Uudistamisen vimma

Olen asunut kolmessa eri maassa, mutta missään en ole tavannut samanlaista uudistamisen vimmaa kuin meillä Suomessa.  On tietysti niin, että huonot laitteet, talot ja järjestelmät on syytä korjata, eikä aina ole poissuljettu sekään mahdollisuus, että koko systeemi kannattaa korvata kokonaan uudella järjestelmällä.  Useimmissa tapauksissa on kuitenkin niin, että pelkkä vikojen ja virheiden korjaaminen riittää.  On selvää, että taloa ei kannata purkaa sen takia, että katto vuotaa.

Suomalainen käytäntö on kuitenkin se, että kohtuullisesti toimiva järjestelmä puretaan sen takia, että voitaisiin rakentaa uusi järjestelmä uusine virheineen.  Hyvä esimerkki tästä on ”sote-soppa”. Suhteellisen hyvin toimivaa terveydenhuoltojärjestelmäämme pyritään romuttamaan monimutkaisella himmelillä, jonka viat tulevat ilmi vasta sitten, kun sote saadaan toimimaan, jos yleensä koskaan saadaan.  

 

Tämän jälkeen alkaa sitten vikojen paikkaaminen, vikojen, joita vielä ei kukaan tunne ja joiden paikkaaminen tästä syystä on erittäin vaikeaa.  Uskallan epäillä, että nykyisen järjestelmämme korjaaminen olisi ollut paitsi halvempi niin myös paljon nopeampi toimenpide.  Ehkäpä jo nyt voisimme nauttia yhdestä maailman parhaista terveydenhuoltojärjestelmistä.

Hyvin samantapainen esimerkki on koulu-uudistus, jonka etuja en ainakaan minä vielä näe.

Paitsi että olen asunut ulkomailla, olen myös tehnyt pitkän työuran täällä Suomessa. Yksityisen palveluksessa asiat olivat suurin piirtein ok. Joitakin tehtäviä voitiin kyllä henkilöstön sisällä siirtää hieman tarkoituksenmukaisemmin, mutta suurempaa soppaa siitä ei koskaan syntynyt. Jossakin vaiheessa siirryin sitten julkisen sektorin palvelukseen, enkä enää oikein koskaan tiennyt, mikä on minun roolini tässä yhteisössä.  Sama ongelma näytti olevan muillakin, eikä oikein koskaan voinut olla varma siitä, mikä tehtävä kenellekin kuului. Tästä syystä monet tehtävät jäivätkin tekemättä.

Eihän se ihan aina näin mene, mutta usein kyllä.

Erilaiset organisaation muutokset saavat kuitenkin aikaan jonkinlaista sekasotkua, joka tarjoaa mahdollisuuden kaiken maailman selkäänpuukottajille ja nousukkaille tavallaan ryöstää osan tehtävistä itselleen.  Tämä tuskin on minkään uudistuksen tarkoitus.  Näin se vaan tapahtuu silloin, kun uudistus ei oikeastaan ole tarpeellinen, mutta se pyritään tekemään vain uudistuksen vuoksi.

Olen usein kuullut perusteluina mm. sen, että näin on toimittu siitä ja siitä vuodesta asti ja nyt olisi aika muuttaa toimintatapoja. Näin siitäkin huolimatta, että systeemi on toiminut hyvin, eikä mitään muutoksen tarvetta ole olemassa. 

Onko todellakin romutettava hyvä systeemi vain siksi, että se on toiminut jo kauan hyvin? Entä jos ei ole toiminut erityisen hyvin, eikö virheitä todellakin olisi voitu korjata jo niiden esiintyessä? No ei, koska muutosvastarinta on liian suuri. Se voidaan murtaa vasta, kun kerrotaan suurisuuntaisesta ja kokonaisvaltaisesta mullistuksesta, jota oikeastaan kukaan ei ymmärrä. Se on organisaatiouudistus, jota voidaan aina puolustella juuri tuolla organisaation vanhuudella ja sanomalla, että ”tämä on nykyaikaa”.  Monet meistä konservatiivisistakaan eivät uskaltaudu kysymään ”miksi”.  Pelätään leimautuvamme kehityksen vastustajiksi, vaikka selvästi on todettavissa kehityksen kulkevan aivan väärään suuntaan.

Olenkohan ainut, joka uskaltaa sanoa, että heittäkää sotenne romukoppaan ja korjatkaa ne virheet organisaatiossa, jotka olette havainneet. 

