En osaa sanoa

Ei politiikka mitään helppoa peliä ole, edes minulle, joka olen koettäaut jotenkin riippua mukana jo melko nuoresta alkaen. Täällä Jyväskylässä olin aikoinani Kokoomuksen nuoriso-järjestössä, mutta mentyäni Ouluun opiskelemaan tunsin silloisen SMP:n jotenkin läheisemmäksi. Veikko Vennamon sanoma meni hyvin perille, ja taisin jossakin vaiheessa olla kunnallisvaalissa ehdokkaanakin. Myös Perussuomalaisissa olin kerran ehdokkaana, mutta tuon puolueen sanoma tuntui jotenkin vieraalta, enkä kertakaikkiaan halunnut hyväksyä puolueen rasistista sanomaa.  Näyttääpä olevan niin, että ihan kaikki muutkaan eivät sitä hyväksyneet, enkä oikein ihmeenä pidä, että puolue sitten hajosi ja syntyi ryhmittymä nimeltä Sininen tulevaisuus.  Ellei sinisiä olisi syntynyt, olisi minun poliittinen urani päättynyt Jyväskylän puoluekokoukseen, josta tuli puolueen vedenjakaja. Silloin ei minulle olisi löytynyt vaihtoehtoista puoluetta. Sinisten ohjelma miellytti minua, sillä siinä oli paljon näitä vennamolaisia ajatuksia, joista olin aina pitänyt.  Korruptio kuriin, puoluetuki pois, eikä poliittisia virkanimityksiä. 

En osaa sanoa, miten Sinisille nyt käy, sillä selvää tuntuu olevan, että kansa ei oikein ole sisäistänyt puolueen ohjelmaa, joka on hyvin vennamolainen.  Kun kaikkea vastustaa ja tarpeeksi räksyttää, niin se näyttää purevan kansaan, mutta onni on, että Siniset eivät ole sellaiseen sortuneet.  Puolueohjelma on edelleen hyvä ja porukassa paljon isänmaallista väkeä, joka todella ajattelee tämän maan ja ihmisten parasta. 

En tiedä miten puolueelle käy, kun puoluejohto hieman tussaroi ennen näitä aluevaaleja, ja ehkä tästä syystä puolueen tulos jäi käsittämättömän heikoksi. Rahaakaan ei ollut, mutta aate elää ja tästä syystä toivoisin kovasti, että tämä isänmaallinen puolue saisi tuulta purjeisiinsa ja nousisi syvästä kuopasta.  Meitä todella tarvitaan.

Jo toisen kerran peräkkäin kävi niin, että olin ehdokkaana, mutta en itse äänestänyt itseäni. Syykin siihen on selvä.  Pidin itseäni kyllä hyvänä ehdokkaana, mutta en ihan parhaana, joten äänestin sitä parhaana pitämääni. Näinhän sen pitäisi oikeasti mennäkin.

En osaa myöskään sanoa, mikä nykyisessä sote-mallissa on hyvää, mutta kaipa joku siihenkin uskoo.  Minä olen jo sen verran konkari, että olen nähnyt lukuisia uudistuksia ja muita mullistuksia. Lopputuloksena on aina ollut edellistä rakennetta huonompi malli. Jos vikoja on, ne pitää pyrkiä korjaamaan eikä rakentamaan uutta järjestelmää, jossa pahimmassa tapauksessa virheetkin kertautuvat.

Katson nyt, mitä tapahtuu näiden vaalien seurauksena ja päätän omasta asiastani sen jälkeen. Minun mielestäni vaalien tuloksessa oli myös jotain hyvää.  Tapahtumia parhaasta päästä lienee ”persujen” ja Vihreiden selvä tappio.  Vihreillä ei oikein ole käsitystä tästä maailmasta ja ”persut” uivat kokonaan vieraassa maailmassa.

 

 

Ei valtaa eikä loistoa

Noin lauletaan joulun aikoihin, ja luultavasti se tulee vilpittömästi useimpien ihmisten sydämestä. Kuten luultavasti useimmat lukijani jo tietävät, olen minäkin ehdolla tulevissa maakuntavaaleissa.

Tuo valtakysymys heräsi mielessäni, kun eräs hyvä ystäväni esitti minulle facebookissa kysymyksen siitä, haluanko valtaa vai vilpittömästi vain vaikuttaa asioihin.

