Joulupukki ja alkuräjähdys

Meitä bloggareita ajaa usein eteenpäin jonkinasteinen tyytymättömyys johonkin, ja  luonnollisena seurauksena tästä on se, että useimmat blogit vaikuttavat tyytymättömien narinalta.  On totta, että myös minä sorrun tuon tuostakin tuohon, vaikka en ihan valitakaan sitä, miten minua on kohdeltu väärin. Tosiasiahan on, että vain polkupyörä puoltaa ja siitäkin on kumit tyhjänä. Koetan nyt tässä kirjoituksessa kirjoittaa aiheesta, joka mahdollisimman vähän vaikuttaa minuun.  Presidentin vaaleista olen kirjoittanut näkemykseni mukaan, mutta vaikka olisin kuinka väärässä, koetan elää sen kanssa.

Olen nyt koettanut löytää aiheen, jolla on mahdollisimman vähän tekemistä minun elämäni kanssa, ja on jokseenkin sama, uskonko asiaan vain en.  Kun joulusta on kulunut vasta pätkä, on lähes luonnollista, että tapetilla on joulupukki.  Kovin moni suomalainen ei oikeasti usko joulupukkiin, vaikka ylpeästi väittääkin sen asuvan Suomessa. Minäkin tiedän, että kyseessä on satuolento, vaikka olen ihan itse nähnyt kyseisen herran.  

Huolestuttavampaa onkin se, että kovin moni ihan oikeasti uskoo johonkin mystiseen alkuräjähdykseen, vaikka kukaan koskaan ei ole sellaista nähnyt. Tosiasiassahan se on yhtä voimakas satu kun joulupukki.  Sellaista ei ole koskaan nähty, eikä sen tapahtumisesta ole mitään todisteita.  Kansa uskoo vain, koska johonkin halutaan uskoa. 

Joulupukki jotenkin konkretisoituu Myran piispan Nikolauksen olemukseen, joka oli joulupukin esikuva ja sentään oli olemassa.  Tämän pystyy historia näyttämään toteen, mutta mistään alkuräjähdyksestä ei kukaan oikeasti tiedä mitään. Kunhan ihmetellään, kun ei mihinkään yliluonnolliseen haluta uskoa.  

Pyhän Nikolauksen sentään tiedän olleen olemassa, joten mielestäni on järkevämpää uskoa joulupukkiin kuin johonkin mystiseen alkuräjähdykseen. Jos minulta kysyttäisiin, uskonko joulupukkiin vai alkuräjähdykseen, pitäisin varmaan esitelmän piispa Nikolauksesta, hänen anteliaisuudestaan ja hyvästä tahdosta. Toki joutuisin myöntämään, että eihän siinä nyt tietenkään mistään nykyaikaisesta joulupukista ole kyse.  Alkuräjähdyksestä täytyisi vain todeta, kuten yliopistoaikainen professorinikin totesi: ”Voi olla, mutta sellaista ei ole koskaan todettu tapahtuneen.” On siis todennäköistä, että joulupukki on enemmän totta kuin alkuräjähdys.

 

Koettaisin siis varmaan jatkaa elämääni presidentinvaalien jälkeenkin, täysin riippumatta siitä, kenestä tulee presidentti. Tuntuu kuitenkin pahalta, jos ehdokkaat ratsastavat väärillä hevosilla.  Jos palomies haluaisi työntää takaisin liekkeihin ihmisiä jotka siltä haluavat pelastautua, ei häntä ainakaan sankarina voida pitää.  Jos joku haluaa työntää takaisin jonnekin tuntemattomuuteen ihmisiä, jotka ovat henkensä hädässä paenneet sotaa, ei häntä ainakaan kristittynä voida pitää.

Kyllä sokeakin kana joskus jyvän löytää.  En edes tiedä, mitä Ulpu Iivari yritti televisiossa sanoa mainitsemalla: ”Suomi on suuri maa, jossa on liian vähän asukkaita.”   Kaikkihan me varmaan tiedämme, että Suomessa syntyvyys on liian alhainen, maastamuuttoa tapahtuu enemmän kuin maahanmuuttoa. Huoltotaseemme ei yksinkertaisesti kestä sitä.  Mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä, jotta saisimme lisättyä maahanmuuttoa tai ainakin voisimme pitää kalliisti koulutetut suomalaiset kotimaassamme?  Meitä asuu nyt jo ulkomailla liki kaksi miljoonaa, ja jos joku, niin juuri se on kallista.   

Moraalinen rappiomme

Varmasti kahteenkin kertaan olen arvostellut suomalaisten kielenkäyttöä, johon jo kielitoimistonkin pitäisi puuttua. Eihän nyt aivan pilkkujen ja pisteiden sijasta pitäisi järkijään käyttää v:llä ja p:llä alkavia sanoja, joilla ainakin joskus on ollut aivan toisenlainen merkitys. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat käyttäytyneet hieman possumaisesti ja puhuneet vähän alatyylisesti, mutta he eivät olleet kovinkaan merkittävissä asemissa tässä yhteiskunnassa. Arvokas ja hillitty käytös oli arvo sinänsä ja ehdoton vaatimus johonkin luottamustoimeen pyrkivältä. Voin olla vanhanaikainen, mutta jotenkin vain tuntuu, että ihan välttämättä ei kirkkokahveilla tarvitse puhua ulosteista tai sukupuolielimistä. Se vain on niin, että heti tällainen minun kaltainen ”kalkkis” alkaa epäillä, että pikkuisen on sitä ihmisen tuottamaa nestettä livahtanut myös aivokoppaan. Totta on, että maailma muuttuu, mutta onko tarpeen muuttua pelkästään huonompaan suuntaan?

Kirjoitin edellisessä blogissani Suomen ratifioimista sopimuksista, jotka sitten todellisuudessa ovat jääneet pelkäksi sanahelinäksi. Näyttää siltä, että valtiovalta saa tehdä sopimuksia, joita ei tarvitse noudattaa. Ihan toisenlainen käytäntö minulle lapsena opetettiin.  Jos jotain lupasit, vain kuolema oli se syy, joka esti toteuttamasta tuota lupausta. No eihän se aina onnistunut, ja nykyisin olen löytänyt muitakin syitä, joita toki voidaan pitää hyväksyttävinä. Hyväksyttävää ei kuitenkaan ole se, että ei edes yritetä seisoa sanojen takana. Tästä on kuitenkin tullut poliittinen käytäntö. Luvataan sitä, mitä uskotaan kansan toivovan ja toteutetaan sitten sitä, mikä parhaiten sopii omiin tarkoituksiin. Olipa kyse kunnallisista luottamusmiehistä tai kansallisista päättäjistämme, sama kaava toimii aina. Totuuden muuntamisesta, väärän tiedon jakamisesta ja oman edun tavoittelusta on tullut jo maan tapa.

Sitä mukaa kun tekniikka kehittyy, kansa rappeutuu. Koululaiset eivät pääse kouluun ilman koulukyytejä, ja työläiset turhautuvat ilman ”pekkaspäiviä.”  Kun halutaan olla toista mieltä jonkun kanssa, väitetään tämän puhuvan jotain p:tä. Se nyt ei kuulu sivistykseen, siitäkään huolimatta, että joskus suututtaa ja haluaisi esimerkiksi sanoa toisen valehtelevan. Tunnustan heti, että tuota sanaa olen minäkin joskus käyttänyt. En juuri varsinaisesti muista väittäneeni, että joku olisi valehdellut, mutta olen kyllä sanonut, että tuo nimenomainen toiminta ei kuulu asearsenaaliini missään poliittisessa taistelussa, eikä sellaista ole kukaan koskaan toteen näyttänytkään. 

 

Sen verran olen kunnallispolitiikassakin ollut mukana, että joskus harmittaa, ettei kaikilla ole ihan samaa asevalikoimaa edes poliittisten erimielisyyksien sattuessa. En tosin ole koskaan kuvitellutkaan itseäni ihan niin tärkeäksi, että olisin kovin usein antautunut väittelyyn oikeastaan mistään asiasta, mutta kun totuus ei aina kaikkia miellytä, niin onhan siitä sanomista syntynyt. Ihailemani, nyt jo edesmennyt Veikko Vennamo tapasi sanoa: ”Kyllä kansa tietää.” Varmaan se pitikin paikkansa Veikon aikoihin, silloinhan ei ollut nettiä eikä somea. Väärän tiedon levittäminen oli paljon vaikeampaa kuin nykyisin. Itse olenkin aina ollut sitä mieltä, että kyllä kansan pitäisi saada tietoonsa nykyisinkin.

Käytöstavat ja kielenkäyttö opitaan kotona. Jos me vanhemmat käytämme noita p- ja p-alkuisia sanoja ikään kuin normaali puheemme höysteenä, tulevat ne varmasti osaksi lastemme ja lastenlapsiemme kielenkäyttöä. Sama tapahtuu myös kaikissa muissa toiminnoissa. Lapset ja nuoriso oppivat siitä mallista, jonka me heille annamme. Moraalinen rappiomme on siis meidän syytämme. Totta on tietysti, että olemme vilpittömästi halunneet vain antaa lapsillemme paremman elämän kuin mitä omamme oli. Tahtoo vain olla niin, että se tapahtuu vaatimustasomme laskuna. Kun tämä tapahtuu sukupolvesta toiseen, niin lopputulos ei aina ole se, mitä sillä tavoittelimme. Kun ennen syntymääni en vielä ollut elossa, niin en varmuudella tiedä, mitä silloin on tapahtunut, mutta näiden viimeisten vuosikymmenien aikana ovat maan tavaksi ainakin muodostuneet hyväveliverkostot ja poliittiset lehmänkaupat.

Älkää nyt hyvät ihmiset huutako kurkku suorana ”maassa maan tavalla”. Saattaa pian käydä niin, että nämä ”mamut” uskovat tuon ja alkavat käyttäytyä samaan tapaan, ja silloin on todella jo aihetta huolestua. Näinhän tämä näyttää menevän: ei blogia ilman pakolaisia, niin kuin ei uutisiakaan. 30 000 pakolaista tuntuu olevan Nyky-Suomelle käsittämätön asia. Mitenkähän tämä porukka olisi selviytynyt sotiemme jälkeisestä pakolaistulvasta, kun meitä Karjalan pakolaisia tuli lähes puoli miljoonaa, ja kaikki onnistuttiin sijoittamaan. Kaipa se oli niin, että silloin oli miehet rautaa, vaikka laivat oli puuta… heija hoi.

Luulen, että ei monikaan aikalaisistani pidä 30 000 pakolaista määränä eikä minään. Se on tosi vähän, kun sitä verrataan suuriin massamuuttoihin, joita tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Sen verran rappioituneena pidän jo nykyistä sukupolvea, että heidän aikansa kuluu taivastelleessa ja ihmetellessä, että vieläkö näitä ihmisiä on olemassa.

Vaikka ei ole enää Vennamoa eikä muitakaan asioita aikoinaan hoitaneita ihmisiä, niin eipä ole paljon pakolaisiakaan. Jos tahtoa riittää, niin järjestely on helppoa.

Ääniharavat

Poliittisten puolueet tuntevat suurta tarvetta paisuttaa vaikutusvaltaansa ja kerätä tästä syystä puolueen riveihin henkilöitä jotka olisivat mahdollisia ”ääniharavia” seuraavissa vaaleissa. Ei ole olemassa mitään kriteerejä esimerkiksi kansalaistaidoille ja tosiasialliselle osaamiselle. Alalla kun alalla saavutettu tunnettavuus ohittaa siis kyvyn ja halun yhteisten asioiden ajamiseen. Vaikutusvaltansa kasvun puolueet asettavat tärkeämmäksi kuin yhteisten asioiden hoidon kansan parhaaksi. Kuitenkin politiikan tulisi olla juuri yhteisten asioiden hoitoa ja siihen tulisi valita kaikkein pätevimmät tämän alan ihmiset.

Teoriassa siis näin, mutta käytännössä tämä pätemättömyys on pyritty kompensoimaan sillä, että näiden antipoliitikkojen tarvitseekin vain tietää, kummalla puolella pöytää on Jaa-nappi ja kummalla puolella Ei-nappi. Puolueen puheenjohtaja sitten kertoo, että ” olemme nyt sitä mieltä, että painatte Ei-nappia” Sillä ei ole mitään väliä, mihin tämä käytännössä johtaa, sillä hallitushan kuitenkin päättää mitä tehdään ja siellä on ihan oma systeeminsä. Tosiasiassa eduskunnalla ei siis ole mitään valtaa, mutta onhan nappien painaminen tosi mukavaa puuhaa.

Sanon taas tuhannennen kerran, että tuo napinpainajan rooli johtuu siitä, että meillä on enemmistöhallitus ja puoluekuri. Tämä yhdistelmä jättää eduskunnan kokonaan päätöksenteon ulkopuolelle. Ainut todella tärkeä asia on siis se, että painat sitä nappia, jonka puoluejohto on sinun napiksesi ilmoittanut. Tällä ei pitäisi olla mitään tekemistä esimerkiksi kansanedustajien painostusta koskevien määräysten kanssa. Uskokaa vain jos haluatte, mutta kai se on ihan luonnollinen vahinko, että äänet aina jakautuvat tarkasti hallituspuolueen ja opposition välillä.

Varsinaisesti tämän blogini aihe ei kuitenkaan ole tuo eduskunnan tarpeettomuus. Tosiasiassahan eduskunta olisi hyvinkin tarpeellinen, mutta kun tuo ehdokasvalinta on saanut todelliset päättäjät hieman epäilemään eduskunnan kykyä päättää asioista. Silloin on paras tapa viedä koko elimeltä valta, vaikka se demokratian kannalta olisikin oleellisen tärkeä.

Sattuneesta syystä olen ihan itse suorittanut jonkinasteista kartoitusta näistä ääniharavoista. Jos Suomen eduskunta valittaisiin todellisten äänimäärien mukaan, tulisi siitä rakenteeltaan vain hieman erilainen kun nyt suhteellisen vaalitavan vallitessa. Hämmästyttävintä onkin, että jos vaaleissa kysyttäisiin, ”ketä ei missään tapauksessa tulisi valita” , niin samat henkilöt komeilisivat listan kärkipaikoilla. Tyypillisin esimerkki on eurovaaleissa loistavasti menestynyt Jussi Halla-aho. Jos tuo ”antikysymys” olisikin ollut vaalien kysymyksenä, olisi Halla-aho edelleen ollut ääniharava. Sama pätee moneen muuhunkin poliittiseen päättäjään. Ääniharavat eivät siis vaihtuisi, äänestäjät kylläkin.

Vastoin yleistä ennakkoluuloa nämä ääniharavat eivät tuo puolueelle pelkästään lisä-ääniä, vaan saattavat myös viedä niitä. Joillakin paikkakunnilla saattaa olla listoilla henkilöitä, jotka heikentävät koko puolueen kannatusta, vaikka heidän henkilökohtainen äänimääränsä olisikin ihan kohtuullinen.

Kyllä tämä vaalimatematiikka on joskus huomattavasti monimutkaisempaa kuin esimerkiksi differentiaali laskenta.

Haudankaivaja

Edellisessä blogissani kerroin kuinka olen ollut töissä ulkomailla… Olin siis ”mamu” minäkin. No olinhan minä. Nuorempana olin töissä sekä Ruotsissa että Virossa, joka tuohon aikaan oli vielä osa Neuvostoliittoa.  Sitä blogia kirjoittaessa tuli mieleeni, että ehkäpä mielenkiintoisempaa onkin ihmisistä, jos kerron elävästä elämästä pätkiä sieltä täältä. Onhan niitä pätkiä, kun vanhana urheilijana olen maailmaa nähnyt ja myöhemmin ”mamuna” ollut. No Ruotsista en ehkä kovin paljon kerro, sillä eiköhän siellä ole ollut jokainen suomalainen, tai ainakin hyvin monet. 

Eesti sen sijaan oli noihin aikoihin sekä jännittävä että monella tavalla eksoottinen maa.  Oli mm. kaksi lakiakin.  Oli ns. virallinen Neuvostoliiton laki sekä kansan laki, jota mafia valvoi. Se hyvä puoli siinä oli, että molemmissa tapauksissa selvisi pääasiallisesti rahalla.  Rahaahan suomalaisilla yleensä oli, sillä muutamalla markalla saattoi pimeiltä markkinoilta ostaa melkoisen summan ruplia. Kokonaan toinen juttu oli, jos lakia oli rikkonut niin, että siitä todellakin rangaistiin. Eestin vankilat eivät tuohon aikaan olleet mitään lepokoteja. Jos mafia taas rankaisi, oli se vankilaakin pahempi kohtalo.  Mafialla oli tuolloin käytössä vielä kuolemanrangaistus, jota saatettiin kyllä soveltaa. Jutun juju oli siinä, että koskaan ei voinut olla varma. 

Kahdesti jouduin asiasta keskustelemaan ihan itse ”ukko tuomarin” kanssa, mutta koskaan en ole nähnyt tai kuullut että joku oikeasti olisi tapettu.  Molemmilla kerroilla kielsin sen, ja ihme ja kumma minua myös uskottiin.  ”Tuomitut” olivat tuolloin suomalaisia. Venäläisiin minun valtani tuskin olisi riittänytkään.  Kumpaakaan tapausta en kommentoi enempää, vaikka ainakin yksi asianosainen on jo kuollut. 

Jotta nyt ette ihan tyhjän päälle jää, niin kerron teille jutun haudankaivajasta. Haudankaivaja oli venäläinen pikkujohtaja, joka sivubisneksenään harrasti koron kiskontaa.  Ehkäpä herra oli rikkonut joitakin mafian pelisääntöjä, kun joutui lapiohommiin.  Niin pian kuin herralle alkoi selvitä, että hän oikeasti oli joutunut kaivamaan omaa hautaansa, alkoivat housut muuttua ruskeaksi ihan vaan pikkupomon omasta ulosteesta. No, olipa jotain haudattavaa, kun kuoppa lopulta oli valmis. Herran likaiset pöksyt haudattiin kuoppaan ja ukko pantiin kävelemään reilun 50 km kotiinsa.  Ketään ei siis tälläkään kertaa tapettu, mutta jos joku haluaa tietää, miten hyvin rangaistus toimi, niin siitä vaan.  Kyllä se varmaan niin on, että kun ei koskaan voinut olla varma, niin eiköhän herra vastaisuudessa toiminut ”sääntöjen” mukaan.  Kyllä pelko on hyvä motivaattori, uskokaa pois.

 Kuva: Wikipedia: Haudankaivaja. Lyijykynäpiirros, Viktor Vasnetsov (1871).  

Niin. En minä tiedä onko tämäkään totta, mutta näin minulle kerrottiin. Ehkä kerron teille Virosta joskus muitakin tapahtumia, mutta olkoon nyt tässä tällä kertaa.  Ehkäpä tekisi hyvää myös suomalaisille poliitikoille, joille taitaa kunnia olla täysin vieras käsite.

Voi niitä aikoja….