Urheilijan psyyke?

Viime aikoina on paljon käyty julkista keskusteluakin huppu-urheilijoiden henkisestä rasituksesta ja psyykkeen hoidosta. En pidä itseäni huippu-urheilijana, vaikka hyvää kansallista tasoa ehkä olinkin. Sen verran hyvä, että sain harjoitella todellisten huippujen kanssa ja tutustuin myös moniin heistä. Uskallan jopa väittää tuntevani oman lajini metodit. 

Henkiset paineet ovat hyvin samankaltaisia, olipa urheilija sitten todellinen huippu tai vakavasti asioihin suhtautuva ”keskinkertaisuus”. Molemmilla on omat tavoitteensa ja usko siihen, että ympäristö odottaa jotakin. Joku haaveilee olympiamitalista, toinen taas haaveilee pääsystä olympialaisiin tai muihin arvokisoihin. Jonkun päämäärä saattaa olla vain menestyminen SM-kisoissa tai ehkäpä piirikunnallisella tasolla.  Kyse ei ole niinkään urheilijan tasosta kuin siitä, miten hän suhtautuu tavoitteeseensa ja kuinka lähellä tai kaukana tuo tavoite on nykyhetkestä.  Myös oletus ympäristön asettamista odotuksista tuo oman lisänsä ehkä muutoinkin stressaavaan tilanteeseen.

Urheilijan hiominen huippukuntoon on kellosepän työtä niin kuin krapulan parantaminen. Se vaatii valmentajalta tosi paljon sekä rohkaisua että myötäelämisen kykyä. Selvää on, että me ihmiset olemme erilaisia ja urheilijakin on ihminen. Siksi ei kaikissa tapauksissa voidakaan toimia saman kaavan mukaan.

Olen toiminut oman lajini lajiliiton valmennusvaliokunnassa ja sen puheenjohtajanakin. Olin silloin suhteellisen nuori, ja monet valiokunnan jäsenet olivat olleet minua parempia urheilijoita, joten joskus hyväksyin heidän näkemyksensä, vaikka sisimmässäni olin toista mieltä.  Tämä oli se minun virheeni, jota nyt kadun.

Valitettavasti en ole enää valmennuksessa mukana, vaikka uskonkin, että juuri nyt olisin parhaimmillani, paitsi jo hieman vanha. En tiedä miten muissa maissa, mutta meillä Suomessa on sorruttu siihen harhaluuloon, että hyvä urheilija on automaattisesti myöskin hyvä valmentaja. Näin saattaa olla jonkun yksilön kohdalla, mutta mikään automaatio se ei ole. On tietysti totta, että esimerkiksi nyrkkeilyvalmentajalle on eduksi, jos hän on itse myöskin nyrkkeillyt, mutta mikään huippu hänen ei tarvitse olla. Riittää, että hän pystyy ajattelemaan niin kuin nyrkkeilijä ja osaa samaistua tähän tilanteen niin vaatiessa.

Tunnen monia hyviä valmentajia, joiden oma kokemus oli varsin ohut eikä mainittavaa menestystä. Kuitenkin valmentajina he tekivät loistavia boxareita. Valmentajan taitoihin kuuluu myös tuo paineiden käsittely.

Muistan joskus sanoneeni, että ”valmentajan tehtävä on saattaa nyrkkeilijä sille tasolle, jolle hän haluaa ja pystyy menemään.”  Fyysinen lahjakkuus on vain osa lahjakkuutta - se vähempiarvoinen. Muistan Juha Väätäisen sanoneen; ”Ainoa todellinen lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus.” No ehkä se ei aivan noinkaan ole, mutta paljon tuossa on perääkin.

