Pitääkö Venäjää pelätä?

Suomen ulkopolitiikka on suhteellisen hyvin hoidettu, eikä meillä oikeastaan ole ollut pelkäämisen syytä sotavuosien jälkeen koko YYA-sopimuksen aikana.  Tuon sopimuksen päättyminenkin sujui kohtuullisen hyvän yhteisen ymmärryksen merkeissä.  Sekä Neuvostoliiton Gorbachev, että Venäjän Jeltsin tuntuivat olevan hyvin rauhaa rakastavia miehiä. Näin siis vaikutti siltä, että Venäjää ei tarvitsisi pelätä.

”Kylmän sodan” aikana kyllä molemmat silloiset suurvallat , USA ja Neuvostoliitto, kalistelivat siihen malliin, että kaikilla naapureilla ehkä oli syytä pelätä.  Suomi kuitenkin uskoi, että ei nyt sentään ihan aseellista konfliktia pääse syntymään, sillä molemmat osapuolet ovat niin vahvoja sotilaallisesti, että ainakin siinä jommaltakummalta paita rypistyisi. Sen verran siinä varmaan roiskuisikin, että Suomessakin olo olisi kovasti turvatonta. No vuosiin ei meillä ole tätä huolta ollut.

En ole mikään ennustaja enkä sodan lietsoja, mutta henkilökohtaisesti olen kuitenkin hieman huolissani. En siitä, että Venäjä ihan tuosta vaan hyökkäisi Suomeen, sillä uskon, että asemamme EU:n jäsenenä turvaa meidän asemaamme jonkin verran. Samaa turvaa ei ollut Ukrainalla, ja niinpä he saivat kokea, miltä tuntuu vapista suuren ja vihamielisen naapurin helmoissa.  EU ei ole mikään sotilasliitto, mutta jonkinlainen turvaorganisaatio tämäkin on. Ainakin minun on vaikea kuvitella tilannetta, jossa joku valtio hyökkäisi jonkun EU-maan kimppuun toisten reagoimatta.

Kun nyt ajattelen suurvaltojen tämänhetkisiä päämiehiä, ei oikein voi olla varma mistään. Minun nähdäkseni herrat etupäässä röyhistelevät vain, mutta koskaan ei tiedä, milloin he haluavat hieman näykätä toisiaan. Joku pieni valtio Venäjän naapurissa olisi sopiva suupala, jolla voitaisiin näyttää USA:lle sotilaallista voimaa.

Jos nyt ei vallan ole syytä pelätä, niin ainakin pitää olla varuillaan. Olenkohan pahasti väärässä, jos tätä varuillaan oloa olisi syytä jatkaa ainakin siihen saakka, kun nykyinen ”keisari” on vallassa Venäjällä.

  

Kekkonen osasi aikoinaan junailla asioita Neuvostoliiton kanssa, samoin kun hänen edeltäjänsä Paasikivi. Myös tämänhetkinen presidenttimme tuntuu osaavan tuon sopimisen taidon ja osaa tarvittaessa olla myös riittävän jämäkkä.  Suomen poliittinen tilanne vaikuttaa nyt riittävän vakaalta, jotta varsinaista huolta ei ole.  Enemmän meidän tuleekin pelätä omaa äärioikeistoamme, joka saattaa provosoida ties minkälaisia tilanteita.  Sen verran ulkomaalaisvastaisia kuitenkin ovat, että tuskinpa hekään hyväksyisivät naapurimme maahantuloa.

Olen kuullut joidenkin vöyhöttäjien puhuvan jopa maahantunkeutujista, mutta jos nyt oikein olen ymmärtänyt, niin senkaltaiset yritykset estettiin jo 1940-luvulla.  Ei tänne kukaan ole sen jälkeen yrittänyt tunkeutua.

Kotiseutumatkoja

Me ihmiset olemme kuin kaloja, jotka palaavat kerta toisensa jälkeen siihen jokeen kutemaan, jossa itse ovat aikoinaan syntyneet. Toistaiseksi on täysi arvoitus tiedemiehille, mikä vaisto kalat siihen ajaa.  Samantapainen taipumus on joillakin lintulajeilla, ja yllätys yllätys - myös ihmisillä.

Ihminen tuntee myös nostalgista vetovoimaa syntymäseutujaan kohtaan, vaikka ihmisen kohdalla olosuhteet voivat tehdä tämäntapaisen kotiinpaluun hieman vaikeammaksi. Totta on myös se, että ”viisas ihminen”, homo sapiens, pystyy sopeutumaan uusiin ympäristöihin eläimiä paremmin. Tämäntapaiseen kotiseuturakkauteen perustuu paljolti myöskin kotiseutumatkojen suosio. Vuosi toisensa jälkeen etsitään omia syntymäseutuja ja omien vanhempien asuinsijoja.

