyksen, mutta täytyypä siitä heti sanoa, että se onkin yksi Suomen parhaista. Sitä varmasti osoittaa valtakunnallinen tunnustuspalkintokin, joka lankesi paikallisille kotitalousnaisille. Pelkkää hyvää olen kuullut myös Plassin kyläyhdistyksestä, joka on paitsi saanut aikaan vuosittaisen markkinatapahtuman, niin myös kaljaasi Ansio on ollut melkoinen projekti. Ei jää soittelemaan lehdellä myöskään Tyngän kyläyhdistys, joka plassilaisten tapaan on järjestänyt vuotuisia markkinatapahtumia. Kaikki tämä ei varmaankaan ole tapahtunut yhden tai kahden ihmisen voimin, vaan siihen on tarvittu koko kylän väkeä.

 Kaljaasi Ansio

Kun nykyisenä niukan rahan aikana on Kalajoen kaupunki onnistunut tekemään vahvasti positiivisen tuloksen ja saanut taseenkin enemmän kuin tasapainoon, ei siihen ole kovin paljon nokan koputtamista. Tähän ei liene paljonkaan lisättävää, ja varmaa on, että ei tämä pelkästään kaupunginjohtajan ansiota ole. Kyllä siihen on tarvittu laajemman porukan myötävaikutusta. Terveyspalveluista minulla on ihan omakohtaista kokemusta ja täytyy tunnustaa, että olen aivan tyytyväinen. Toivottavasti tämä tyytyväisyys ei ketään riso.

Urheilumies kun olen, niin samaan hengenvetoon on todettava, että olen suorastaan ylpeä LiigaSärkkien liigapaikasta, jonka arvo on tosi suuri, ja sitä ehkä kaikki eivät ymmärrä. Palloilulajeissa vain ani harvoin tämän kokoinen kylä pääsee tälle tasolle. 

Kun sitten mennään vielä pari askelta isompiin asioihin, niin täytyy myöntää, että kuulun siihen 60 %, joka tutkimusten mukaan on tyytyväisiä nykyisen hallituksen toimiin. Ilman pienintäkään ivaa voin sanoa hallitusta hyväksi ja uskon sen saattavan Suomen kehityksen taas oikeille raiteille. Presidentin toimintaan lähes kaikki ovat tyytyväisiä, joskin se pieni kaikkien toimia arvostelevien joukko on päässyt rikkomaan tätäkin rintamaa.

Pääsääntöisesti olen tyytyväinen Suomeen ja Kalajokeen, vaikka eläkkeelle jäätyäni harkitsinkin sellaista epäisänmaallista tekoa, että olisin muuttanut ulkomaille. Kyllä kai se kuitenkin niin olisi ollut, että ”leipä vieraan karvaist’ ois ja sana karkeaa.”

Takinkääntäjien puolue

Jos me ihmiset äänestäisimme vain niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan muuta mieltään, niin taitaisi aika pieneksi jäädä nykypuolueiden kannatus. Jostakin kumman syystä me äänestäjät olemme ryhtyneet leimamaan takinkääntäjiksi kaikki ne, jotka ovat muuttaneet jossakin asiassa mielensä. On tainnut ajan saatossa unohtua se tosiasia, että myös sinä ja minä kuulumme tuohon takinkääntäjien joukkoon. Tai siis ainakin minä, sillä olen varsin usein joutunut tarkistamaan kantaani. En veisi tätä oikeutta pois myöskään poliitikoilta, jolle takinkääntäjän leima on isketty hyvin negatiivisessa mielessä. Kokonaan toinen asia on, jos on tullut annettua lupauksia, joita ei sitten voi tai halua toteuttaa. Silloin on kai kyse ihan jostakin muusta. Ainakin jonkinasteisesta äänestäjien pettämisestä, jolta voitaisiin välttyä vain jättämällä liian löyhästi annetut lupaukset antamatta. Muuten voi käydä niin kuin Kreikan hallitukselle.

  

En kovin paljon voi kenenkään toisen motiiveja arvostella, mutta itse olen joutunut muuttamaan kantoja kahdessa isossa asiassa tiedon ja kokemuksen karttuessa sekä olosuhteiden muuttuessa. Toinen on ydinvoima ja toinen Nato.