Tarkoitukseni tässä jutussa oli puuttua urheilijan psyyken pettämiseen ja masennukseen. Valmentaja ei ole lääkäri, mutta monesti hän on vastuussa urheilijan psyykkeestä.  Esimerkiksi liian aikainen ns. lahjojen hehkuttaminen ja kovin auvoisen tulevaisuuden lupaaminen jollekin juniori-ikäiselle saattaa jos sellaisenaan luoda paineita, joita nuori ei kestä. Rohkaisua toki jokainen meistä tarvitsee, mutta tulevaisuutta suunniteltaessa pitää ehdottomasti pysyä realismissa. Tässäkin suhteessa me olemme jokainen yksilöitä.

Toki tunnen monia nyrkkeilyvalmentajiakin, ja myös he ovat olleet kovin erilaisia. Minulla itselläni ei oikeastaan ole koskaan ollut henkilökohtaista valmentajaa, vaan kehän nurkassa on seisonut milloin kukakin. Ei aina edes oman seuran mies.  En halua ketään nimetä huonoimmaksi valmentajaksi tai avustajakseni, mutta parhaana minä pidän Kemin Innon menestyksekästä valmentajaa Tase Tuomista.  Tase osasi vetää oikeasta narusta.

Okoon nyt loppukevennyksenä vaikkapa muisto eräästä Ruotsin reissusta. Oltiin Reima Virtasen kanssa Kiirunassa kutsukilpailuissa ja meillä siis avustajana Tase Tuominen. Suomesta oli kutsuttu myös raskaansarjan mies, joka syystä tai toisesta ei sitten tullutkaan. Ruotsalaiset halusivat raskaansarjan ”tähdelleen” kuitenkin ottelun, joten he alkoivat pommittaa minua, vaikka olinkin raskaan keskisarjan (81 kg) mies. Taisi siinä vähän rahakin vaihtaa omistajaa, mutta lopulta suostuin. Olin jo päättänyt, että ei tuo ”hurri” minua ulos lyö, vaikka onkin pitempi ja painavampi. En edes muista, miten ottelun ensimmäinen erä meni, mutta ei kai se ihan huonosti mennyt. Kun erätauolla tulin nurkkaukseeni, sain sanottua Tasell:; ”Pahus, se lyö kovaa.” Tähän Tase päättävästi: ”Ei se mitään kovaa lyö, se vain tuntuu siltä.”

Eihän siinä sitten mitään auttanut, täytyihän mestarivalmentajaa uskoa. Eivät ne lyönnit sitten enää niin kovilta tuntuneetkaan, ja lopulta voitin myös ottelun. Saivatpa ruotsalaiset vastinetta rahoilleen, vaikka ehkä he eivät ihan tätä odottaneet.

Pieniä nykäisyjä oikeasta narusta ja psyyke pelastuu.

 

Muistoja menneiltä vuosilta. Leiripäiväkirja 1991

Paikkoja siivotessani löysin vanhan leiripäiväkirjan, jota olin pitänyt leiriltä, jonka järjestin Suomen nyrkkeilyliiton joukkueelle heidän valmistautuessaan Tampereella pidettäviin  MM-nyrkkeilyihin.  Päiväkirja on lähes kolmen vuosikymmenen takaa, mutta uskon, että ainakin mukana olleita kiinnostaa muistella tätä Narva-Joensuussa Virossa pidettyä leiriä. Ehkäpä panen tästä linkin myös Nyrkkeilyveteraanien facebook-ryhmään.

  Jyri Kjäll

  Kai Kauramäki

  Jukka Heikkinen

  Mika Tossavainen

Suomen Nyrkkeilyliitto

MM-93 projektiryhmien leiri 09.– 15.8. 1991

Narva-Joensuu Viro

LEIRIPÄIVÄKIRJA

Suomi oli saanut järjestettäväkseen vuoden 1993 MM-nyrkkeilyt. Ne päätettiin pitää Tampereella. Nyrkkeilyliiton vuotuisessa ”luvunlaskussa” tilaisuudessa Oulussa vuonna 1991 päätettiin, että kisoihin mahdollisesti kyseeseen tulevista liiton nyrkkeilijöistä muodostetaan kaksi ryhmää, joista A-ryhmän muodostavat tämänhetkiset edustusnyrkkeilijämme ja B-ryhmän muodostavat mahdollisesti parin tulevan vuoden aikana vaadittavalle tasolle nousevat nyrkkeilijät.