Olen siis oikeasti syntyperäinen karjalainen, ja oma syntymäseutuni on jäänyt venäläisten valloittamalle alueelle. Vaikka olin runsaan viikon ikäinen, kun äitini joutui minut kantamaan sodan jaloista pois, tunnen itseni karjalaiseksi ja selkeästi kaipaan syntymäkaupunkiini Pitkärantaan. Tuo kaipuu ei ole aina tiedostettua, mutta se nousee Karjalan matkoillani pintaan melko usein.  En todellakaan osaa selittää, mikä on se vietti, joka vetää minut vuosi toisensa jälleen matkustamaan menetetylle alueelle. Mitään muistojahan minulla ei Karjalasta, Impilahdesta tai Pitkärannasta, voi olla, mutta noita muistoja olen onnistunut keräämään lukuisilla matkoillani rajan taakse. Ensimmäisen matkani tein joskus 60-luvulla, ja viime vuosina olemme vaimoni Pirjon kanssa liikkuneet omalla autolla. Karjalan tiet ovat kuitenkin siinä kunnossa, että autoa säästääksemme valitsimme kotiseutumatkalle tällä kertaa Impilahti-seuran tarjoaman vaihtoehdon.  Ihan kommelluksitta ei nytkään selvitty, sillä tavallisesti luotettava posti onnistui hukkaamaan Pirjon passiin viisumeineen, joten hän joutui jäämään matkalta pois. Harmi sinänsä, sillä toki olisin toivonut vaimoni olevan matkalla mukana, sillä totisesti hän on yhtä karjalainen kuin minäkin, vaikka on syntynyt Suomen puolella Lappeenrannassa.

Kotiseutumatkat ovat siis olleet osa elämääni, ja tällä kertaa matkustin yksin. Ihan yksin ei karjalaisten seurassa koskaan ole, joten matkasta muodostui entistäkin antoisampi. 

 Salmin kirkko

Kuulin paljon uusia kertomuksia Karjalasta ja karjalaisuudesta. Osa historiallisista tapauksista oli minulle entuudestaan tuttuja, mutta osa sotahistoriasta oli täysin uutta. Vanhat taistelupaikat heräsivät eloon, kun saimme vierailla siellä asiantuntevan sotahistorioitsijan kanssa. Jotenkin muistelen, että edesmennyt isäni oli haavoittunut Klemetin motissa, joten oli melko nostalginen olo seisoa tuolla maaperällä.

Historialliset luostarit olivat myös jääneet aikaisimpien retkiemme ulkopuolelle yksinkertaisesti siitä syystä, että niihin, varsinkin Valamoon, oli yksin vaikea päästä. Sekä Aunuksen että Valamon luostarikäynnit olivat varsin mieliinpainuvia.  Valamon luostarin puutarha oli tosi satumainen. Myös Valamon saaren toisella laidalla sijaitsee luostariin kuuluvia rakennuksia ja kaunis kirkko.

Kokonaan oma lukunsa oli Ruskealan marmorilouhos, josta osa oli veden peitossa, ja sillä saattoi tehdä veneretkiä pitkin louhosta.  Ruskealan marmori olisi ollut varmasti sopivampi vaihtoehto Finlandia-talolle kuin nuo vääntyilevät italialaiset laatat.  Olisivathan ne olleet tavallaan myös suomalaisia, sillä onhan Ruskeala ollut aikoinaan osa Suomea, ja tuo marmori oli jo silloin olemassa.

Kyllä minä olin varsin tyytyväinen matkaan, sillä täytyy myöntää, että olen maailmassa nähnyt paljon pahempaakin. Toki jotkut valittivat ruuasta, ja toisilla oli taas muita ongelmia, mutta kyllä kai se niin on, että kaikki eivät kaikesta tykkää. En minä usko, että tuolla rahalla paljon ihmeellisempää matkaa pystyy järjestämään, joten suosittelen lämpimästi.

Matka päättyi minun syntymäpäivänäni minun kohdaltani Lahteen, jossa Pirjo oli minua vastassa. Oli saanut sinä aikana myös passin ja viisumin, mutta tämä matka oli auttamatta hänen kohdallaan menetetty.  

Näin muuttuu maailma

En ole edes laskenut, kuinka monta kertaa olen käynyt Venäjällä ja sen edeltäjässä Neuvostossa, mutta paljon näitä matkoja on, alkaen 60-luvulta aina tähän päivään ja tähän jouluun asti. Kiinnostukseni johtuu lähinnä syntyperästäni, sillä olenhan syntynyt Impilahdella Pitkärannan kylässä, josta ”rauhaa rakastavan” Neuvostoliiton sotatoimet saivat äitini pakenemaan jo seitsemän päivää syntymäni jälkeen. Kyse oli todellakin pakomatkasta, eikä mistään evakuoinnista, joten lienee totta, jos sanon itseäni pakolaiseksi.  Olen kuullut, että en suinkaan ollut ainut laatuani. En suinkaan halua ruveta riitelemään nimityksistä, mutta minä pidän itseäni pakolaisena, eikä tätä tosiasiaa mikään mahti maailmassa voi muuksi muuttaa.