Nuorena voimalaitosteknikkona olin erikoisen innostunut voimalaitosten rakenteista ja kehittelin muiden mukana ajatuksia tuulivoiman käytöstä. Pieniä aurinkovoimanlähteitä olin jopa itsekin rakentamassa ja ydinvoimaan suhtauduin ainoastaan uteliaasti. Kun Suomen ensimmäistä ydinvoimalaa alettiin rakentaa Loviisaan, sain Imatran Voiman pyynnöstä tutustua jo rakennusvaiheessa tähän laitokseen. Tekihän tekniikka minuun valtavan vaikutuksen, mutta vielä silloin kuvittelin, että ydinvoima Suomessa on vain toissijainen vaihtoehto ja että vesi ja fossiiliset polttoaineet tulevat aina säilyttämään johtoasemansa suomalaisessa energiataloudessa.

Kun myöhemmin sitten valmistuin myös tuotantotalouden insinööriksi, olin jo oppinut, että Suomen energian tarve on siinä määrin kasvanut ja kasvava, että me emme yksinkertaisesti tule toimeen näillä superpuhtailla energialähteillä. Tuulivoima on aina pienessä marginaalissa, ja aurinko soveltuu oikeastaan vain paikallisten tarpeiden tyydyttämiseen. Kun vesivoimakin oli lähes loppuun rakennettu, jäi jäljelle vain kaksi vaihtoehtoa: joko ulkomailla tuotettu ydinvoima tai kotimaiset ydinvoimalat. Huoltovarmuuden kannalta parempana vaihtoehtona pidän kotimaisia ydinvoimalaitoksia, jolloin ei valuuttaa tarvitse tuhlata tuontisähköön, emmekä ole riippuvaisia ulkomailta tuotavasta sähköstä.

Näin minusta siis tuli ydinvoiman kannattaja. Jo aikoinani Loviisan laitoksiin tutustuessani tulin aika vakuuttuneeksi laitosten turvallisuudesta, varsinkin kun Suomen maanjäristyshistoria ei oikein tue sen tapaista onnettomuutta kuin esimerkiksi Japanissa tapahtui. Varmuudella en tiedä, mutta olen antanut itselleni kertoa, että jopa turvajärjestelmätkin ovat sitten 70-luvun kovasti kehittyneet. Jos joku on todella kehittynyt, niin polttoaineen kierrätys. Nykyisellä tekniikalla voidaan jo kertaalleen käytetty polttoaine valmistaa udelleen käyttökelpoisiksi polttoainesauvoiksi, jolloin kyseessä on melkeinpä ”uusiutuva energia”, eikä jätteiden sijoitus tuota läheskään samantasoisia ongelmia, joita ydinvoiman vastustajat ovat mananneet. Nyt rakennettavat laitokset voivat käyttää tätä ”uusioenergiaa”.

Kaiken kaikkiaan ydinvoiman vastustajat ovat pelotelleet kansaa suunnilleen samalla tavoin kun muinaiset äidit lapsiaan: ”Jos et ole kiltisti, niin mustalainen tulee ja vie sinut.” Vaaratkin ovat samaa tasoa.

Näin siis minäkin olen takkini kääntänyt. Neutraalisti ydinvoimaan suhtautuvasta miehestä on tullut ydinvoiman kannattaja ja innostuneesti tuulivoimaan suhtautuvasta siihen neutraalisti suhtautuva. En siis vastusta tuulivoimaa. Leikkiköön kuka tahansa millä propelilla tahansa, mutta voisivat tehdä sen kotimaisten leikkikavereiden kanssa. Tiedän, että me osaamme tehdä sekä osia että myös rakentaa laitoksia. Olisihan siitä edes jotain hyötyä myös suomalaisille.

Sama on käynyt toisessa ajankohtaisessa ja suuressa aiheessa. Kielteisesti Natoon suhtautuneesta miehestä on pikkuhiljaa kehittynyt Naton kannattaja. Turvallisuuspoliittisen tilanteen muututtua.

Näin vaan tuppaa käymään, jos pidät mielesi avoimena tosiasioille ja havaitset olosuhteiden muutokset. Venäjän uhan ovat kaikki varmasti havainneet, mutta energia-asioihin täytyy hieman paneutua. Toki on olemassa asiantuntijoita, jotka vastustavat ydinvoiman rakentamista, mutta perusteet ovat yleensä toiset kuin nuo kuvitellut uhat.

