Mitä nimet kertovat

Kun jonkin verran olen sukututkimuksestakin kiinnostunut, sain vihjeen vanhemmalta asian harrastajalta. Kannattaa aloittaa omasta sukunimestä, sillä se voi antaa jo jonkinlaisen lähtökohdan omaan historiaasi. Kun nyt sitten olen jo täysin kyllästynyt Immoseen, jonka nimikään ei oikeastaan sano mitään ja suomalainen politiikka on täysin pyörinyt Immosen lausunnoissa, jotka sinänsä ovat täysin typeriä, eikä niihin juurikaan kukaan olisi kiinnittänyt huomiota, jos eivät ne olisi lähteneet epähuomiossa eduskuntaan joutuneen miehen kynästä. Valitettava tapaus sinänsä… sekä nuo lausunnot, että miehen eduskuntaan eksyminen.

Nimihistoriastahan minun tietenkin piti kirjoittaa, ja osittain sitä hipaiseekin myös se tosiasia, että Suomi on aina ollut hyvin monikulttuurinen maa, jonka kulttuuripohjaa tuskin muutama ”mamu” miksikään muuttaa. 

 

Nimet Virolainen, Venäläinen, Ruotsalainen, Saksalainen, Karjalainen, Lappalainen, Savolainen jne. ovat hyvin kauniita ja kovasti suomalaiselta tuoksahtavia nimiä, mutta niilläkin on oma taustansa, joka tosin juontaa niin kauaksi, että jäljet ovat jo lähes kokonaan kadonneet. Asiaa sotkee sekin tosiasia, että esimerkiksi venäläisiä asui hyvin eri puolilla maatamme, joten monia ihmisiä kutsuttiin venäläisiksi, joka sittemmin vakiintui heidän sukunimekseen.

Paitsi ihmisten etninen alkuperä niin myös asuinpaikka saattoi antaa alkusysäyksen sukunimen muodostumiselle. Nimet  Jokinen, Järvinen, Mäkinen, Virtanen jne. ovat tällaisia. Kun Suomeen tuli rekisteröintiä varten sukunimilakin vuonna 1921, tähän suomalaiseen kirjoon tuli lisäyksenä Einonpoikaa, Jussinpoikaa jne. joista suurin osa on kuitenkin syystä tai toisesta jo muutettu. Suomalaistumisen aikaan myös monet ulkomaalaistaustaiset nimet suomennettiin ja nämä suomennokset rikastuttivat nimikulttuuriamme entuudestaan, vaikka saman tekivät kyllä myös ne ulkomaalaisperäiset nimet, joita ei suomennettu.

Monet suomennetut nimet, jotka alun alkaen olivat siis vierasperäisiä, ovatkin juuri niitä nimiä, jotka eivät kerro oikeastaan mitään. Tällaisia ovat mm. nimet Keronen ja Immonen. Tähän väliin täytyy vain todeta, että ei nimi miestä pilaa, ellei mies nimeään. Kyllä nämäkin nimet siis lähtökohtaisesti voivat olla ulkomaalaisia.

Omasta sukunimestäni tiedän sen verran, että 1600-luvulla eli kaksi veljestä, joiden nimiä en enää ole löytänyt edes netistä, mutta he muuttivat venäläisen nimensä Kerosiksi löydettyään suomensukuiset vaimot. Siitä sai alkunsa ne kaksi Kerosten sukuhaaraa, jotka ovat levinneet kaikkialle Suomeen. Ei meitä kovin montaa ole, mutta melkoisella varmuudella voidaankin väittää, että kaikki ovat jotain sukua keskenään, päinvastoin kun esimerkiksi Virtaset.

Nimiä Kero löytyy kyllä useampiakin, mutta sano ja tiedä, mistä savolainen aatelislisäys –nen on eksynyt nimen loppuun. Varmuudella kuitenkin tiedän, että se oli siellä jo silloin, kun tuo nimi rekisteröitiin.

Koko tämän tarinan opetuksena on se tosiasia, että me emme ole niin puhdasrotuinen kansa kun monet tuntuvat ajattelevan. Jo lähtökohtaisesti olemme siis monikulttuurisia, josta todisteena olkoon vaikka saksalaisen säveltämä kansallislaulumme.

 "Tämän järjestön perusti ULKOMAALAINEN!"

Johtuukohan tuo meidän pelkomme kaikkia vierasmaalaisia kohtaan siitä yksinkertaisesta asiasta, että kun viimeksi yritimme kieltää ulkomaalaisilta rajan ylitykset, niin mokomat hiippalakit onnistuivat siirtämään rajoja. Kun siis minunkin sukuni oli suomalaiseksi ruvennut, niin onnistuimme olemaan suomalaisia vain pakenemalla tänne Kanta-Suomeen, jossa sitten minullekin vasta selvisi, että olen ryssän lapsi. No tottahan tuo tietysti on, mutta tuskinpa tätä edes aavistivat nämä muut sekarotuiset.