Politiikassahan on aina kysymys vaikutusvallasta, ja toki monet poliitikot haluavat myös henkilökohtaista valtaa. Tämä ei kuitenkaan tulisi olla politiikan tarkoitus, vaikka moni tuntuu sen käsittävän niin. Demokratian lähtökohta on, että poliittiset puolueet pyrkivät keskenään kansalaisten kannalta parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun kansakuntaa koskevissa asioissa.

Tosiasia lienee, että silloin, kun joku poliitikko hakee henkilökohtaista valtaa, hän hakeutuu puolueeseen, jossa on parhaat mahdollisuudet henkilökohtaiseen menestykseen.  Jos siis haluaisin henkilökohtaista valtaa, niin tuskinpa olisin sininen. Sininen olen kuitenkin siksi, että tämän puolueen ideologia vastaa parhaiten omaa ajatusmaailmaani. Tuskinpa henkilökohtaisessa elämässänikään muuttaisin ajatuksiani siksi, että joku minua isompi mies ajattelee eritavalla. Onni on, että meitä sinisiä kuitenkin on ainakin puolueen verran.  Toistaiseksi meillä ei ole valtaa eikä loistoa, mutta aate tämän valtakunnan parhaaksi elää, ja uskon että vielä tulee aika, jolloin kansan enemmistökin tajuaa sen.  Milloin se aika sitten tulee, riippuu sinun päätöksestäsi.

Selvää on, että kaiken vastustaminen ei ole oikea tapa hoitaa asioita, vaikka se onkin loistava tapa kerätä ääniä.  Hyvin harva huomaa, että eiväthän nämä oikeasti ole minun puolellani, vaan ne vastustavat lähes kaikkea. Aina joukkoon sopii asioita, joita myös minä vastustan, varsinkin jos ne on onnistuttu myymään minulle haitallisena asiana.  Toinen hyvä tapa on heittäytyminen isänmaalliseksi.  Olen ollut sinisissä mukana puolueen perustamisesta lähtien enkä ole koskaan huomannut puolueen ratsastavan tällä teemalla. Karjalan ”pakolaisena” olen myös aika isämaallinen. Kai siksikin olen sininen, sillä jotenkin sen saattoi aistia sekä puolueen ohjelmasta että tovereista. Myöhemmin on tutkimuksissa todettu, että isänmaallisimmat puolueet ovat ”kepu” ja siniset.  Isänmaallisuutta ei siis ole ”kansallissosialismi” eikä maahanmuuton nimeäminen haitalliseksi.  Isänmaallisuutta on yhteisen edun ajaminen ja toistenkin huomioiminen. Toisten huomioimisella tarkoitan tietysti lojaalisuutta niitä maita kohtaan, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet meitä huonompaan asemaan.

”Kaikki mulle” ei vain ole se oikea tapa ajatella.

              

Tätä kirjoittaessa on vielä noin kuukausi vaaleihin. En toki oleta, että äänestäisitte juuri minua. Kaikille se ei ehkä ole mahdollistakaan, mutta jos se onnistuu, niin olen toki kiitollinen. Äänestittepä ketä tahansa, niin hyvä kuitenkin, että äänestätte, näinhän demokratia toimii. Ottakaa nyt kuitenkin selvää, onko mies tai nainen pelkkä napinpainaja vai oikeasti asioista kiinnostunut ihminen.

 

 

<

Vaalihuumaa

Olen jo kerran päättänyt luopua kaikesta poliittisesta toiminnasta, ihan vain entisen puolueeni epämääräisyyden ja rasistisuuden vuoksi.  Miten olikaan hyväksi luulemalleni puolueelle saattanut käydä niin!  Peruin tuon päätökseni, kun ilmeni, että muitakin puoluetovereitani kismitti sama asia, ja he perustivat uuden puolueen, joka sai ”risriäisissä” nimekseen Sininen tulevaisuus.  Minäkin liityin tuohon puolueeseen ihan vain tukeakseni aatetta, jonka näin ulottuvan pitkälle 60-luvulle, jolloin Veikko Vennamo ärhenteli ”rötösherroille”.

Entisen puolueen rappeutumisen merkkejä alkoi ilmetä jo ennen Jyväskylän puoluekokousta, jota monet pitävät ratkaisevana pisteenä ”persujen” hajoamiselle. No ihan näinhän se ei ollut, sillä varsin summittaisia ”hyvien ihmisten” erottamisia tapahtui jo ennen tuota kokousta.  Toisinajattelijoita kohdeltiin kuin oppositiota Venäjällä.