Olin noihin aikoihin Nyrkkeilyliiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajana ja samaan aikaan työskentelin omissa työprojekteissani Narva-Joensuussa Virossa.  Yhteistyökumppanina oli Narva-kolhoosi, jonka johtaja Viktor Radionov lupasi omalta osaltaan auttaa suomalaisia nyrkkeilijöitä, mikäli nämä haluaisivat leiriytyä Narva-Joensuuhun. Kun parikin virolaista valmentajaa lupasi tuoda omalla kustannuksellaan leirille muutamia tosi hyviä venäläisiä nyrkkeilijöitä, tarjosin Nyrkkeilyliitolle tätä mahdollisuutta.

Minä lupauduin henkilökohtaisesti kustantamaan mahdollisesti tarvittavan lisäkustannuksen Virossa olon ajalta. Nyrkkeilyliiton kustannettavaksi jäisi vain matka Tallinnaan, josta eteenpäin päästäisiin Narva-kolhoosin kustantamalla linja-autolla.

Suomalaisnyrkkeilijät huoltojoukkoineen saapuivatkin 08.08.1991 Tallinnan satamaan, jossa olimme kolhoosin bussilla heitä vastassa.

Leiri alkoi seuraavana päivänä.  Aikaisemmin päivällä olimme kokoontuneet paikallisen ryhmän kanssa suunnittelemaan leirin ohjelmaa.

Suunnitteluryhmässä tällöin olivat mukana virolaisvalmentaja Juri Kudrjasov, Narva-kolhoosin johtaja Viktor Radianov, hotellin johtaja Viktor Rustalov, tulkkinamme toiminut Toomas Putsep sekä allekirjoittanut.

Suunnittelimme pääosin leirin sisällön, mutta emme halunneet lyödä harjoitusohjelmaa lopullisesti lukkoon, sillä halusimme antaa suomaisvalmentajien vaikuttaa harjoitusten sisältöön.

Muutama leirille osallistuva venäläisnyrkkeilijä saapui myös päivän kuluessa leirille.

Perjantai 09.08.1991

Oli ensimmäinen varsinainen leiripäivä. Osa harjoituksista oli tarkoitus pitää ulkona, mutta sää ei näyttänyt suosivan meitä. Ulkolämpötila oli 15^oC ja veden lämpö 22^oC. Satoi myös vettä. Vielä nytkin vaikutti osa suomalaisista hyvin merisairailta, sillä tuulen nopeus oli matkan aikana 25 m/s, joka oli kantosiipialukselle kovasti keinuttavaa. Kevyet iltaharjoitukset kuitenkin pidettiin.

Huoltoryhmän lisäksi suomalaisista olivat mukana: Jukka Heikkinen, Harri Hosio, Jyri Kjäll, Kai Kauramäki, Tommi Kärkkäinen, Janne Leino, Marko Nieminen, Juha Temonen, Juha Turkka, Mika Tossavainen, Reijo Vuorinen, Sami Elovaara, Henry Heiskanen, Jari Johansson, Jarmo Malinen, Jani Nousiainen, Anssi Peräjoki, Juha Sauramo, Ville Teriö, Pekka Toikka ja Tommi Tapio.

Lauantai 10.08.1991

Porukka oli pääsääntöisesti toipunut.  Lievästi sairaana olivat Janne Leinonen ja Reijo Vuorinen, joten heille suositeltiin vain hyvin kevyttä harjoittelua.  Tekniikkaharjoituksissa päivällä myös he olivat mukana.

Ammulenkki tehtiin klo 8.00.

Paritekniikkatreenit klo 12.00, joissa siis kaikki olivat jotenkin mukana.

Iltapäivän treeneissä klo 17.00 Temosen Juhan poskesta meinasi hammas kaivautua läpi, jotenka miehelle suositeltiin parin päivän ottelutaukoa.