Ydinvoima on ainut saasteeton vaihtoehto, jota luulisi tästä syystä myös Vihreiden kannattavan. Ei se ole häpeä, jos hyväksyy tosiasiat. Se on häpeä, jos pitää kiinni vanhoista uskomuksistaan, vaikka kaikki muu osoittaa jotain aivan muuta.

Kaikki takinkääntäjät, liittykää yhteen. Saamme ison kannatuksen, koska meitä on yli 90 %. Takinkääntäjien puolue olisi siis varsin iso.

Venäläiset tulevat

No tuskinpa venäläiset ihan oikeasti tulevat, mutta sanoisinko, että tulisivat, jos uskaltaisivat. Poliitikot hehkuttavat, kuinka pitkät ja hyvät suhteet meillä on Venäjään, mutta taitaa se pikkuisen liioiteltua olla. Hyviksihän näitä suhteita ei voida sanoa siitäkään huolimatta, että kansalle on tätä puppua syötetty vuosikaudet. Toki Putinin haaveina on vallata Suomi, mutta tuskinpa hän sitä uskaltaa yrittää niin kauan kuin on epäselvää, kuinka läheiset suhteet meillä on Natoon ja mitä tapahtuisi, jos Naton ystävyyskumppania vastaan suoranaisesti hyökättäisiin. Selkeistä mielenterveyshäiriöistä huolimatta ei Putinkaan niin hullu ole, että suututtaisi maailman suurimman sotilasmahdin, sillä saattaisihan se merkitä yhden suurvallan loppua. Suomea kohden Venäjä suuntaa vain uhittelupolitiikkansa ja napsii samalla huonommin varustautuneita entisiä neuvostovaltioita, sikäli kun pystyy julistamatta avointa sotatilaa. Kyllä Suomikin siinä listalla on, mutta luultavasti vasta jälkiruokalistalla. Krim lankesi kuin manulle illallinen, mutta muu Ukraina on jo vaikeampi pala, varsinkin kun täytyy näytellä, että ”ei me sodita, rauhaa vaan rakennetaan”. Kovasti muistuttaa propaganda Mainilan laukauksia.

 

Näihin päiviin asti olen ollut Naton vastainen, mutta kyllä ajat ovat muuttuneet, ja Venäjän käyttäytyminen sitä luokkaa, että hymyilyttää puheet ”omasta uskottavasta puolustuksesta.” Olisihan meillä sellainen, jos epäilisimme, että Tanska, Islanti tai Norja hyökkäisivät Suomeen, mutta kun ei ole luultavaa, että noista sivistysvaltioista tuskin yksikään on halukas sotimaan, jää jäljelle vain idästä tuleva uhka. Venäjää vastaan meillä ei ole uskottavaa puolustusta, ja 10 miljardin lentokonehankinnat vaikuttavat lähinnä rahan tuhlaukselta.

Saa minut sotahulluksi leimata, kun sanon, että ainut uskottava tapa tehdä Suomesta todella uskottava sotilasmahti on liittoutuminen Naton kanssa. Ihan perustellusti voidaan sanoa, että omalla käyttäytymisellään Venäjä ajaa Suomea siihen suuntaan. Todellinen Venäjäänkin tehoava pelote syntyisi esimerkiksi itärajan lentokenttien vuokraaminen Naton käyttöön. Naton lentotukikohdat Lappeenrannassa ja Kuusamossa hiljentäisivät varmasti naapurimme hihulointia. Silloin ja vasta silloin voisimme sanoa, että meillä on uskottava puolustus, jota tuskin tarvitsisi vahvistaa edes omien lentokoneiden ostolla.

Kyllähän vähän omituiselta tuntuu, että venäläiset ostavat tontteja jostakin sisämaasta ja varsinkin jostakin sotilaallisesti merkityksettömän Ähtärin varikon läheisyydestä, mutta jos rahalla maksavat, niin antaa ihmeessä ostaa. Ehkä sitten aikaa myöten huomaavat, että tuli haukuttua väärää puuta, sillä ei siellä Ähtärissä muuta ole kuin hävitettäväksi tuomittuja räjähteitä. Jos todella tulisi kaikkien pelkäämä sotatila, niin tuskinpa siinä auttaisi edes venäläisten kauppakirjat, jos palstalla todella olisi jotain merkitystä.

