Minun uskoni

Meillä ihmisillä näytäisi olevan taipumus jakaa kansaa kahtia milloin milläkin tavalla.  On poliittisia jakoja vasemmistoon ja oikeistoon sekä jakolinjoja myös uskovaisiin ja ateisteihin, sekä mikä pahinta, myös hyviin ja huonoihin ihmisiin. Myös minä tunnustan joskus jakaneeni ihmisiä erilaisin perustein, mutta olen hieman taipuvainen myös ymmärtämään Eino Leinon sanoja ”paha ei ole kenkään ihminen, vain toinen on heikompi toista”.  Minun ajatusmaailmassani pahuuteenkin on joku syy, johon tuo ”paha ihminen” ei ole itse varsinaisesti vaikuttanut, eikä ole edes tietoinen siitä.

Olen parhaillaan kirjoittamassa kirjaa, jonka nimenä on ”Ryssän lapsi”.  Se kertoo siirtolaisiin kohdistuneesta rasismista sodan jälkeen. Minä olin tuo kirjassa mainittu ryssän lapsi ja muistan tuon nimityksen koko ikäni.  Myös se on jättänyt minuun jälkeni, minusta on tullut ns. ”suvakki” ja melko kiihkeä rasismin vastustaja. Näinhän ihmismieliin vaikutetaan, vaikka vaikutus ei aina ole ihan tarkoituksenmukainenkaan.

Uskonto on myös erilaisia jakolinjoja herättävä asia. Uskovaisiksi nimitetään niitä ihmisiä, joka kuuluvat johonkin lahkoon tai julistautuvat uskovaisiksi. Tosiasiassa lähes kaikki ovat tavalla tai toisella uskovaisia, mutta kaikki eivät edes ymmärrä sitä. Jopa useimmat ateistiksi itseään nimittävät ihmiset uskovat historiaan, mutta haluavat sulkea pois Jeesuksen. Tosiasiassa Jeesus on yhtä todellinen historian hahmo kuin joku Galilei tai Arkhimedes. Näiden olemassaoloa ei kukaan yritä kiistää, miksi siis Jeesuksen.  Uskoa vaatii sitten jo Jeesuksen ihmetekoihin uskominen, tai se että kyseessä on Jumalan poika.  Tässä on juuri se ero, joka on uskon ja uskovaisuuden välillä.

Koska minulla on hyvin korkea matemaattispohjainen koulutus, en voi yksinkertaisesti uskoa siihen, että maailmankaikkeuden kaltainen hieno matemaattinen järjestelmä olisi syntynyt sattumalta. On pakko olla joku korkeampi voima, jota voimaa minä nimitän Jumalaksi. 

On ihmeellistä, että nekin, jotka epäilevät Jeesus-nimisen historiallisen henkilön olemassaoloon, saattavat sokeasti luottaa johonkin alkuräjähdykseen, jollaista ei oikeasti ole koskaan tiedetty tapahtuneen. Siinä sitä uskoa todella tarvitaan.

 

Minulle ei tuota pienintäkään vaikeutta lukea omaa uskontunnustustani, vaikka yleisesti en ainakaan tiedä kantavani uskovaisen leimaa.  Kyllä minä siis olen uskovainen, vaikka elämäntapani eivät aina ole olleet kovin hurskaita, tai ainakaan vaikuttaneet siltä.

Ehkä minun Jumalani on hieman erilainen kuin ”lahkolaisten” Jumala. Minun Jumalalleni riittää se, että minä itse elän suurin piirtein nuhteettomasti enkä tahallani pyri vahingoittamaan toisia ihmisiä. Olen useinkin sortunut synteihin, joita olen sitten myös joutunut katumaan.

Ehkä tämä onkin hyvä lopettaa Jeesuksen sanoihin:

”Vaikka teidän syntinne olisivat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne olisivat purppuranpunaiset, ne tulevat puhtaaksi kuin karitsan villa.”

Minun Jumalani ei ole pyytänyt ylistystä tai palvontaa, mutta toivon hänen hyväksyvän sen. Näitä tilaisuuksia varten minä olen rakannuttanut Kalajoelle ortodoksisen kappelin, kiitokseksi elämästäni ja siitä varjelusta, jota olen niin usein saanut kokea.

