Näin se menee

Päinvastoin kun moni muu blogisti minä en kovin usein kerro päivittäisiä tapahtumia, en omaa painoani, en sairauksia, enkä edes vessassa käyntejäni, niin tärkeitä tapahtumia kun ne ovatkin.  Syvällä sielussani tunnen, että ne ovat tärkeitä vain minulle.

Ehkä tuo nurja suhtautuminen omaan itseeni saa selityksen siitä, että olen samanaikaisesti kirjoittamassa omaelämänkertaista kirjaa, jonka nimeksi tulee ”Ryssän lapsi”.  Se kertoo evakkolapsen elämästä sodanjälkeisessä Suomessa ja siirtolaisiin kohdistuvasta rasismista ja ehkä siinä sitten on liikaakin minusta.

Itse kokemani rasismi on kai se syy, miksi koetan puolustaa tämän päivän pakolaisia. Tiedän, että he ovat jo nyt kokeneet enemmän kuin keskivertosuomalainen pystyisi edes kestämään, vaikka paljon kai me Karjalan pakolaisetkin saimme kestää silloin sodan viimeisillä hetkillä.

Olen tietoinen, että jopa tälläkin blogilla on joitakin lukijoita, jotka ovat jopa halunneet, ettei viime aikojen kaltaisia katkoja tulisi.  Heitä voin lohduttaa, että kyllä tämä taas tiivistyy, kunhan pääsen kunnolla jaloilleni. Minulla ei ole syöpää - luulisin, mutta muutaman päivän vietin Keski-Suomen Keskussairaalassa melko vähäpätöisen operaation takia. Sen verran se väsytti, että tämä kirjotustyö sai levätä rauhassa.

  

Olihan se toisaalta niinkin, että ei siellä sairaalassa niin merkittäviä tapahtunutkaan. Kirjoitan tästä nyt kuitenkin siksi, että saatte jonkinlaisen selityksen vähäiseen kirjoitteluuni.

Tämä on myös oiva lisäys rasismin vastaisiin blogeihini, sillä sairaalassa sain nähdä todella ahkeria maahanmuuttajia aina siivoojista lääkäreihin. Täytyi todella ihmetellä, kuinka he jaksoivat, sillä taas kerran sain todeta, kuinka vaikea voi suomalainen potilas olla.  Tuntui melkein kuin tuo kaikki kipu ja tuska olisi noiden hoitajien vika.

Olen hyvin tyytyväinen, että minä olen insinööri enkä suinkaan lääkäri, sillä saattaa olla, että en jaksaisi kuunnella potilaiden narinaa. Toki minäkin kipeä olin ja joskus sattui oikein peevelisti. Toki kuitenkin tiesin, ettei yksikään noista hoitajista halunnut kiduttaa minua, joten jaksoin hymyillä ja jopa joskus kiittääkin.

Kun olen profiloitunut ”mamujen” puolustajana, täytyy tässäkin todeta, että ystävällisemmästä päästä olivat nuo etniset vähemmistöt. Ei todellakaan tullut mieleeni ajatella, että kyse on yhteiskunnan eläteistä.  Toki suomalaisetkin hyvin työnsä tekivät, mutta sitä kai pidetään luonnollisena.

Näin se kuitenkin menee. Ei ulkomaalainen työntekijä häviä missään suhteessa suomalaiselle, enkä usko, että niin edes väittää kukaan asioista perillä oleva ihminen, vaikka joku yhteiskunnan elätti niin saattaa luulla.

Onhan tietysti totta, että jos esimerkiksi kansanedustajan tehtäviin paneutuu ihan tosissaan, niin hikihän siinäkin tulee, mutta ei se anna oikeutta panetella toisia eikä puhua asioista, joista ei mitään tiedä.