Kyllä minä siihen uskon, että Putinin haaveissa on sotaretki Suomeen, mutta pahaa pelkään, että tämän diktaattorin housut kastuisivat jo Vaalimaan raja-asemalla, jos Suomi todella olisi Nato-maa. Näin on Suomea paljon pienempi ja heikompi Virokin onnistunut turvaamaan oman puolustuksensa. Venäjä voi aina heristellä nyrkkejään, mutta jalallakaan ei Viron maaperälle astuta.

Sellaista se elämä on.

Karjalan pakolaiset

Luin tässä taas hiljattain väittelyä siitä, mikä on pakolainen ja mikä sitten ei. Ei tässä nyt mitään epäselvää pitäisi olla. Luulisi olevan kaikille selvä, että pakolainen on se, joka jonkun uhan takia joutuu pakenemaan kotiseudultaan, riippumatta siitä, onko tämä kotiseutu valtakunnan rajojen sisäpuolella vai jossakin aivan muualla. Ihmisen, joka muta väittää, kannattaisi ennemmin tutkia Suomen historiaa kun googlea. Google ja Wikipedia kertovat ihmisten mielipiteitä, mutta historia vain totuuden.

Luin muun muassa väitteen, ettei Karjalan pakolaisia voi verrata esimerkiksi Syyrian pakolaisiin. No onhan siinä eroja. Ne puhuvat eri kieltä, mutta pakenemisen syyt ja vieraat olosuhteet ovat ehdottomasti yhdistäviä tekijöitä. Erona on vain se, että sotaa paenneet karjalaiset eivät kuuluneet mihinkään kiintiöihin, vaan valtiovalta oli velvoitettu järjestämään heille kohtuullisen inhimilliset olot uudella kotiseudullaan. Karjalaisen näkökulmasta katsoen oli saman tekevää, oliko kyseessä ns. Kanta- Suomi vai kokonaan toinen valtio. Suurin osa meistä jäi uusien rajojen sisäpuolelle, mutta oli niitäkin, jotka jatkoivat matkaansa Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja jotkut jopa Amerikkaan asti. Ehkäpä nämä ulkomaille muuttaneet ovat sitten niitä googlen määrittelemiä pakolaisia.

Tosiasia on, että minä olen pakolainen.

 

Vaikuttaa siltä, että suurin osa näihin keskusteluihin osallistuneista ei tunne lainkaan Suomen historiaa. Karjalasta tuli aikanaan kahdenlaisia evakkoja, joita ei pitäisi niputtaa samaan nippuun. Oli todellisia pakolaisia, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja omaisuutensa lähtiessään sotatoimialueelta Neuvostoliiton hyökkäyksien alta pois sodan jaloista. Sen lisäksi oli suuri joukko siirtolaisia, jotka määrättiin evakkoon luovutetuilta alueilta, ”munattomien” rajaneuvottelijoiden luovutettua Neuvostoliitolle alueita, joita tämä ei koskaan pystynyt valloittamaan. He olivat siirtolaisia, tai evakkoja, miten vain halutaan asia ilmaista. Pakolaisia ja evakkoja ei kuitenkaan koskaan pitäisi niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, sillä pakolaiset tulivat sodan keskeltä jopa Neuvostoliiton tulituksen ja pommitusten läpi monien menehtyessä esimerkiksi Elisenvaaran tapaisten tapahtumien seurauksena. Siirtolaiset saivat taas ihan kaikessa rauhassa valmistautua matkalle kimpsuineen ja kampsuineen, eikä heitä uhannut yhtään mikään. Pahasti pelkään, että juuri tähän joukkoon ”nykynuoret” haluaisivat soluttaa myös pakolaiset, mutta kyllä tässä on kyse todella huonosta historian tuntemuksesta. En usko, että monikaan nykyisistä ”tietoviisaista” on edes kuullut pakolaisjuniin kohdistuvista pommituksista, koska sodan jälkeen hotelli Tornissa istunut valvontakomissio kielsi puhumasta tapauksista. Elisenvaaran pommituksissa kuoli kuitenkin toistasataa pakolaista, ja tieto pääsi vuosikymmenien jälkeen julkisuuteen.

