Kirousta ja kieroilua

Onhan se ihan tuttu sanonta, että ”politiikka on likaista peliä”, mutta eivät asiat sinänsä ole likaista. Politiikkahan on pelkästään yhteisten asioiden hoitoa, ja poliitikkojen voisi kuvitella olevan hyvinkin jalosydämisiä ja uhrautuvia ihmisiä. Näin siis voisi kuvitella, mutta ei kannata paukkuja tuhlata tällaisiin ajatuksiin, sillä valta turmelee. Ehdoton valta ehdottomasti.  Olen niin usein puhunut tuosta politiikan paradoksista.  Se on tämä vanha totuus.  Vaikka politiikan tulisikin olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, joiden ainoana tarkoituksena on oman edun tavoittelu.  Osalle se merkitsee turvattua taloutta, ja niill,e joiden talous on muutenkin hyvällä mallilla, tulee valta päämääräksi. Tätä päämäärää tukevat ne tuhannet ja taas tuhannet puolueiden rivijäsenet, joiden tehtävänä on jakaa vaalimainoksia ja järjestää tupailtoja. Tärkeämpää kun kansan hyvinvointi on puolueen valta.

Niinpä niin… En minä halua mollata näitä kunnan päättäjiä. Kunnallispolitiikassa on vielä paljon tätä talkoohenkeä, jossa todella joskus yhteinen etu menee oman edun edelle, mutta mitä enemmän valtaa päättäjille kertyy, niin sitä suuremmaksi paisuu ego. Tästä taas on seurauksena se yhteisen edun hämärtyminen.  Näin se vaan menee, eikä ihmisluonnolle mitään voi.

Itsekin olen hieman sotkeutunut politiikkaan. Ja kyllä minä nyt rintaani röyhistän, sillä omasta mielestäni olen onnistunut muistuttamaan itseäni siitä, että minun ei tule ajatella omaa etua tässä pelissä lainkaan. Niinpä en ole pyrkinyt koskaan kovin voimakkaasti mihinkään vaikutusvaltaiseen asemaan, kuten esimerkiksi kansanedustajaksi.  Minä kun ajattelen sitä omaa etua jo silloin, kun tuon työpaikan hankkimiseen joutuisi sijoittamaan rahaa. Aina olen ollut sen verran pihi, että työpaikkahakemuksenikin olen lähettänyt kakkospostissa, ihan vaan säästääkseni postimaksuissa. Kuinka minä olisin halunnut sijoittaa kymmeniä tuhansia auttaakseni toisia ihmisiä. Ei, kyllä myönnettävä on, että ei riitä minun sieluni jalous sellaiseen. Asia voisi olla toisin jos alkaisin laskea, kuinka paljon rahallisesti nettoan mahdollisen neljän vuoden pestin aikana.  On se niin, että tässä täytyy olla panoksena muutakin kuin halu ihmisten auttamiseen.

On ihmisten auttajiakin. Ihan varmasti on, ja minäkin tunnen niistä muutamia. Luulen että vaimoni Pirjo on sellainen, mutta hän ei olekaan poliitikko. Suurin osa auttajista on tosiasiallisia ”hyväksi käyttäjiä”, jotka kuvittelevat tavalla tai toisella hyötyvänsä näistä ihmisistä. Joskus tapaa jopa kunnallispolitiikassa ihmisiä, joiden vallanhimo on niin suuri, että ovat valmiit myymään vaikka oman äitinsä vain saadakseen pienen palan sitä kuviteltua valtaa.  Kieroilu, juonittelu ja valehtelu ovat ihan tavanomaisia keinoja politiikassa. Lähes kaikki sen tietävät, mutta vain harva sen uskaltaa sanoa ääneen.  Varoituskellon pitäisi viimeistään silloin ruveta soimaan, kun joku poliitikko alkaa painottaa, kuinka rehellinen ja avoin hän on.  Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi muistaa, että ei rehellinen ihminen sano olevansa rehellinen. Hän vain on sitä aivan luonnostaan.  Se on kieroilun rumimpia asioita, että kieroilija kertoo silmät kirkkaana olevansa rehellinen.  Minun mielestäni se on lähes Jumalan pilkkaa.