Vanhat poliittiset käytännöt

Olen vuosia kirjoitellut poliittisia blogeja, kolumneja ja mielipidekirjoituksia. Politiikan paradoksiksi olen nimittänyt sitä havaintoani, että vaikka politiikan tulisi olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, joilla ensisijainen motiivi on joku henkilökohtainen tarve. Vain harvoin edes puolueen etu ylittää tämän oman edun tavoittelemisen tarpeen ja pääasia - yhteinen menestys - unohtuu kokonaan. 

Minulle politiikka on aina ollut vain harrastus, ja siksi en ole ottanut vastaan tehtäviä, joihin ei ole ollut aikaa. Tästä syystä en kovin vahvaa karriääriä ole luonut, enkä sellaiseen edes pyrkinyt. Vuodet ovat kuitenkin vääjäämättä tuoneet mukanaan sekä kokemusta että näkemystä. Siitä huolimatta olen aina pyrkinyt kertomaan myös sen, että tämä on minun näkemykseni asiasta, niin siis tämäkin.

”Poliittinen urani” alkoi jo 60-luvulla Kansallisissa nuorissa (Kokoomus), mutta jo silloin, 17-vuotiaana, tajusin, että järjestön tarkoitus oli kasvattaa poliittisesti sokeita oikeistolaisia. Järjestö nimeltä Kehittyvän Suomen opiskelijat (SMP), oli seuraava kiinnostuksen kohde. Silloin olin saavuttanut jo äänioikeusikärajan, joka oli 21 v, joten aloin rakentaa jo omaa poliittista näkemystä. Opiskelijat olivat puhtaan ideologisia. Henkilökohtaiset tavoitteet olivat henkilökohtaisia ja nojasivat pitkälti juuri opiskeluun. Kenelläkään ei maannut ”oma lehmä” ojassa. Koskaan en ole ollut puhtaimmin yhteistä etua ajattelevassa järjestössä mukana, ja vieläkin koen vahingoksi sen, että SMP kuoli ja sen mukana tämä mainio opiskelijajärjestö.

Vuodet ovat vierineet ja opiskelustanikin alkaa olla jo aikaa, mutta kaipa tuo vaihde jäi minulle päälle, kun yhä vielä haikailen Veikko Vennamon ”rotösherrajahteja”, enkä oikein ole oppinut sulattamaan näitä poliittisia käytäntöjä, joissa osaaminen ja pätevyys kylmästi sivuutetaan joidenkin muiden tarkoitusperien tieltä.  Tämä on varsin yleistä ns. vanhoissa puolueissa, mutta kyllä sitä esiintyy myös omassa puolueessani Perussuomalaisissa.

Nyt taas ovat täytettävissä lautakuntapaikat, ja vetoankin nyt kaikkiin puolueisiin, että yrittävät miehittää nämä paikat ihmisillä, jotka sekä tuntevat asian, että ovat siitä myös kiinnostuneita. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että jokaisessa puolueessa on ihmisiä, jotka oikeasti ovat päteviä näihin tehtäviin.  Ei ole edes puolueen edun mukaista, jos lautakunnassa istuu ihminen, joka ei tajua käsiteltävästä asiasta mitään, eikä tosiasiassa ole siitä edes kiinnostunut.

Vaaleissa saaduilla äänimäärillä ei pitäisi olla mitään tekemistä lautakuntapaikkojen kansa, sillä ei kansa siitä äänestänyt.  Kansa valitsi kunnan valtuustot, mutta lautakunnat valitsee puolue.  Sitä suurempi painoarvo lautakunnilla on, mitä vahvempi ammatillinen osaaminen sieltä löytyy.

Nykyinen menettely kuuluu mielestäni samaan sarjaan kuin ”poliittiset virkanimitykset” ja ”hyvä-veli-järjestelmä”.

Ari Keronen