Elisenvaaran pommitukset koskettivat minua myös henkilökohtaisesti, sillä minäkin olin junassa, joka oli tuomassa pakolaisia Sortavalasta Elisenvaaraan ja sitä kautta Kanta-Suomeen, kun junaan saatiin tieto, että Elisenvaaran asemaa pommitettiin ja juna ennätettiin pysäyttämään ennen sen tuloa Elisenvaaran asemalle. Näin veturinkuljettaja pelasti satoja äitejä ja lapsia.

Kaikki tämä, mitä edellä olen kertonut, on siis todella tapahtunut ja alkaa olla todennettavissa sitä mukaa, kun arkistot aukenevat. On suorastaan häpeämätöntä väittää, ettei Karjalasta tullut pakolaisia.

Jotenkin karjalaisten vähättelystä kertoo myös tämä kantasuomalaisten suomenkielen opettajien väittämä, ettei karjalan murretta ole olemassa. Totta kai on. Esimerkiksi minun vanhempani puhuivat karjalan murretta. Se on kyllä sukua karjalan kielelle, mutta ei ole lainkaan sama asia. Suurimmaksi osaksi karjalan murre alkaa kuolla samanaikaisesti ihmisten kanssa, mutta se on yhä edelleen olemassa ja sitä käytetään rajan pinnassa yhä vieläkin. Toki ”nykysavolaiset” opettajat koettavat puhua meille karjalisille tuntemattomasta ”kaakkoismurteesta”, mutta sitä karjalan murre ei ole, vaan on ehdottomasti oma murteensa. Toki siinä on sanoja karjalan kielestä, venäjän kielestä, suomen kielestä ja jopa savon murteesta, mutta näinhän aina on kaikissa murteissa ja kielissä.

Historia tulee joskus todistamaan jokaisen sanani oikeaksi. Minä en ole mikään evakkojen jälkeläinen, vaan olin ihan aito pakolaislapsi, jonka kotona puhuttiin karjalan murretta. Kaipa se pakolaisjunassa matkustaminen oli niitä elämäni ensimmäisiä ”läheltä piti” –tilanteita, joista olen paljon kirjoittanut ja vielä luultavasti kirjoitan.

Uskomatonta nurkkapatriotismia

Täytyy tähän heti alkuun todeta, että suurin osa, ylivoimaisesti suurin osa kalajokisista on kunnon ihmisiä ja ymmärtää, että ei tämä mikään maailman napa ole ja onhan sitä eletty ja synnytty muuallakin, eikä ehkä yhtään vähemmin eväin. Valitettavan paljon on kuitenkin myös niitä, joiden eväät ovat loppuneet jo alkumetreillä ja jotka eivät haluaisi myöntää Kalajoen ”kansalaisuutta” ihmisille muuta kuin syntymän tai alueliitosten kautta. Ei siis oikein ihme olekaan, jos kotiseutupäivillä on vain joukko mummoja ja vaareja, jotka kuhisevat keskenään ja miettivät, mitä tuo karjalaiseksi julistautunut täällä tekee. Kyllä minä ja muut vaarit olemme pian kuolleet, joten tuskinpa noista juhlista kauan tarvitsee ilmoitella.

Olen pitänyt tätä kotiseutunani ja koettanut osallistua yhteiskunnan rakentamiseen kykyjeni mukaan. Tänne minä muutin eläkepäiviäni viettämään, vaikka huomasin, että silloisella kotiseudullani Ähtärissä olisin ollut hyvinkin pidetty. No ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei minua nyt täälläkään kivitetty, mutta jopa tämä blogin nimi herätti pahennusta, kun olin antanut nimeksi ”Kallan kuvernööri”, vaikka minulla ei ollut mitään tekemistä Kallan kanssa. Ei ollut Kallan kanssa, mutta kun historiaa harrastan, ihmettelin Kallan itsenäistä asemaa ja Ruotsin kuninkaan sille antamia oikeuksia, jotka yhä vielä ovat voimassa. Leikittelin ajatuksella, että jos nyt muuttaisin Kallaan pysyvästi, olisin samalla saaren hallitsija. Voinpa valita itselleni ihan minkä tahansa nimityksen, vaikka sitten kuvernööri. Kyllä minä täällä mantereella kuitenkin asun ja aion asua vastaisuudessakin. Blogiani kirjoittelen ja blogin nimi on Kallan kuvernööri. Kykyjeni mukaan edesautan kaupungin kehitystä, välittämättä vähääkään siitä kivisateesta, jota vastaan joskus kävelen. Toki on totta, että en suosittele tänne muuttoa niille, jotka vielä voivat valita, vaikka luonto onkin aivan ihana. Eräs täkäläinen ystäväni totesikin: ”Ei ole merkitystä sillä mitä ehdotetaan, vaan sillä kuka ehdottaa.” Se on surullista, sillä niin ”mamut” kun maansisäisetkin muuttajat kehittävät elinkeinoja ja tuovat mukanaan luovia ideoita ja uutta kulttuuria.