Olipa nimitys mikä tahansa, olen kuitenkin syntynyt kauniissa Karjalassa, ihan keskikokoisessa talossa siellä Laatokka-järven rannalla. Se siis selittää kiinnostukseni Karjalaan ja sitä kautta koko Venäjään. On ollut todella kiintoisaa seurata Venäjän ja Karjalan kehitystä näiden vuosien varrella. No ei se ihan päätähuimaavaa ole ollut, mutta kyllä Nyky-Venäjällä sentään on melko paljon vapaampaa matkustaa kuin Neuvostoliitossa, jossa piti pelätä suurin piirtein kaikkea. Tienvarsilla oli puomi puomin jälkeen, hotellihuoneissa mikrofonit ja kuka tahansa saattoi olla valtion asettama tarkkailija tai ilmiantaja ihan vaan huvikseen.

 

Nyt matkustimme jälleen kerran omalla autolla, ja ensimmäiset hankaluudet tulivatkin jo tullissa, kun virkailija ei tahtonut hyväksyä automme laillista rekisteriotetta, vaikka  samalla autolla oli matkustettu puolisen vuotta aikaisemmin ilman ongelmia. Näin se vaan muuttuu maailma ihan muutamassa kuukaudessa. No lopultahan tuo asia selvisi, mutta paljon porua tyhjästä.

 

 

Ensimmäisen yön vietimme Ruskealan palaneen kirkon raunioilla, johon on rakennettu lähinnä suomalaisten toimesta uusi kirkko ja samaan yhteyteen hotelli nimeltä Herrankukkaro. Jotenkin erikoinen elämys, sillä luultavasti joulusta johtuen olimme hotellin ainoat asukaat, ja meitä palveli puolenkymmentä henkilökuntaan kuuluvaa. Onneksi ei ollut muita asukkaita, sillä sen verran lattia narisi, että varmasti öiset vessareissun olisivat herättäneet toiset asukkaat.  

 

Jouluaattona oli sitten Joensuun papin pitämä suomenkielinen joulumessu, johon luonnollisesti osallistuimme. Joulumessussa ja sen jälkeisessä joulujuhlassa oli kyllä osallistujia, ja kokemus jotenkin kiva. Henkilökunta oli ystävällistä, joten suosittelen lämpimästi, narisevasta lattiasta huolimatta.

Matkamme seuraava kohde oli vanha suomalainen kaupunki Sortavala, joka on saanut pitää myös alkuperäisen nimensä. 

 

 

 

 

 

Jälleen oli hotellissa eksotiikkaa. Hotellin nimi on Dom Karelia eli Karjalainen koti. Karjalaisesta kodista kai olikin kysymys, sillä rakennus oli kuin keskikokoinen omakotitalo Suomessa, mutta taiteellinen vaikutelma erinomainen ja yhden hengen palveluskunta teki parhaansa. 

 

 

 

Hotellin aamupala oli loistava, vaikka pääaterian kävimmekin nauttimassa Piipun pihassa, jonka varmaan useimmat Sortavalan kävijät tuntevat. Piipun pihassa on aina tiettyä hohtoa, joka ei tunnu katoavan ajan saatossa, eikä käyntien lukumäärän mukaankaan.

 

Sekä Dom Kareliaa että Piipun pihaa suosittelen kaikille kävijöille.

Tarkoitus oli ylettää venäjän vierailumme hieman pidemmällekin, mutta kelit tekivät  tepposen, eikä venäläinen tienhoitokulttuuri oikein rohkaissut meitä jatkamaan matkaa. Käännyimme siis Sortavalasta takaisin, mutta päätimme taas palata kesän tullen.

 

Tämänkertaisen matkan anti oli ehkä taidemuseoon tutustuminen ja sen tosiasian toteaminen, että kyseessä olisi todella kaunis ja upea kaupunki, jos se olisi saanut jäädä suomalaisten haltuun. Toki Suomessakin om paikkuntia, joissa vanhaa ja arvokasta rakennuskulttuuria hävitetään uuden tieltä, mutta todella upeita monet karjalaiset talot olisivat, jos niiden kunnosta olisi huolehdittu.  Vielä ei ole myöhäistä, mutta...

Toki Sortavala on kehittynyt nyky-Venäjän aikana, mutta ihan liian hitaasti. Ainakin kerran me vielä käymme täälläkin, ja myös Valamon saarella, mutta luulen, että tulevaisuuden Venäjä matkailumme suuntautuu jonnekin Muurmanskin alueelle.

Maailmassa on paljon upeita paikkoja, harmi että ikä ei taida riittää kaiken näkemiseen.