Isäni oli Jaakko Ilkka. Tai oikeasti hän oli vain Eino Keronen, mutta antoi perinnöksi meille lapsille tämän suuren suomalaisen ajatuksia. Tärkeimmäksi minä olen kokenut tuon runonpätkän. ”Ei oikeutta maassa saa, ken itse ei sit hanki. Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki.” Varmasti noilla ajatuksilla varustettuna minäkin vuosikausia uskoin, että kaikki mahdolliset vastoinkäymiset ovat aina minun omaa syytäni. Toki tuossa paljon perää onkin. Monin verroin enemmän mitä ihmiset yleensä haluavat uskoa, mutta kun karvat alkoivat kasva, aloin myös ymmärtää, että järjestelmässäkin on paljon mätää.
Kovin aktiivinen politiikan seuraaja tai poliitikko en koskaan ole ollut, mutta näin vanhemmiten ovat yhteiskunnalliset asiat ruvenneet kiinnostamaan hieman aikaista enemmän. Ehkä myös ymmärrys on lisääntynyt. Kun mukaan on pyydetty, olen sitten, pitkän harkinnan ja perusteellisen taustatyön jälkeen, suostunut.
Nuorena sitä luulee kaikenlaista. Minäkin luulin, että isäni oli Kokoomuksen laitimmainen mies oikealta. Myöhemmin tajusin, että näin ei oikeasti ollut. Sodan arvet olivat vain niin syvässä, että kaikki mikä vähänkin viittasi kommunismiin ja Neuvostoliittoon, oli kuin punainen vaate. Hänen Eero-veljensä oli teloitettu Neuvostoliitossa Stalinin suurten puhdistusten aikana, ihan vain siksi, että sattui olemaan suomalainen. Ei siis ollut mikään maailman ihme, että hänen ajatusmaailmansa vaikutti hyvin oikeistolaiselta. Varmasti olisin paljon muutakin isältäni oppinut, jos hän olisi saanut elää edes yhden vuosikymmenen sodan päättymisen jälkeen. Ne sodan arvet eivät kuitenkaan olleet ainoastaan henkisiä, vaan myös fyysisiä ja niinpä ne veivät voiton vielä vuosia sodan jälkeenkin.
Nuoruusvuosinani minäkin riensin Kansallisiin nuoriin, täysin ymmärtämättä mihin menin. Olin jonkin verran menestynyt urheilija… nuorten Suomen mestari, joten kelpasin hyvin joukkoon. Etupäässä siellä oli hauskaa… kauniita ja kivoja tyttöjä ja mukavia illanviettoja. Joskus kävi kuitenkin joku poliittinen puhuja pitämässä esitelmiä. Ne eivät maistuneet hyviltä, sillä jotenkin niihin tuli sellainen itsetyytyväisyyden maku ja ne tuntuivat vierailta siihen elämään nähden, jonka itse olin kokenut. Siirtolaisperheen lapsena olin kokenut ehkä sittenkin enemmän elämää kuin nämä siististi pukeutuneet broilerit. Ainoa vaikutus, jonka ne aikaan saivat, oli lievä vastenmielisyys puheista henkivää tietämättömyyttä ja ylimielisyyttä kohtaan. Lopulta jäin pois tästä järjestöstä, jota en voinut tuntea omakseni.
Se oli ensikosketus politiikkaan, eikä se kovin vahvaa vaikutusta tehnyt. Ehkä näistä kokemuksista johtuen tunnen syvää vastenmielisyyttä vielä nykyisinkin, kun joku ”jyrkikatainen” suhtautuu ylimielisesti kansan kykyyn ymmärtää asioita. Siinä maistuu hieman samanlainen oman edun tavoittelu ja kansan ohjailu kuin niissä nuoruudessa kuulemissani poliittisissa esitelmissä. Ei tullut kokoomuksen kannattajaa minusta. Myöhemmin rupesin ymmärtämään, että ei sitä ollut isänikään. Oli vain kommunismin vastustaja ja suuri isänmaan ystävä. Jos eläisi tänään, olisi varmasti perussuomalainen.