Kun minulle eduskunnasta soitettiin ja pyydettiin mukaan politiikkaan, suhtauduin siihen hieman varauksella, mutta lupauduin osaltani auttamaan. Liekö sitten ”vallankumousta” pelätty, niin kuin diktatuurissa yleensäkin, kun muutamien väärinkäsitysten oikaisu ja omien mielipiteiden esittäminen saivat paikallisen mustamaalauskampanjan alulle. Pian huomasin, että puolueen maine oli täällä Kalajoella jo tuhottu. En halunnut enää ottaa niin suurta urakkaa kuin sen korjaaminen olisi vaatinut, joten vetäydyin politiikasta ja pidän itseäni nyt varsin epäpoliittisena henkilönä. En siis ole puolueeton, mutta olen epäpoliitinen.

 

Vaikka en uskokaan mihinkään hiekkakirkkohankkeisiin, niin kyllä minä sen koin jonkinlaisena selkään puukottamisena, kun luin paikallisesta lehdestä, että hiekkakirkkoa ei sitten ole lopullisesti haudattu. Tsasounan rakentamispäätöstä tehdessämme emme toki olleet koskaan kuulleet koko hankkeesta, mutta kun kuulimme, ajattelimme heti tsasounan rakentamisessa myös näitä näkökohtia. Koko hankkeen kantavana voimana oli kristillisyys ja ekumeenisuus. Kalajoen luterilainen seurakunta oli hankkeessa mukana lahjoittamalla tukkeja, joista rakennus rakennetaan. Perinteiset ortodoksiset tsasounat ovat aina olleet hirsirakenteisia, ja ortodoksinen rakennushan tästä tuli, sillä minä olen ortodoksi ja olin myös tämän idean isä. En kuitenkaan koskaan ole ollut sellainen ortodoksi, niin kuin ei kai muutkaan ortodoksit, joka olisi kartellut, hyljeksinyt tai arvostellut muita kirkkokuntia. Minä pidän omat tapani, pitäkööt toiset omansa.

Varmasti hiekkakirkko oli aikanaan kannatettava ajatus, mutta nyt kun olemme saaneet tsasounan valmiiksi, tuntuu tuon ajatuksen henkiin herättäminen lähinnä puukon iskulta selkään ja ekumeenisen idean romuttamiselta.

Kun Kalajoen kaupunki kieltäytyi antamasta kannatusyhdistykselle toiminta-avustusta vedoten siihen, että kaupunki ei tue uskonnollisia yhteisöjä, ei tunnu oikein uskottavalta, että kaupunki kuitenkin osallistuisi kirkon rakentamiseen. Tuskinpa tonttivarauskaan on edelleen voimassa, ajatellen ihan niitä vaatimuksia, jotka kaupunki esitti ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistykselle.

Minun Jumalani ei tarvitse miljoonia maksavia monumentteja. Minun ekumeniani on sitä, että jokainen, joka silmiin katsoen pystyy toistamaan uskontunnustuksen, on tervetullut tsasounaan. Kuuluipa hän muuten mihin kirkkokuntaan tahansa.

Me rakensimme hiljentymispaikan Hiekkasärkille siksi, että siellä ei ollut sellaista. Nyt tämä puute on poistunut, joten lopettakaa ihmeessä hörhöily ja pankaa lopullisesti piste hiekkakirkkohankkeelle.