Mitä gallupit kertovat?

Kuten huomaatte, jonkin verran skaala vaihtelee kirjoituksesta toiseen ihan omien harrastuksien ja mielenkiinnon mukaan. Pääasiassahan kyse on tietysti teknisestä tiedosta, joka on peräisin koulutuksestani ja työkokemuksesta. Urheilusta, josta myöskin on kokemusta ja jopa vähän koulutustakin ja tietysti sitten politiikasta , minulla on jonkinasteinen kokemus jo viiden vuosikymmenen takaa. Tämän blogin alkuperäinen ideahan oli ruotia näitä yhteiskunnan ilmiöitä, ja nyt palaan jälleen asioiden juurille.

Media julkaisee aika ajoin erilaisia kannatusmittauksia, joilla on paitsi todellista merkitystä kartoitettaessa ihmisten mielipiteitä, niin myös valitettavasti niillä on myöskin ohjaava vaikutus, sillä ihmisen perusluonne on sellainen, että mieluiten ollaan voittajien puolella. Harvat meistä lukevat gallupeista niitä mekanismeja, jotka ovat tuloksiin vaikuttaneet.

Minulla on tapana miettiä, mikä tekijä on aiheuttanut jonkun puolueen nousun tai laskun näissä kannatusmittauksissa.  Surulliseksihan se vetää, kun on pakko todeta, että erittäin vahvana näyttävät olevan virtaukset, joilla ei kovinkaan paljon ole tekemistä totuuden kanssa. Räksyttävä kielenkäyttö, katteettomat lupaukset ja jopa suoranainen valehtelu näyttävät olevan ne tekijät, joilla kannatusta onnistutaan nostamaan.

Kaikkihan me muistamme Rinteen lupaamat vappusataset, joka osoittautuivat pelkäksi kuplaksi, mutta SDP näyttää yhä edelleen keikkuvan korkeimmissa kannatusluvuissa. Toisella sijalle roikkuvat ”persut”, joiden suurin ansio on suunsoitto, kaiken vastustaminen ja  jopa rikollisuuksiin yltävät puheet.

Kun ”persut” sitten hajosivat ja puolueen maltillinen siipi erosi puolueesta, minä uskoin, että kansa tajuaa, mistä kaikki johtui. No ei tajunnut ja siniset jäivät ilman ainuttakaan kansanedustajaa. Se hyvä, mikä oli Veikko Vennamon SMP:ssä ja Timo Soinin perussuomalaisissa, jätettiin kylmästi eduskunnan ulkopuolelle. Näinhän se menee, mutta minä uskon aatteeseen, en suunsoittajiin ja valheen kylväjiin. Siitä syystä minä olen sininen, sillä en todellakaan näe muuta vaihtoehtoa.

Minä en oikeastaan aio kilpailla mistään, sillä minulla ei ole ylimääräisiä satasia, joita voisin lupailla jollekin ihmisryhmälle. En myöskään aio tappaa ketään, enkä kiellä apuani apua tarvitsevilta ihan kansallisuuteen katsomatta.  Olen kyllä lupautunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa, mutta jos minun vaaliteemojani ei arvosteta, niin se on kansan käsissä. En tee linnunpönttöjä moottorisahalla, enkä pelaa jääkiekkoa, vaikka urheilumies olenkin.

Nämä taidothan näyttävät vievän politiikassa pitkälle.

Olin kyllä aikoinani kohtalaisen hyvä hiihtäjä ja palloilijakin. Auttaisivatkohan nuo ansiot, jos oikein tosissani...?  Osasin kyllä nyrkkeilläkin, ehkä sillä ominaisuudella olisi käyttöä nykypolitiikassa?

 

 

 

Urheilijan psyyke?

Viime aikoina on paljon käyty julkista keskusteluakin huppu-urheilijoiden henkisestä rasituksesta ja psyykkeen hoidosta. En pidä itseäni huippu-urheilijana, vaikka hyvää kansallista tasoa ehkä olinkin. Sen verran hyvä, että sain harjoitella todellisten huippujen kanssa ja tutustuin myös moniin heistä. Uskallan jopa väittää tuntevani oman lajini metodit. 