Kokonaisuutena fiilis oli kuitenkin hyvä, vaikka vettä tuli edelleen taivaan täydeltä.

Sunnuntai 11.08.1991

Herätys aamulla normaaliin tapaan.  Ainakin huoltoryhmään kuulunut Pave Martenson oli sen verran kova naama, että kävi meressä uimassa. Veden lämpötila oli kai jotain 20^oC,joten ei kai se ihan mahdoton ollut.

Merosen Risto oli harjoitusten vetovuorossa. Ohjelma ei juurikaan poikennut venäläisten metodeista.

Minä käväisin illalla Ankkuri–baarissa, jossa jouduin paikallisten tenttiin. Olivat ilmeisesti huomanneet suomalaisen ryhmän.

Maanantaina 12.08.1991

Ei oikeastaan eronnut edellisistä päivistä. Minäkin rohkenin aamu-uinnille, mutta en sentään lähtenyt juoksemaan kovakuntoisten urheilijoiden mukaan.

Illalla oli valmentajien saunailta.

Tiistai 13. 08. 1991

Heti aamusta satoi, mutta se ei pelottanut lenkkeilijöitä. Kärkkäisen Tommi oli oudosti kateissa, mutta löytyi kuitenkin joskus päivällä. Minä en oikein vieläkään tiedä katoamisen syytä, mutta hyvä että mies löytyi.

Hotellin johto oli unohtanut poikien saunaillan, vaikka Rustalov oli itse ollut sitä suunnittelemassa.  No saatiinhan se sauna lopulta lämpimäksi.

Keskiviikko 14.08.1991

Näin se vaan aika vierähtelee. Viimeistä edellinen päivä. Herätys ja normaalit aamutoimet lenkkeineen ja uinteineen. Aamutoimien jälkeen käytiin porukalla Narvassa ostoksilla.  Sitten päivällä taas treeneihin ja illalla sparrausta venäläisten kanssa.  En oikeasti tiedä, minkä tasoisia neukut olivat, mutta vaikuttivat tosi hyviltä.

Kunnon selkäsaunaa ei saatu, joten illalla mentiin sitten oikeaan saunaan.

Torstai 15.08.1991

Pitäisiköhän sanoa, että ovat korkeimmat voimat olleet treenauksen kannalta hyvinä, sillä aurinkoiset hietikot eivät juurikaan ole houkutelleet. Näin leirin viimeisenä päivänä aurinko kuitenkin rupesi porottelemaan koko tehollaan.

Päivällä olin Toomaksen kanssa Sillamäessä hoitelemassa asioita ja huomista kuljetusta Tallinnaan.  Iltapäivällä palasin reissultani ja kuulin, että treenit olivat menneet ihan ok. Käytiin Toomaksen kanssa vielä illalla pääjohtajan pakeilla kyselemässä, onko kaikki ok. Tyytyväisiä tuntuivat olevan, joten illalla annettiin poikien rentoutua Ankkurissa.

Perjantai 16,08.1991

Nyt on aamu ja klo 6.30. Suomalaiset ovat juuri lähteneet bussilla kohti Tallinnan satamaa.  Tunnin päästä lähdetään kolhoosin pikkubussilla perään ja tavataan vielä kerran satamassa.

Leiri on ohi ja tuntuu, että kaikki ovat tyytyväisiä sen antiin. Luulisin myös liiton olevan tyytyväinen, sillä oletan, että tämä oli historian halvin ulkomaanleiri ja sparrausvastustajatkin olivat keskiarvoa parempia.  Todellista tuntua jo MM- kehäänkin. Leiri on ohi, ja voimme odottaa jopa useampiakin mitaleja karkeloista.

