Urheilumenestys

Olen syvästi tietoinen siitä, että tämä blogi ei ole niin laajalevikkinen, että edes osa niistä, joiden pitäisi lukea tämä, eivät ole missään tilaisuudessa näkemään tekstini. Näinhän se yleensä on. Osa ihmisistä ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, osa ei yksinkertaisesti välitä, ja toisilla ei ole valtaa ja voimaa. On sellaisiakin, joilla on vaikutusvaltaa, mutta puuhastelevat oman etunsa tavoittelussa.  Vain pieni osa vaikuttaa meidän elämämme parhaaksi.

Eivät Suomessa asiat silti huonosti ole, mutta voisivat olla paremminkin.  Olen kirjoittanut jo pääni kipeäksi rasismista ja tuulivoimasta, joten koetan nyt tarttua muihin näkemiini epäkohtiin, jotka toki ovat maamme kannalta vähäisempiä.

Urheilu on se kolmas asia, josta uskon jotain tietäväni. Harrastin kyllä aikoinani melkein kaikkia lajeja, mutta ei minusta oikein minkään lajin huippua tullut. Joskus menestyin keskinkertaisesti, aina en sitäkään. SM-mitalejakin minulla on kaikenvärisiä, mutta ei minusta tullut oikeastaan mitään. Näin jälkeenpäin asioita ajatellessani olen luullut löytäneeni syyn siihen.  Minulta puuttuivat kaikkein tärkeimmät tekijät: harjoittelulahjakkuus, usko omaan itseeni, peräänantamattomuus ja selkeä päämäärä. Ilman näitä asioita sinusta ei tule yhtään mitään, vaan joudut arvostelijan rooliin. Meitä on urheilukilpailujen katsomot täynnä.

Tuulivoima ja rasismi siis tuhoavat tämän maan ja kansan, mutta sitä en ymmärrä, että ihan täyspäiseltä vaikuttavat ihmiset ihmettelevät, mihin on kadonnut talviurheilumme takavuosien menetys.  Tähän nyt on kuitenkin olemassa selvät syyt.

Kaiken takana on tietysti myös se, että meidän harrastajamäärät ovat vähentyneet suurten ikäluokkien ajoista, mutta se ei selitä kaikkea. Menneinä vuosina ja vuosikymmeninä vapaa-ajan käyttö oli myös toisenlaista. Kestävyyslajeista puhuttaessa minä kuitenkin asetan suurimmaksi negatiiviseksi tekijäksi nykyiset koulukyydit. Minä en asunut ihan kaikkein kauimpana koulusta, mutta muutaman kilometrin hiihto aamuin ja illoin varmaan vaikutti. Vielä armeijassa sijoituin neljänneksi pataljoonan kilpiluissa. Ei se ihan huonosti ollut, kun osanottajia oli sentään satoja ja joukossa useita hiihtäjiäkin. Hiihto ei kuitenkaan koskaan ollut minun lajini.

Mäkihyppyä sen sijaan harrastin, vaikka ei minusta oikein mäkimiestäkään tullut. Sen verran kuitenkin lajiin perehdyin, että minulle tuli päivän selväksi, että kukaan ei voi aloittaa tätä lajia niistä isoista mäistä, joita seisoo näkötorneina ympäri Suomea. Pienten mäkien purkamistrendi on tappanut suomalaisen mäkiurheilun. Suosittelen lukemaan hartaudella tästä blogistani kirjoituksen HPU:n mäki. Sellaista mäkienrakentamishenkeä tuskin enää nuorisosta löytyy, lapsista puhumattakaan.

Ei ole myöskään tauno luiroja, antti hyvärisiä tai jussi kärkisiä ja veiko kankkosia, jotka toimivat hyvinä idoleina. Tuota listaa voisi jatkaa monilla muillakin olympiamitalisteilla, mutta kyllä tuo ketju taitaa katketa Matti Nykäseen, Toni Niemiseen ja Janne Ahoseen.

Se nyt vaan on niin, että yhtä isoa mäkeä kohden pitää aina olla vähintään kymmenen pientä mäkeä ja sitten vielä siltä väliltä muutamia. Vain Lahti taitaa tänään täyttää tämän vaatimuksen, mutta ei senkään kaupungin ympäristö enää.