Henkiset paineet ovat hyvin samankaltaisia, olipa urheilija sitten todellinen huippu tai vakavasti asioihin suhtautuva ”keskinkertaisuus”. Molemmilla on omat tavoitteensa ja usko siihen, että ympäristö odottaa jotakin. Joku haaveilee olympiamitalista, toinen taas haaveilee pääsystä olympialaisiin tai muihin arvokisoihin. Jonkun päämäärä saattaa olla vain menestyminen SM-kisoissa tai ehkäpä piirikunnallisella tasolla.  Kyse ei ole niinkään urheilijan tasosta kuin siitä, miten hän suhtautuu tavoitteeseensa ja kuinka lähellä tai kaukana tuo tavoite on nykyhetkestä.  Myös oletus ympäristön asettamista odotuksista tuo oman lisänsä ehkä muutoinkin stressaavaan tilanteeseen.

Urheilijan hiominen huippukuntoon on kellosepän työtä niin kuin krapulan parantaminen. Se vaatii valmentajalta tosi paljon sekä rohkaisua että myötäelämisen kykyä. Selvää on, että me ihmiset olemme erilaisia ja urheilijakin on ihminen. Siksi ei kaikissa tapauksissa voidakaan toimia saman kaavan mukaan.

Olen toiminut oman lajini lajiliiton valmennusvaliokunnassa ja sen puheenjohtajanakin. Olin silloin suhteellisen nuori, ja monet valiokunnan jäsenet olivat olleet minua parempia urheilijoita, joten joskus hyväksyin heidän näkemyksensä, vaikka sisimmässäni olin toista mieltä.  Tämä oli se minun virheeni, jota nyt kadun.

Valitettavasti en ole enää valmennuksessa mukana, vaikka uskonkin, että juuri nyt olisin parhaimmillani, paitsi jo hieman vanha. En tiedä miten muissa maissa, mutta meillä Suomessa on sorruttu siihen harhaluuloon, että hyvä urheilija on automaattisesti myöskin hyvä valmentaja. Näin saattaa olla jonkun yksilön kohdalla, mutta mikään automaatio se ei ole. On tietysti totta, että esimerkiksi nyrkkeilyvalmentajalle on eduksi, jos hän on itse myöskin nyrkkeillyt, mutta mikään huippu hänen ei tarvitse olla. Riittää, että hän pystyy ajattelemaan niin kuin nyrkkeilijä ja osaa samaistua tähän tilanteen niin vaatiessa.

Tunnen monia hyviä valmentajia, joiden oma kokemus oli varsin ohut eikä mainittavaa menestystä. Kuitenkin valmentajina he tekivät loistavia boxareita. Valmentajan taitoihin kuuluu myös tuo paineiden käsittely.

Muistan joskus sanoneeni, että ”valmentajan tehtävä on saattaa nyrkkeilijä sille tasolle, jolle hän haluaa ja pystyy menemään.”  Fyysinen lahjakkuus on vain osa lahjakkuutta - se vähempiarvoinen. Muistan Juha Väätäisen sanoneen; ”Ainoa todellinen lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus.” No ehkä se ei aivan noinkaan ole, mutta paljon tuossa on perääkin.

Tarkoitukseni tässä jutussa oli puuttua urheilijan psyyken pettämiseen ja masennukseen. Valmentaja ei ole lääkäri, mutta monesti hän on vastuussa urheilijan psyykkeestä.  Esimerkiksi liian aikainen ns. lahjojen hehkuttaminen ja kovin auvoisen tulevaisuuden lupaaminen jollekin juniori-ikäiselle saattaa jos sellaisenaan luoda paineita, joita nuori ei kestä. Rohkaisua toki jokainen meistä tarvitsee, mutta tulevaisuutta suunniteltaessa pitää ehdottomasti pysyä realismissa. Tässäkin suhteessa me olemme jokainen yksilöitä.