Ari Keronen

Urheilumenestys

Olen syvästi tietoinen siitä, että tämä blogi ei ole niin laajalevikkinen, että edes osa niistä, joiden pitäisi lukea tämä, eivät ole missään tilaisuudessa näkemään tekstini. Näinhän se yleensä on. Osa ihmisistä ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, osa ei yksinkertaisesti välitä, ja toisilla ei ole valtaa ja voimaa. On sellaisiakin, joilla on vaikutusvaltaa, mutta puuhastelevat oman etunsa tavoittelussa.  Vain pieni osa vaikuttaa meidän elämämme parhaaksi.

Eivät Suomessa asiat silti huonosti ole, mutta voisivat olla paremminkin.  Olen kirjoittanut jo pääni kipeäksi rasismista ja tuulivoimasta, joten koetan nyt tarttua muihin näkemiini epäkohtiin, jotka toki ovat maamme kannalta vähäisempiä.

Urheilu on se kolmas asia, josta uskon jotain tietäväni. Harrastin kyllä aikoinani melkein kaikkia lajeja, mutta ei minusta oikein minkään lajin huippua tullut. Joskus menestyin keskinkertaisesti, aina en sitäkään. SM-mitalejakin minulla on kaikenvärisiä, mutta ei minusta tullut oikeastaan mitään. Näin jälkeenpäin asioita ajatellessani olen luullut löytäneeni syyn siihen.  Minulta puuttuivat kaikkein tärkeimmät tekijät: harjoittelulahjakkuus, usko omaan itseeni, peräänantamattomuus ja selkeä päämäärä. Ilman näitä asioita sinusta ei tule yhtään mitään, vaan joudut arvostelijan rooliin. Meitä on urheilukilpailujen katsomot täynnä.

Tuulivoima ja rasismi siis tuhoavat tämän maan ja kansan, mutta sitä en ymmärrä, että ihan täyspäiseltä vaikuttavat ihmiset ihmettelevät, mihin on kadonnut talviurheilumme takavuosien menetys.  Tähän nyt on kuitenkin olemassa selvät syyt.

Kaiken takana on tietysti myös se, että meidän harrastajamäärät ovat vähentyneet suurten ikäluokkien ajoista, mutta se ei selitä kaikkea. Menneinä vuosina ja vuosikymmeninä vapaa-ajan käyttö oli myös toisenlaista. Kestävyyslajeista puhuttaessa minä kuitenkin asetan suurimmaksi negatiiviseksi tekijäksi nykyiset koulukyydit. Minä en asunut ihan kaikkein kauimpana koulusta, mutta muutaman kilometrin hiihto aamuin ja illoin varmaan vaikutti. Vielä armeijassa sijoituin neljänneksi pataljoonan kilpiluissa. Ei se ihan huonosti ollut, kun osanottajia oli sentään satoja ja joukossa useita hiihtäjiäkin. Hiihto ei kuitenkaan koskaan ollut minun lajini.

Mäkihyppyä sen sijaan harrastin, vaikka ei minusta oikein mäkimiestäkään tullut. Sen verran kuitenkin lajiin perehdyin, että minulle tuli päivän selväksi, että kukaan ei voi aloittaa tätä lajia niistä isoista mäistä, joita seisoo näkötorneina ympäri Suomea. Pienten mäkien purkamistrendi on tappanut suomalaisen mäkiurheilun. Suosittelen lukemaan hartaudella tästä blogistani kirjoituksen HPU:n mäki. Sellaista mäkienrakentamishenkeä tuskin enää nuorisosta löytyy, lapsista puhumattakaan.

Ei ole myöskään tauno luiroja, antti hyvärisiä tai jussi kärkisiä ja veiko kankkosia, jotka toimivat hyvinä idoleina. Tuota listaa voisi jatkaa monilla muillakin olympiamitalisteilla, mutta kyllä tuo ketju taitaa katketa Matti Nykäseen, Toni Niemiseen ja Janne Ahoseen.

Se nyt vaan on niin, että yhtä isoa mäkeä kohden pitää aina olla vähintään kymmenen pientä mäkeä ja sitten vielä siltä väliltä muutamia. Vain Lahti taitaa tänään täyttää tämän vaatimuksen, mutta ei senkään kaupungin ympäristö enää.