Ei minulla koskaan ole ollut tuuria, se on ollut suojelusta.

Kirkonväärti

Jokohan se olisi kuudes kerta, kun vietettiin Pirjon kanssa juhannusta Kalajoella vartioimassa rakennuttamaamme tsasounaa, ettei ehtoollista kovasti nauttinut nuoriso vahingossa tee siellä pahojaan. Täytyy sanoa, että osittain pahamainenenkin nuorison juhannusjuhla Kalajoen hiekkasärkillä on näiden vuosien aika kovasti siivoutunut. Aikaisempina vuosina useampikin hälytysajoneuvo vinkui yön aikana, mutta nyt en kuullut ainuttakaan. Kerran näin kyllä poliisiauton ajelevan alueella, mutta kiireetöntä partiointia näyttivät suorittavan. Olisiko peräti niin, että nykynuoriso olisi fiksuuntunut, sillä kovasti ehtoollisjuomia nauttineita ”lapsukaisia” ei juurikaan näkynyt. Tässä suhteessa tilanne poikkesi kokolailla ihan tuon prosessin alkuajoista.

Tuota tsasounaa minä rakastan, ja se onkin oikeastaan ainut asia, jota minä oikeasti Kalajoelta kaipaan. Ehkä myös satamakirkkoa hieman, sillä olimmehan senkin perustamisessa mukana.

Uskonnon suhteen olen aina ollut hyvin ekumeeninen, joten oikein hyvin minulle kelpasivat molemmat hankkeet, vaikka satamakirkon toimeenpaneva voima oli luterilaisen seurakunnan kappalainen, ja minä, ”kirkonrakentaja”, olen ortodoksi. Edes Jehovan todistajia en vierastanut, vaan jopa melkein ystävystyin parin meillä vierailevan kanssa.

Yksikään uskovainen ei ole minua pahuuteen viekoitellut, joten tuskinpa minulla on aihetta kivittää ketään. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi.

Ortodosinen matkapappi sekä isännöitsijäksi valittu Jane Ilmola, muutamien ortodoksien kanssa, ovat kyllä huolehtineet tsasounasta hyvin, mutta mikään bineshän se ei ole. Edelleen sen ylläpito maksaa, ja me Pirjon kanssa huolehdimme taloudesta, mutta itsehän tuon riesan itsellemme otimme.

 

Pelkästään tämä ei ollut se syy, miksi päätin ryhtyä osavuotiseksi kirkonväärtiksi.  Aion pitää nyt kesäkuukausina tsasounaa avoinna turisteille ainakin pari kuukautta ja samalla pidän iltahartauden kerran viikossa. Kun matkapappi isä Pekka Helakallio hoitaa toisen päivän ja Jane järjestää muuta ohjemaa, niin eiköhän tsasouna tarpeellisuutensa taas osoita.

 

Ensimmäinen minun pitämä iltahartaus on 9.6. klo 18.00 ja aiheeksi olen jo nyt päättänyt valita juuri tuon kysymyksen ”Kuka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven”.

Jotenkin tässä maailmassa yleinen syyttely on herättänyt minut ajattelemaan tuota kysymystä.

 

Aina ei kaikki mene niin kuin ajattelee, mutta näin olen ajatellut.  Niin kauan kuin henki minussa pihisee, aion viettää kesäni Kalajoella.  Antakoon Herramme minulle voimia siihen.

Tämä blogi ei ole ainut foorumi, jossa tsasounan ohjelmasta kerrotaan, mutta olkoon tämä nyt alku.

 Isä Pekka Helakallio

 

Jane Ilmola

 

Tsasounaa päivystämässä

Taitaa olla aika tylsää luettavaa nämä viimeaikaiset kirjoitukseni, mutta joskus on vain niin, että elämä ei tarjoa suuria tapahtumia. Tunsimme kuitenkin itsemme etuoikeutetuiksi - Pirjo ja minä - kun saimme koko Juhannuksen päivystää rakennuttamaamme tsasounaa Kalajoen kuuluisilla hiekkasärkillä. Kovasti oli harras tunnelma, vaikka nuoriso kyllä muisti pitää riittävästi Kalajoen enemmän tai vähemmän ansiokasta mainetta Johannes kastajan nimipäivän aattona.