Toki tunnen monia nyrkkeilyvalmentajiakin, ja myös he ovat olleet kovin erilaisia. Minulla itselläni ei oikeastaan ole koskaan ollut henkilökohtaista valmentajaa, vaan kehän nurkassa on seisonut milloin kukakin. Ei aina edes oman seuran mies.  En halua ketään nimetä huonoimmaksi valmentajaksi tai avustajakseni, mutta parhaana minä pidän Kemin Innon menestyksekästä valmentajaa Tase Tuomista.  Tase osasi vetää oikeasta narusta.

Okoon nyt loppukevennyksenä vaikkapa muisto eräästä Ruotsin reissusta. Oltiin Reima Virtasen kanssa Kiirunassa kutsukilpailuissa ja meillä siis avustajana Tase Tuominen. Suomesta oli kutsuttu myös raskaansarjan mies, joka syystä tai toisesta ei sitten tullutkaan. Ruotsalaiset halusivat raskaansarjan ”tähdelleen” kuitenkin ottelun, joten he alkoivat pommittaa minua, vaikka olinkin raskaan keskisarjan (81 kg) mies. Taisi siinä vähän rahakin vaihtaa omistajaa, mutta lopulta suostuin. Olin jo päättänyt, että ei tuo ”hurri” minua ulos lyö, vaikka onkin pitempi ja painavampi. En edes muista, miten ottelun ensimmäinen erä meni, mutta ei kai se ihan huonosti mennyt. Kun erätauolla tulin nurkkaukseeni, sain sanottua Tasell:; ”Pahus, se lyö kovaa.” Tähän Tase päättävästi: ”Ei se mitään kovaa lyö, se vain tuntuu siltä.”

Eihän siinä sitten mitään auttanut, täytyihän mestarivalmentajaa uskoa. Eivät ne lyönnit sitten enää niin kovilta tuntuneetkaan, ja lopulta voitin myös ottelun. Saivatpa ruotsalaiset vastinetta rahoilleen, vaikka ehkä he eivät ihan tätä odottaneet.

Pieniä nykäisyjä oikeasta narusta ja psyyke pelastuu.

 

Minä nyrkkeilijä

Liikuntalaki

Muistan hyvin, miten liikuntalakia uudistettiin joskus 80-luvulla, ja kyllä silloin vaikutti melko selkeältä, että kunnat velvoitettiin huolehtimaan liikuntapaikoista ja seurojen tehtäväksi jäi toiminnan järjestäminen.  Olin juuri muuttanut Rovaniemeltä Ouluun ja totesin, että kaupungin suhtautuminen tietyillä lajeilla oli melko värittynyttä.  Niinpä olin sitten mukana hyvin monen nyrkkeilyn erikoisseuran perustamisessa ja uskoin, että itse kukin kunta huolehtisi liikuntalain velvoitteesta. 

No ei todella huolehtinut. Oulun kaupunki järjesti kyllä ensimmäisenä toimintavuonna pari harjoitusvuoroa silloiselle salille, mutta vei nekin melko pian pois yksityisen yrittäjän bisnesten tieltä. No, sellaista saattaa sattua, enkä suinkaan jäänyt itkemään, vaan Oulun Nyrkkeilyseura, jonka olin myöskin perustanut, hankki itselleen salin muualta.  Toinen perustamani nyrkkeilyseura oli sitten Kiimingin Nyrkkeilykerho. Sen toiminta sammuin noin 10 vuotta sitten, kun Kiimingin kunta ”tarvitsi” seuralle vuokraamansa tilat muuhun käyttöön, eikä uusia tiloja enää löytynyt.

 Matti Lantto

Työ vei minut sitten paikkakunnalta pois, enkä oikein kaikista oululaisen nyrkkeilyn vaiheista ole perillä, mutta hieman punaista näin, kun kuulin, että todella puolueetonta ja pyyteetöntä työtä tehnyt Matti Lantto aiottiin sysätä syrjään lajin parista.   

Minun mielestä se ei nyt vain käynyt.  Samaa mieltä tuntui olevan myös oululainen yrittäjä, joka oli nähnyt Matin työn ja sen tulokset.  Nyrkkeilypohjaa ei kaverilla ollut, mutta todellinen halu auttaa.  Kaverilla oli tyhjä halli, jonka kunnostamiseen hän uhrasi uskomattoman summan rahaa.  Siitä tehtiin henkiin herätetyn nyrkkeilykerhon oma kotipesä.