Olen siis ollut kauan syrjässä päivän politiikasta, mutta nyt pyydettäessä lähdin mukaan sinisten aluevaaliehdokkaaksi, sillä minun mielestäni vain Siniset vastaavat niitä arvoja, joita minäkin arvostan.  Päätin tehdä oman osuuteni, sillä ehdottomasti olen sitä mieltä, ettei nykyisten valtapuolueiden politiikasta löydy kovinkaan paljon sellaista, joka maistuisi minulle. Oikeasti kaipaan Veikko Vennamoa, jota pidin suoraselkäisenä suomalaisena.  Timo Soini oli Vennamon oppipoika, mutta ilmeisesti hänkin jo väsynyt taistelemaan ”tuulimyllyjä” vastaan.

Vastustamisen vastustaminen on todella väsyttävää, mutta ääniä se näyttää tuovan. Minä en vastusta pääministeriä ehkä edes hallitusta, mutta joku ”soteuudistus” joutaisi kyllä romukoppaan.  Jos järjestelmässämme on jotain vikaa, se on kyllä korjattava, mutta ei sen takia tarvitse purkaa koko systeemiä.  Kokemus on osoittanut, että kokonaisvaltaisista uudistuksista tulee entistäkin huonompia.

Toki on myönnettävä, että yhteiskunnassamme on paljonkin korjaamista, mutta se korjaus ei tapahdu kaikkea vastustamalla, niin kuin joku puolue tuntuu luulevan. Ainahan joku vastustaa samaa asiaa tuo puoluekin, ja yleisöltä jää yleensä huomaamatta, että tuo puolue vastustaa lähes kaikkea, eikä minun mielipiteelläni ole paljonkaan arvoa.  Ääniä sillä systeemillä kyllä saadaan, mutta tuskinpa mitään parannuksia mihinkään.

Kun nyt kuitenkin olen demokratian kannattaja, niin toivon, että jaksamme mennä vaaliuurnille edelleen.  Minua ei toki tarvitse äänestää, vaikka lupaankin tehdä parhaani. Tutkikaa kuitenkin, osaako ehdokkaanne muutakin kun vain vastustaa.  Hyvä hiihtäjä ei ehkä sittenkään ole paras edustaja, ei ainakaan sen takia.

 

 

 

 

 

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa...

Saattaahan se olla niin, että käytän tuota lausetta hieman väärin, mutta en vain voi olla ihmettelemättä kannatuslukuja, joita silloin tällöin väläytellään julkisuudessa. Kannatusta näyttää kertyneen puolueelle kuin puolueelle, ilman minkäänasteista kritiikkiä. Uskooko kansa todella, että pikkurikokset kuuluvat politiikkaan?  Ihan näin ei saisi olla, eikä konnuudesta saa tulla uusi normaali. Suurin osa kansasta näyttää todella vaeltavan pimeydessä, ainakin vaalien välin. 

 

 

En ole tietenkään se ihminen, jonka tehtävä on kertoa, ketä tulisi äänestää, mutta ihan vihjeenä voin sanoa, että jos joku puolue näyttää suojelevan rikollisia, ei se ainakaan minun äänelle ole oikea osoite.

Oikean puolueen löytäminen tästä nykyisestä ”puolueviidakosta” ei aina ole helppoa. Nykyisestä eduskunnasta ei minun arvoilleni sopivaa puoluetta tunnu löytyvän, joten täytyy mennä eduskunnan ulkopuolelle. Sieltä löytyi ”vennamolaisiin” ajatuksiin pohjautuva perussuomalaisista eronnut puolue, jonka ajatukset vaikuttavat sekä terveiltä että isänmaallisilta ilman vöyhötystä ja rasismia. Tutustuttuani puolueeseen pidin itsestään selvänä, että tulen olemaan sininen.  Toivottavasti tästä porukasta ei löydy murhamiehiä tai kavaltajia. Jos näin kävisi, luulen, että poliittinen urani päättyisi siihen.

Eihän se niin voi mennä, että mihinkään ei voi luottaa.