Melkein heti herättyä lähdimme Jyväskylästä, josta matkaa kertyy tänne Kalajoelle noin 250 km, ja tietysti siihen käytettiin aikaa kolmisen tuntia taukoineen päivineen. En tiedä, mitä yö tuo tullessaan, sillä kirjoitan tätä blogia hyvin alkuillasta.  Toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään… kaikki hyvin.

Ensimmäiseksihän meitä tervehti tuulimyllyjen hirveä patteristo. jonka takia jouduimme muuttamaan täältä pois.  Eihän se kivalta näyttänyt, kun niiden vaikutuksen henkilökohtaisesti tunsin.  Jos oikein muistan, oli Suomen hallituskin luvannut, että lisää tuulivoimatukea ei anneta, ennen kuin myllyjen terveysvaikutukset on kunnolla tutkittu.  No onhan ne tutkittu, mutta ulkomailla… ja haitallisiksi todettu.  Näyttää olevan niin, että jos ei Suomessa tutkita, niin ei sitten tarvitse välittää.  Uskalsivat kuitenkin sodassa ampua, vaikka ei yksikään suomalainen ollut lähelläkään, kun ruutia keksittiin.

No, täytyi se vaan hyväksyä, että näin on.  Ensimmäiseksi ajoimme myynnissä olevalle talollemme ja totesimme, että toki täällä voisi asua vieläkin, jos ei olisi tuota kammottavaa allergiaa.  Kymmenisen vuotta Kalajoella kerkesin asumaan, ennen kuin Tuuliwatti ajoi minut pois.  Täytyy vain rukoilla Kalajoen päättäjien puolesta, sillä he eivät tienneet, mitä he tekivät. Herra auttakoon myös Suomen valtiota, sillä sieltähän tämä kaikki paha alkoi.

 

Mieliala hieman piristyi, kun huomasimme Ventelän talon uuden ilmeen. Muistelin, että olimme joskus olleet aloitteellisia myös kyseisen talon asiassa.  Kalajokiset - päättäjiä myöten - puhuivat vain hometaloista. Käytimme omalla kustannuksella talolla parikin asiantuntijaa, jotka molemmat totesivat, että rakennusten historiallinen arvo on niin suuri, että missään tapauksessa niitä ei saa hävittää.  En tiedä, vaikuttiko se asiaan mitään, että kirjoitimme Kalajoen kunnan päättäjille ja esitimme oman ehdotuksemme kunnalle.  Homepuheet kuitenkin loppuivat, ja nyt tuo historiallinen rakennus näyttää hyvin upealta.  Kyllä sen on nyt kuitenkin tehnyt Kalajoen kaupunki, emmekä todellakaan halua siitä kunniaa. Jos onnistuimme herättelemään päättäjiä, niin hyvä on.

 

Kun istun täällä tsasounan keittiössä kirjoittamassa tätä juttua, tunnen myös lievää ylpeyttä tästäkin rakennuksesta. Totta on varmaan, että tämä rakennus ei tässä olisi ilman vaimoani ja minua, vaikka emme me toki kahdestaan tätä tehneet.  Emme todellakaan, vaan saamme kiittää monia ystäviämme avusta.  Paljon oli niitäkin, jotka kävivät katsomassa kuivumassa olevia hirsiä ja ennustivat, että ”ei tuosta mitään tule”.  Vieläkin täytyy kiittää hirrenveistäjä Juha Takaloa, joka totesi vain: ”Kyllä minä teen tämän vaikka yksin, mutta se kestää vain vähän kauemmin.”  Toki mekin tiesimme, että ei Herra anna meidän jättää huonettaan kesken.  Täällä minä nyt istun, ehkä jo viidettä juhannusta.  Aluksi vartioitiin vain hirsiä, mutta nyt pidetään jo ovia auki mahdollisille vierailijoille. 

Ihan kivalta tuntuu, että joku jälki on meistäkin jäänyt Kalajoelle. Koetamme nyt vierailla myös tuttujemme luona, joita ihan kohtuullisesti on kuitenkin löytynyt Kalajoelta.  Siitä on mieleni hyvä, että ketään en mielestäni ole vahingoittanut, enkä paikkakunnalta vihollisia hankkinut.  Jos sellaisia on tullut, niin mitään en asiasta tiedä.