Olen usein sanonut, että politiikan paradoksi on siinä, että vaikka sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, jotka ajavat ja ajattelevat vain omaa etuaan. Ei siis ole ihme, että pääosa esimerkiksi ns. rivikansanedustajista myötäilee heitä isompikenkäisten mielipiteitä, ainakin jos palkkiona on joku rahakas sivutoimi. Tällaisia peppuja, joita kannattaa nuolla, on ainakin ministereillä ja puolueen puheenjohtajilla. Monissa vanhoissa puolueissa on myös ns. vanhoja valtiomiehiä, joilla on ministeriäkin suurempi valta puolueessa. Näiltä sitten juostaan kysymään, mitä mieltä mistäkin asiasta ollaan. Siltä varalta, että joukkoon eksyisi joku, joka muistaa varsinaisen tehtävänsä… kansan edustamisen, on otettu lähes lakiin verrattava käsite: puoluekuri.
Puoluekuri ohittaa ilman muuta kaikki valitsijoille annetut lupaukset, ja tämän kurin rikkojille on luvassa kurinpitotoimia ja sanktioita. Todellisuudessahan tämä on kansanedustajan painostusta ja jopa uhkailua, joka on laissa kielletty.
En tiedä, missä määrin oikeuslaitos on sidottu puolueisiin. Selvää kuitenkin on, että ihmiset, jotka vallan kolmijako-opin mukaisesti käyttävät tuomiovaltaa, ovat jonkun puolueen kannattajia. Se on Suomessa ollut aina välttämättömyys, jos on havitellut jotain vähänkin korkeampaa virkaa.
Mitä tästä seuraa ?
Selkeästi tästä on ainakin seurannut se, että laki ei ole kaikille sama. Toki poliitikot pitää tuomita siinä kuin muutkin ihmiset. Jopa hieman raskaammin, vaikka meillä Suomessa on jostakin syystä saatu nuo syytekynnyksetkin hieman nurinkurisiksi. Esimerkiksi kansanedustaja saa syyllistyä hieman suurempiin rikkeisiin kuin ns. normaali ihminen, vaikka yleisen oikeustajun mukaan se tulisi olla juuri päinvastoin.
Tapaus Jussi Halla-aho on aika tyypillinen esimerkki Suomen vääristyneestä oikeuskäytännöstä. Totta tietysti on, että Halla-aho käytti, tapansa mukaan, hieman voimakasta kieltä blogissaan, niin ei siitä kyllä normaali-ihminen mitään rikosta löytänyt. Ihan nyt syytteenkin uhalla uskallan väittää, että rikosta ei olisi löytänyt kukaan muukaan, jos kyseessä olisi ollut jonkun muun puolueen jäsen. Hyvin samantapainen kohtalo oli James Hirvisaarella, joskaan siitä ei ihan yhtä isoa hälyä päästettykään. Hirvisaari ei ole tohtori, eikä muutenkaan niin suuri kansansuosikki kuin Halla-aho.
No mikä tässä sitten mättää? Ainakin minua närästää selkeästi se, että kyse on näiden henkilöiden oikeudesta omiin mielipiteisiin. Ei niistä voi ketään rangaista, sillä kyllä meillä pitäisi olla sekä mielipiteen että sanan vapaus.
Paradoksaaliseksi tämän oikeuskäytännön tekee se, että samanaikaisesti todellisiin rikosiin syyllistyneitä poliitikkoja vapautetaan yksi toisensa jälkeen. Ilkka Kanervan alioikeus toki tuomitsi, joten nimenkin voin mainita. Melkein panen kuitenkin pääni pantiksi, että ylemmät oikeusasteet vapauttavat hänetkin. Eikä vapauttava päätös suinkaan johdu näytön puutteesta.
Ehkä olen syyllistynyt nyt kunnianloukkaukseen, oikeuslaitoksen halventamiseen ja politiikan mollaamisen. Kiitos vaan… pankaa minutkin syytteeseen, että voin ylpeillä olleeni yhtä paha rikollinen kun nämä mainitsemani kansanedustajat. Ette te sillä tätä kirjoitusta mitättömäksi tee. Ainoastaan todistatte sen paikkansa pitävyyden.
Ehdottomasti olen tätä mieltä ja aion mielipiteeni pitää, ellei toisin todisteta…. siis oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti