Iloisia uutisia

Pienikin ilonaihe näin korona-aikojen keskellä tuntuu piristävän.  Aikaisemmin viikolla kerrottiin, kuinka ”demarit” olivat nousseet ohi ”persujen”.  Kyse toki oli vain mielipidekyselyistä, mutta onhan suunta kuitenkin oikea, vaikka en SDP:n kannattaja olekaan.

Tämän aamun Keskisuomalainen räväytti sitten oikean ilopommin: vihreiden kannatus Jyväskylässä on romahtanut.

Olen toki joskus ollut jopa ”persujen” jäsen, mutta ”halla-aholaisten” vallankaappauksen jälkeen aloin vain surra puolueen kohtaloa. Vihreiden arvoja kannatin siihen asti, kun liike ei vielä ollut puolue, mutta politisoituaan porukka rupesi politikoimaan ja ns. vihreät arvot jäivät sanahelinäksi.

Niinhän se on, että jokainen saa tykätä mistä haluaa, mutta joku rotihan sitä kuitenkin pitäisi olla. Eivät vihreät ole pahoja ihmisiä, mutta hei eivät tiedä, mitä tekevät. Päämäärät ovat ihan hyviä, mutta keinot eivät oikein toimi.  Hyvänä esimerkkinä ovat tulimyllyt ja sähköautot. Kumpikaan innovaatio aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Vihreät ovat siis ainoastaan haitallisia, mutta päinvastoin kuin ”persut”, jotka ovat suorastaan vaarallisia. Tähän johtaa yleensä kaiken vastustaminen, ja joskus saattavat keinotkin mennä yli äyräittensä.

Poliittisen kannatuksen nostamiseen tämä on tietysti hyvä keino, sillä melkein jokainen ihminen vastustaa jotain. Jos joku puolue sattuu vastustamaan samaa asiaa, kokee ihminen tämän porukan hengenheimolaisekseen ja muut asiat jäävät huomaamatta. Tällöin saattaa tapahtua, että ihminen äänestää omia tavoitteitaan vastaan.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että meillä on aivan liikaa puolueita, en oikein jaksa tukea vanhoja puolueita.

Suomessahan ei ole tapan korjata tehtyjä virheitä, vaan mieluummin tehdään joku ”sote” tai koulu-uudistus, joka ei yleensä tuo parannusta mihinkään. Tällaisiin ”organisaation uudistuksiin” sortuvat monesti myös yritykset, joiden luulisi osaavan punnita haittoja ja hyötyjä keskenään.  Tuo edellä oleva ei koske enää minua, mutta jonkinlaista poliittista reformaatiota kyllä kaipaisin. Sellaisen uudistuksen päämääränä tuli olla puolueiden lukumäärän rajoittaminen esimerkiksi kolmeen tai korkeintaan viiteen.  Oletan, että tällöin puolueet keskittyisivät asioihin enemmän kuin oman valtansa kasvattamiseen.

Kansanedustajien syytekynnys pitäisi asettaa samalle tasolle kuin muidenkin ihmisten. Ehkä jopa hieman alemmaksikin, sillä luulisi tuon porukan edustavan rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Pieninkin rikokseksi luokiteltava teko olisi nähtävä niin vakavana, että se johtaisi automaattiseen erottamiseen parlamentista.  Ei myöskään ole oikein, että kansanedustajat itse saavat äänestää omasta luottamuksestaan. Näinhän käy silloin, kun hallitus on muodostettu kansanedustajista.

Ei kahden tehtävän palkka ole ainut epäkohta.  Jos ja kun kansanedustaja nimetään hallitukseen, tulisi hänen tilalleen eduskuntaan kutsua varamies.

 

 

Valtuustoonko?

Edellisen kerran olin ehdolla kunnanvaltuustoon edellisellä kotipaikallani Kalajoella ja silloin ”persujen” listoilla.  No enhän minä tullut valituksi, sillä minulta puuttuivat kaikki ne ”meriitit”, joita monet ”ystäväni” käyttivät. En ollut Suomen paras autovaras, enkä edes neljän konkurssin mieskään, puhumattakaan että olisin syntynyt Kalajoella. No en ole syntynyt Jyväskylässäkään, mutta suurimman osan elämääni kyllä täällä asunut, joten aina olen pitänyt itseäni jyväskyläläisenä, vaikka olenkin ”Karjalan pakolainen”.

  

Tänne tulin nyt eläkepäiviäni viettämään. Kun Sininen tulevaisuus pyysi minua ehdokkaakseen, päätin suostua, pitkän harkinnan jälkeen.  Onhan monia asioita, joissa minulla on sekä kokemusta että näkemystä, ja Sininen tulevaisuus on puolue, jonka periaatteet hyväksyn täysin. Uskon, että minusta olisi paljon hyötyä monille sidosryhmille.  Näin ainakin eläkeläisille, karjalaisille ja urheilujärjestöille, jopa opiskelijoillekin.

Olen eläkkeellä oleva karjalainen ja ennen eläköitymistäni toimin valtakunnallisen lajiliiton hallituksessa as aikuiskouluttajana. Pitkä opintoputkeni ja opettajan urani auttaa myös näkemään opiskelijoiden ongelmat.

Katsotaan nyt sitten, mihin tämä tie voi johtaa.

On aivan selvää, että en ole läheskään kaikessa oikeassa, mutta jos uskon johonkin asiaan, tulen kyllä puolustamaan sitä kaikin tavoin niin kauan kuin joku päätös on tehty. Päätöksen jälkeen seison kyllä päätöksen takana ilman välihuutoja. Sellaista demokratia on, tai ainakin sen pitäisi olla. Jarrutustaktiikalla on vain hintoja korottava vaikutus.

Jo nyt lupaan, että ennen kunnallisvaaleja paneudun silloisiin hankkeisiin ja ilmaisen hyvissä ajoin mielipiteeni niistä.  Jos päätös sitten on ajatusteni vastainen, lupaan olla räksyttämättä asiasta. Ei se sillä paremmaksi muutu, vaikka olisinkin toista mieltä.

Jo nyt kerron, että olen maahanmuuttomyönteinen enkä hyväksy rasismia missään muodossa, kohdistuipa se kotimaisiin vähemmistöihin tai ulkomaalaisiin. En myöskään hyväksy kenenkään tekemiä rikoksia, olipa kyseessä vähemmistö, enemmistö tai vaikkapa kansanedustaja. Kaikista näistä ryhmistä näyttää konnia löytyvän.

Sanottakoon lopuksi, että en ole ”persu” enkä ”persumielinenkään”, vaikka ”vennamolainen” kylläkin. Toivon, että Sininen tulevaisuus kasvaa uudeksi aatteen kantajaksi puhtaan lipun alla. Siihen eivät nykyiset ääripuolueet pysty.

Lainaan tähän Veikko Vennamon lausetta: ”Rötösherrat kuriin”.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Muistoja Jyväskylästä

Kyllä tämä Jyväskylä jotenkin kotikaupungilta tuntuu, vaikka muutaman vuosikymmenen olinkin täältä pois. Paljon on varmaan vettä virrannut Tourujoesta puolen vuosisadan aikana, ja paikat kovasti muuttuneet. Muuttunut on myös kaupungin kulttuurianti, urheilutarjontakin on monipuolistunut. Oma harrastukseni oli nyrkkeily, mutta kyllä minä kaikkien pesäpallojoukkueiden ottelut kävin katsomassa, vähän pelasin itsekin.  Muita pallopelejä täällä pelattiinkin sitten varsin vaatimattomalla tasolla, ja minuakin kosittiin joihinkin jalkapallojoukkueisiin. Se ei suinkaan kertonut siitä, että olisin ollut erityisen hyvä jalkapalloilija, vaikka pelasinkin joskus 60-luvulla perustetussa JPS:ssä. Pikemminkin se kertoi senaikaisesta tasosta täällä. Jalkapallo oli lähinnä nyrkkeilijöiden harjoitusmuoto.  Varmaan ei yksikään osannut unelmoida siitä, että JYP joskus pelaisi jääkiekkoa korkeimmalla sarjatasolla, puhumattakaan jalkapallosta.

 

Näin muuttuu maailma. Jossakin tilanteessa kerroin, että olen harrastanut lähes kaikkia urheilulajeja jollakin tasolla ja samalla mainitsin, että olin 11-vuotias, kun laskin Taulumäen isota mäestä, sain melkein kiukkuisen puuskahduksen, että valehtelen, ”eihän Taulumäellä mitään mäkeä ole.”  Joo, totta… ei ole enää, mutta oli kyllä puoli vuosisataa sitten, ja oli jopa kohtuullisia mäkihypääjiäkin, joista ainakin Kaakkolahden veljekset, Matti ja Eino kannattaa mainita, sekä tietysti Jussilaisen Harri. Mäkihyppy taisi silloin olla joidenkin pesäpalloilijoiden harjoitusmuoto, tai sitten päinvastoin.

Jossakin yhteydessä luin myös maininnan Jyväskylän ensimmäisestä ilmaisjakelulehdestä Jyväs-Jussista.  Nostalgisia tunteitahan sekin herätti, sillä 60-luvulla tienasin taskurahoja jakamalla kyseistä julkaisua. Minun jakelualueeni oli harjun pohjoispuoli, lähinnä Mäki-Matin kaupunginosa, jossa viikoittaisen lenkkini pituudeksi kertyi jotain 6 – 7 km.  Aina se loppua kohden vähän helpotti, sillä lehtipino pieneni koko ajan. Kun en mistään erityisen varakkaasta perheestä ollut kotoisin, niin kyllä taskurahat piti itse tienata.

Kun nyt täällä Kuokkalassa asun, niin väkisin tulee mieleen myös kesä, jolloin hankin roposia kaalimaata kitkemällä. Kyllä se joku kartano oli, mutta nyt en enää ole varma mikä. Sen kuitenkin muistan, että kaalimaan kitkennällä hankin ensimmäisen koululaukkuni. Se oli ruskea tyylikäs nahkasalkku, mutta en kuollaksenikaan muista, mihin sekin on joutunut. Ostaisin heti, jos siihen jollakin kirpputorilla törmäisin.

Ammattikoulussa naputtelin äidilleni lahjaksi kukkamaljakon kupariputkesta, se löytyi kirpputorilta nyt lähes kuuden vuosikymmenen jälkeen. Jälleennäkemisen riemu oli suunnaton, kun oivalsin, mitä esinettä pitelin käsissäni.

60-luvulla aloin hieman menestyä nyrkkeilyssä, ja eri puolilla Suomea ilmestyvät lehdet joskus kirjoittivat jotakin myös minusta. Jotenkin kaipaan sitä vanhaa sanomalehtilukusalia, joka sijaitsi hyvin lähellä ensimmäistä vakituista työpaikkaani. Usein kävin kilpailujen jälkeen ruokatunnilla vilkaisemassa, mitä mikäkin lehti oli kirjoittanut. En muista edes tuon lukusalin katuosoitetta, mutta kovin ovat muutkin osoitteet häipyneet tässä vuosien varrella. Olin vuosikausia sähkölaitosella töissä ja tunsin kaupungin jokaisen talonkin, niin nyt en osaa edes liikennöidä täällä, puhumattakaan, että muistaisin katujen nimiä.  Jo kaikki entiset kaverinikin ovat jo niin vanhoja, että eivät edes tunne minua :). Täytyyhän täällä kavereita olla, sillä asuinhan täällä kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta. Silleen se menee, että miehet ovat menettäneet muistinsa ja naiset oman nimensä.

Jos nyt sattuisi kuitenkin niin, että joku olisi asiasta kiinnostunut, niin minut saa kyllä kiinni puhelimella 044 5152601.  Asun siis täällä Kuokkalassa ja katselen silmät ymmyrkäisinä ympärilleni.

Kun aikoinani kävelin kaupungilla, oli lähes joka toinen vastaantulija jotenkin tuttu. Nyt olen asunut täällä jo kolme vuotta, enkä vielä ole törmännyt yhteenkään tuttuun.

Niin muuttuu maailma ja vähän sen ympäristökin.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Näin se menee

Päinvastoin kun moni muu blogisti minä en kovin usein kerro päivittäisiä tapahtumia, en omaa painoani, en sairauksia, enkä edes vessassa käyntejäni, niin tärkeitä tapahtumia kun ne ovatkin.  Syvällä sielussani tunnen, että ne ovat tärkeitä vain minulle.

Ehkä tuo nurja suhtautuminen omaan itseeni saa selityksen siitä, että olen samanaikaisesti kirjoittamassa omaelämänkertaista kirjaa, jonka nimeksi tulee ”Ryssän lapsi”.  Se kertoo evakkolapsen elämästä sodanjälkeisessä Suomessa ja siirtolaisiin kohdistuvasta rasismista ja ehkä siinä sitten on liikaakin minusta.

Itse kokemani rasismi on kai se syy, miksi koetan puolustaa tämän päivän pakolaisia. Tiedän, että he ovat jo nyt kokeneet enemmän kuin keskivertosuomalainen pystyisi edes kestämään, vaikka paljon kai me Karjalan pakolaisetkin saimme kestää silloin sodan viimeisillä hetkillä.

Olen tietoinen, että jopa tälläkin blogilla on joitakin lukijoita, jotka ovat jopa halunneet, ettei viime aikojen kaltaisia katkoja tulisi.  Heitä voin lohduttaa, että kyllä tämä taas tiivistyy, kunhan pääsen kunnolla jaloilleni. Minulla ei ole syöpää - luulisin, mutta muutaman päivän vietin Keski-Suomen Keskussairaalassa melko vähäpätöisen operaation takia. Sen verran se väsytti, että tämä kirjotustyö sai levätä rauhassa.

  

Olihan se toisaalta niinkin, että ei siellä sairaalassa niin merkittäviä tapahtunutkaan. Kirjoitan tästä nyt kuitenkin siksi, että saatte jonkinlaisen selityksen vähäiseen kirjoitteluuni.

Tämä on myös oiva lisäys rasismin vastaisiin blogeihini, sillä sairaalassa sain nähdä todella ahkeria maahanmuuttajia aina siivoojista lääkäreihin. Täytyi todella ihmetellä, kuinka he jaksoivat, sillä taas kerran sain todeta, kuinka vaikea voi suomalainen potilas olla.  Tuntui melkein kuin tuo kaikki kipu ja tuska olisi noiden hoitajien vika.

Olen hyvin tyytyväinen, että minä olen insinööri enkä suinkaan lääkäri, sillä saattaa olla, että en jaksaisi kuunnella potilaiden narinaa. Toki minäkin kipeä olin ja joskus sattui oikein peevelisti. Toki kuitenkin tiesin, ettei yksikään noista hoitajista halunnut kiduttaa minua, joten jaksoin hymyillä ja jopa joskus kiittääkin.

Kun olen profiloitunut ”mamujen” puolustajana, täytyy tässäkin todeta, että ystävällisemmästä päästä olivat nuo etniset vähemmistöt. Ei todellakaan tullut mieleeni ajatella, että kyse on yhteiskunnan eläteistä.  Toki suomalaisetkin hyvin työnsä tekivät, mutta sitä kai pidetään luonnollisena.

Näin se kuitenkin menee. Ei ulkomaalainen työntekijä häviä missään suhteessa suomalaiselle, enkä usko, että niin edes väittää kukaan asioista perillä oleva ihminen, vaikka joku yhteiskunnan elätti niin saattaa luulla.

Onhan tietysti totta, että jos esimerkiksi kansanedustajan tehtäviin paneutuu ihan tosissaan, niin hikihän siinäkin tulee, mutta ei se anna oikeutta panetella toisia eikä puhua asioista, joista ei mitään tiedä.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Valittamista täälläkin

 

Jyväskylä

Kun on kova valittamaan, niin aina löytyy valittamista, jopa täältä Jyväskylästäkin, jota kuitenkin pidän parhaana paikkana kaupunkien sarjassa. En minä oikein osaa sanoa, voitiinko edellistä asunkuntaani Kalajokea edes kaupungiksi sanoa, mutta olihan sillä sellainen nimi kuitenkin. 

Jossakin vaiheessa maalaiskyliä nimettiin kaupungiksi, niin että menetin sen saavutukseni, jonka olin joskus ottanut päämääräkseni: käydä kaikissa Suomen kaupungeissa ihan vain käymisen vuoksi. Toki varsin pieniä paikkoja oli jo silloin kaupunkien luettelossa, mutta kaikki ne täyttivät selvästi kaupunkien tunnusmerkit. Samaa ei voida sanoa enää ”kaupunkiuudistuksen” jälkeen syntyneistä uusista kaupungeista.  Nyt olen sitten ottanut tavoitteekseni kiertää kaikki Euroopan pääkaupungit, mutta en enää vanno niin tekeväni. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, vaikka olenkin jo selvästi yli puolivälin, niin matkaa vielä on. Jopa Islannin pääkaupunki puuttuu listaltani, mutta jos Jumala suo, niin tuon puutteen korjaan vielä kuluvana vuonna.

Oikeasti tämän kirjoitukseni aihe on kuitenkin nykyisen kotikaupunkini Jyväskylän kritisointi. Varmasti sopii monien muidenkin kaupunkien johdon mietittäväksi. En mitenkään usko, että ainut kelvollinen rakennusmaa on ihan kaupunkien keskustassa. Ihmiset kyllä asuisivat mielelläänkin hieman kauempana keskustasta, jos edes johonkin saisi autonsa tullessaan asioimaan. Niinpä onkin käynyt, että keskustan liikehuoneet näyttävät tyhjentyneen ja liikkeet siirtyvät Seppälään tai muihin lähiöihin, joista joku nousee uudeksi keskustaksi, kunnes myös niille tulee kantakaupungin kohtalo.

Eikö jo nyt olisi viisaampaa siirtää asuntorakentaminen kantakaupungin ulkopuolelle ja raivata kaikki mahdollinen tila pysäköintipaikoiksi. Olen varma, että myös keskusta heräisi henkiin tämän jälkeen.

Melko pian syntymäni jälkeen minusta tuli Jyväskylän asukas, mutta muutin täältä opiskelun ja työn takia pois 60-luvun puolivälissä. Kun nyt palasin tänne viettämään eläkepäiviäni, oli kaikki muuttunut. Kauniita taloja oli hävitetty ja tilalle rakennettu ihmisten säilömiseen tarkoitettuja kivimöykkyjä. 

Selvää on, että viidessä vuosikymmenessä asiat muuttuvat, mutta onko niiden pakko muuttua huonompaan suuntaan!  On selvää, että kaupungissamme valtaa pitävät vihreät vastustavat yksityisautoilua, mutta niin se vain on, että ihmiset liikkuvat autoilla ihan vihreistä riippumatta. Tässä on kai kuitenkin lausuttava myös kiitoksen sana. Jyväskylän julkinen liikenne toimii erinomaisesti, vaikka minä en ole oppinut vieläkään, kahden vuoden jälkeen, sitä käyttämään.

Ehkäpä kannattaisi jonkun valtuustopuolueen tehdäkin aloite, että esimerkiksi eläkeläiset saisivat ilmaiset bussimatkat.  Ei meitä niin paljon ole, eikä edes monia matkojakaan tehtäisi niin, että ei se vaikuttaisi paljonkaan yhtiön tulokseen.  Tuo bussin väri voisi vaikkapa olla jonkinlainen vihje.  ”Punikeistahan” tässä kaupungissa on päästy jo näköjään eroon, luojan kiitos. Vieläkö joku edes muistaa niitä?

Ihan kiva tässä kaupungissa on asua, enkä ihan ihmeenä pitäisi vaikka rupeaisin tavalla tai toisella vaikuttamaan kunnallispolitiikassakin, sillä turha kai täällä blogissa on räksyttää, jos ei ole muuta sanomista.

Tykkäsin aikoinani Jyväskylästä ja tykkään edelleenkin. Täällä oli paljon kavereita ja ystäviä. On varmaan edelleenkin, mutta ovat niin vanhentuneet, että eivät enää tunne minua.

Jos joku sattuu muistamaan, niin minulla on kyllä profiili facebookissa ja vilkaisen sitä aina joskus.  Nykyisin kyllä vähän harvemmin käyn siellä, kun en oikein some-sodasta innostunut ole.   

Tilaa: Blogitekstit (Atom)