Avajaiset olivat 11.2.2019, ja sain perustajajäsenen ominaisuudessa olla paikan päällä sanomassa pari sanaa. Tilaisuutta juhlisti myös olympiamitalisti Reima Virtanen. Sekä Reima että minä olemme nähneet lukemattomia saleja ympäri maailman, mutta kumpikin meistä vakuutti, että tämä yksityinen sali oli paras näkemämme.

 Oikealla  Reima Virtanen

Vielä kerran kiitokset Terolle, että teit sen, mihin yksikään lähiseudun kunta tai kaupunki edes lain velvoittamana ei ollut kyennyt.

Sitten kiitokset myös medialle, joka oli varsin kiinnostuneena paikalla seuraamassa tätä ”ihmettä”.  Ihme ei ollut se, että sali on ihmeen hyvä, vaan se, että yksityinen ihminen sijoittaa omaisuuttaan silloin, kun yhteiskunta ei pysty tai ei halua. Vaikka nyt kiitänkin mediaa, niin täytyy saman tien myös moittia.  Eräs iltapäivälehti oli myös kiinnostunut tapauksesta, ja toimittaja ilmoitti tulevansa paikalle. Muutama tunti ennen tapauksen alkua kyseinen toimittaja ilmoitti kuitenkin, että ei voi tulla, koska päätoimittaja on kieltänyt jutun tekemisen yksityisestä hallista.

Ehkäpä päätoimittajalla on parempaa tietoa asiasta, mutta ainakaan minä en ole nähnyt vastaavaa ilmiötä koskaan ennen.

Yleensä Suomessa puhutaan vain resurssien puutteesta ja valitetaan sitten huonoa urheilumenestystä.

Olen satavarma, että jos lopetettaisiin uikuttaminen ja tuollaisia Teron kaltaisia kavereita rohkaistaisiin edes jotenkin, ei meidän tarvitsisi jännittää, pääseekö kukaan toiselle kierrokselle.

Poikasena minä harrastin myös mäkihyppyä ja hyvin muistan, kuinka mekin lapsena perustimme epävirallisen urheiluseuran ”Haapaniemen poikaurheilijat” ja rakensimme lumesta hyppyrimäen joka talvi. Tästä HPK:n mäestä hypättiin sentään yli 20 metriä, ja se oli hyvä ponnistuslauta tuleville mäkimiehille. Tällaisia HPK:n mäkiä nousi noihin aikoihin eri puolille Suomea, ja kiistatta maailman paras mäkihyppymaa oli Suomi. 

Myös Jorma Kinnunen kuuluin nuoruuden ystäviini, ja muistan, kuinka hän veisti ihan itse ensimmäiset keihäänsä ja oli muutaman vuoden kuluttua maailmanennätysmies.

Ei se resursseista ole kiinni, vaan ihmisistä. Olen pahoillani, että en koskaan tullut tuntemaan Matti Nykästä, vaikka samassa kaupungissa asuttiin. Kuulemani mukaan Matti oli todellinen harjoitteluihme ja hänen menestyksensä perustui pääosin juuri harjoitteluun.  Toki on lajeja, joissa kehon ominaisuuksista on hyötyä, mutta kuitenkin olen vakuuttunut, että Juha Väätäinen oli oikeassa sanoessaan: ”Suurin lahjakkuuden muoto on harjoittelulahjakkuus.”  On totta, että nykyaikana menestyksen myötä tulee myös rahaa, mutta rahan avulla ei tehdä menestystä.

Kyllä minä vilpittömästi toivon, että kun joku Kiimingin Nyrkkeilykerhon jäsen saa huomattavaa urheilumenestystä, niin hän muistaa tuon Iltalehden suhtautumisen uransa alkuaikaan.

Kyllä minä uskon, että se aika tulee.

Kiitos myös ystävälleni Reimalle, että tulit näyttämään pojille omaa mitaliasi.