Kalajoen tsasouna

Näyttää siltä, että uskonto, raamattu ja uskonnolliset rakennukset tuntuvat saavan kohtuuttoman suuren roolin tässä blogissa. Nimenomaan sitä taustaa vasten, että kyseessä on alun alkaen poliittinen blogi. No, kyllähän uskonto politiikkaa hipoo. Esimerkiksi ”persujen” puoluekokoukset ovat alkaneet lyhyellä rukoushetkellä. Kristillisyys kuuluu kaikille, eikä sitä saisi mikään puolue omia itselleen totesi eräs Perussuomalaiset rp:n jäsen. Tuskinpa siitä ainakaan haittaa on poliittisessa päätöksenteossakaan.

Nyt en kuitenkaan puhu uskonnosta, enkä politiikastakaan, vaan kerron teille Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen syntyhistorian. Sen synnystä ja rakentamisesta näyttää olevan kovin monia versioita. Ja kaikki vääriä. Puuttuu vain, että joku olisi julistanut sen kasvaneen maasta. No oikeastihan se onkin maasta kasvanut, kun se kerran hirsirakennus on, mutta monia tuskaisia hetkiä ja unettomia öitä on sen rakentamiseen tarvittu.

Idea rakennushankkeelle syntyi Hägmannin kahvilassa, kun kaksi ortodoksia, minä ja Olga Orell satuttiin samaan pöytään ja alettiin keskustelemaan uskonnosta. Kumpikin valitti samaa, että lähimpään tsasounaan oli matkaa noin 70 km, joten palveluksiin osallistumin jää aika vähäiseksi. Ehkä en sanonut mitään niin merkittävää kuin että ” se pyörii sittenkin” tai ”tässä seison enkä muuta voi”, mutta historian kirjoihin jääköön tämä lausahdus. ”Marjat kasvat, sienetkin kasvavat, mutta kirkot on aina pitänyt rakentaa. ” Näitä sanoja voidaan pitää Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen syntysanoina.

Asiat alkoivat kehittyä melko nopeasti, kun luterilainen vaimoni Pirjo syttyi hankkeelle ja kolmisin perustimme kannatusyhdistyksen. Mistäpä sitä Suomessa on puutetta, jos ei rahasta. Meilläkään ei ollut latin latia, mutta uskoa sitäkin enemmän. Lähes kaikki Kannatusyhdistyksen rahankeräysyritykset epäonnistuivat, ja Karjalan kuoronkin vierailu Petroskoista tuotti kunnollisen tappion. Rahan keräyksestä nykymuodossa päätettiin luopua ja käännyttiin säätiöiden ja ELY-keskuksen puoleen. Lopulta ELY-keskus lupautui rahoittamaan puolet hankkeesta, mutta toinen puoli piti rahoittaa itse. Siinäpä sitä sitten miettimistä. Mistä saataisiin lähes 100 000 €, kun kassa ei ollut edes tyhjä, vaan pohjalla rahisi Osuuspankin velkakirja. Jotta kassa saatiin edes tyhjäksi, velka maksettiin ihan omilla rahoilla. Kaupunki vuokrasi kyllä tontin, mutta katsoi, että kannatusyhdistys on uskonnollinen järjestö. No ei totisesti ole, sillä sen tehtävä on ainoastaan rakennuttaminen, ei uskonnollisen toiminnan harjoittaminen.

Vastustusta koettiin hyvin monelta taholta, ja vielä suurempi oli niiden ihmisten määrä, jotka epäilivät koko hanketta. Kannatusyhdistys kuitenkin uskoi hankkeeseen, ja ilta toisensa jälkeen kerättiin talkoolaisia kuorimaan puita, joita sentään saatiin kiitettävästi lahjoituksina. Merkittävin lahjoittaja oli Kalajoen luterilainen seurakunta. Kun hirsikurssikin kuivui kokoon, palkkasi kannatusyhdistys pari ammattimiestä kirkkoa rakentamaan. Tähän tarvittiin tietysti rahaa, jota sitten löytyikin, kun Pirjo möi kesämökkinsä Saimaalta ja lainasi rahat kannatusyhdistykselle. Ne 30 000 € olivat ”lesken ropo”, jolla päästiin alkuun. Valtavan byrokratian jälkeen myös ELY-keskus suostui aukomaan hieman kukkaronsa nyöriä, mutta hyvin pian tarvittiin lisää rahaa, jota luultiin saatavan pankista. Ei saatu Osuuspankista edes yli 100% vakuuksia vastaan. Onneksi olin itse Nordean asiakas, joten sieltä irtosi nimenomaan minulle laina, jonka lainasin edelleen kannatusyhdistykselle.

Talkootyöllä ja näillä rahoilla on päästy siihen pisteeseen, että kirkko on lähes valmis. Olen tämän kaiken kertonut siksi, että olen niin monelta taholta kuullut erilaisia versioita rukoushuoneen rakentamisesta ja rahoituksesta. Eikä mikään ole edes hipaissut totuutta.

Totuus on, että rukoushuone on rakennettu pääosin lahjoitetuista hirsistä kannatusyhdistyksen jäsenten antamilla rahoilla, talkootyöllä ja Jumalan siunauksella. Siellä se nyt seisoo. Monen mielestä särkkien kauneimpana rakennuksena. Kunhan katto vielä saadaan päällystettyä, yhdyn minäkin noihin kauneuden ylistäjiin.