Ehkäpä tätä olisi hyvä tarkastella kaikilla aloilla ja kaikissa organisaatioissa.

Tarpeettomat tehtävät

Poliitikot puhuvat mielellään viilauksista, höyläyksistä ja leikkauksista, joilla kuulemma saadaan valtion kuluja alemmaksi. Aivan huippualas nuo kulut kuulemma laskevat, jos kinkeripiiriä suurennetaan ja muutama koulu lakkautetaan. 

 

 Suomen kansa on aika hyvin sisäistänyt ajatuksen, että ilmaisia lounaita ei ole, vaan kaikesta on maksettava jotakin kautta. Saa nähdä milloin poliitikot tajuavat, että kaikesta työstä on jonkun maksettava.

Katselin tässä taas tapani mukaan televisiota ja olin ihan hämmästynyt, kun joku poliitikko, oliko se nyt Rehula, totesi, että myös esimerkillä on voimaa. Hallitus tulisi toimeen puolta pienemmällä porukalla ja kaikki valtiosihteerit voisi siirtää kortistoon. Jopa toimittajalta tuntui puuttuvan ymmärrystä, vaikka Rehula nimenomaan sanoi, että ”esimerkillä on valtava voima.”  Tuohon Rehulan lausuntoon, jonka nyt sitten näki koko kansa, voin helposti yhtyä. Eräs politiikasta luopuva kansanedustaja sanoi saman asian pikkuisen suppeammassa piirissä, joten en minäkään nimiä ala latelemaan. Tuon kansanedustajan sanoma oli, että eduskuntaankin riittäisi 100 – 150 jäsentä. Tästäkin olen samaa mieltä, vaikka en eduskunnassa koskaan ole ollutkaan. Nämä eivät ole taloudellisesti kovin merkittäviä säästöjä, mutta ne toimisivat oikein loistavina esimerkkeinä. Koko kansa olisi säästötalkoissa mukana kun sanottaisiin, että nyt on tiukat ajat, joten valitaankin vain 100 kansanedustajaa ja hallituksen maksimikooksi määrätään 10 henkeä. Samaan hengenvetoon voitaisiin säätää laki, joka kieltäisi samanaikaisen kansanedustajuuden ja ministeriyden. Puolueetkin voisivat kilpailla ministerin paikoista pätevyyden mukaan.

Joku puolue voisi kertoa, että tarjoamme tälle paikalle entistä sotakorkeakoulun johtajaa. Tuskinpa siinä RKP enää kehtaisi ”sivaria” paikalle ehdottaa. Ihan oikeasti se poliittinen kokemus ei ole mikään kokemus, silloin kun asioita pitää oikeasti käsitellä. Tähän uskoo vain sellainen, joka ei koskaan ole oikeaa työtä tehnytkään.

Pienten rahamäärien arvoa ei pitäisi koskaan aliarvioida. Ehkä se esimerkki ei aina ole riittävä, joskin kyllä hyvin merkityksellinen. Pienten purojen kasvaminen suuriksi joiksi on hyvä esimerkki tästä. Sama mekanismi toimii myös rahavirroissa.

Varsinaisena blogin aiheena en kuitenkaan ajatellut hallitusta kun eduskuntaakaan, vaan antaa esimerkin todellisista töistä, josta voitaisiin säästää. Aina se tulee mieleen tuo valtava lupabyrokratia, johon törmään melkein aina, kun jotain aion tehdä.

Miettikääpä asiaa ajokortti. Miksi ihmeessä ajokortti pitää hakea joltakin poliisilaitokselta, jossa ei ole ainuttakaan ihmistä, joka olisi jotenkin todennut sinun ajotaitosi? Eikö autokoulu ole siihen riittävän luotettava? Kyllä se ainakin vähän tätä byrokratiaa helpottaisi, sillä onhan se varma, ettei sitäkään asiaa mikään konttoriapulainen päätä. Tämä on vain yksi pieni osanen tästä valtion byrokratiasta, mutta tässäkin pätee tuo pienten purojen filosofia.

Niin että sillä lailla. Voidaanhan me läänejä suurennella, mutta tuskin se muuta tarkoittaa kuin palvelujen huonontamista. Se on ainut todellinen seuraus, jonka pystyn kyllä laskemalla myös toteen näyttämään.