 

Siniverinen suomalainen

Pitkä matka on suomalaisessa politiikassa kuljettu vennamolaisesta SMP:stä nykyisiin sinisiin. Veikko Vennamo perusti aikoinaan poliittisen puolueen todettuaan politiikan  mädännäisyyden, oman edun tavoittelun ja suoranaisen lahjonnan. Vennamon tunnetuimpia lausahduksia lienee ”Rötösherrat kuriin”.  Olen aina ollut kiinnostunut politiikasta, vaikka meillä ei kotona siitä juurikaan puhuttu. Sen verran ymmärsin, että jos isäni olisi ollut poliitikko, niin tuskinpa meillä olisi punalippuja heilutettu.

Politiikkaan jouduin mukaan muuttaessani Ouluun opiskelemaan. Silloinen ”tekun” vahtimestari oli SMP:n miehiä ja sai minutkin seuraamaan Vennamon esiintymisiä. Liityin myös sikäkäiseen SMP:n opiskelijajärjestöön, jossa tehtiin lähinnä kaikenlaisia juoksupojan töitä ja seurattiin Vennamon puheita. Totta oli, että silloisen käsitykseni mukaan mies puhui täyttä asiaa ja halusi vilpittömästi puhdistaa suomalaisen politiikan ”rötösherroista”.

Ei onnistunut Veikko aikanaan, joten työtä pitää jotenkin jatkaa.

SMP:n suosio oli ehkä suurimmillaan 70 – 80-luvulla, jolloin puolueella oli 18 kansanedustajaa ja lukuisia ministereitä.  Kun puoluetukea jaettiin kansanedustajien määrän mukaan, monet puolueet elivät lihavia ja laihoja vuosia aivan sen mukaan, millainen kannatus missäkin vaaleissa oli.  Kannatuksen vaihtelu vaaleista toisen sai myös puolueiden talouden vaihtelemaan jokseenkin sanassa suhteessa, sillä vain aniharva puolue osasi hoitaa raha-asioitaan ilman veronmaksajien tukea. Myös SMP oli ajautunut tuohon ”sairaaseen” tilaan ja kärsi 90-luvulla konkurssin. Pian SMP:n kuoleman jälkeen kuitenkin SMP:n toimistovirkailija Timo Soini muutamien muiden ”vennamolaisen” aatteen kannattajan kanssa perustivat uuden puolueen, joka sai nimekseen Perussuomalaiset.

Aate eli ja perussuomalaiset menestyivät kohtalaisesti, vaikka minä jo silloin olin havaitsevani, ettei kaikki sittenkään ollut puhtaasti aatteellista.  Suuressa joukossa on aina joitakin omanedun tavoittelijoita, jotka sitten Jyväskylän puoluekokouksessa onnistuivat valtaamaan puolueen. Suuri joukko aatteellisia ”persuja” erosi puolueesta jo silloin, sillä selvää oli, että tuolla uudella johdolla oli mielessä ihan toiset asiat kuin kansalaisten etu.

Oli vain ajan kysymys, että Perussuomalaiset virallisestikin hajoaisi.

Niinhän siinä sitten kävi. Kun tuli selväksi, että muut puolueet eivät suostu ottamaan ”halla-aholaisia” hallitukseen, päättivät osa puolueen kansanedustajista ja ministerit perustaa uuden puolueen, joka sai nimekseen Sininen tulevaisuus. Ministerit ja ”persujen” maltillisempi siipi tulivat tähän uuteen puolueeseen.

Siniseen tulevaisuuteen siirtyneitä alettiin ”persujen” piirissä nimittää loikkareiksi, vaikka täysin selvää oli, että puolue oli liukunut alta pois. Nämä tulevat siniset olivat kyllä uskollisia aatteelle.

Nykyisin vaalitkin ratkaistaan rahalla, ja vaikka sinisiä kansanedustajia oli jokseenkin saman verran kuin ”halla-aholaisiakin”, jäivät kaikki rahat näille §tynkäpersuille”. Eduskuntavaaleissa kävi sitten niin kuin kävi, eikä sinisten menestyksestä voida puhua.

Aate kuitenkin elää ja voi hyvin.  Ilman sinisten perustamista myös tämä aate olisi kuollut, joten toivoa on.

”Kyllä kansa tietää”, sanoi Veikko Vennamo aikoinaan. Kyllä minä nyt suuresti toivon, että tämä kansa todella tietäisi, mistä on kysymys.

Olen aina uskonut, että ”politiikka on yhteisten asioiden hoitamista”.  Nyt näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että politiikasta onkin tullut kilpajuoksua vallan perässä.  Näin ei saa olla.  

 

 

Politiikan vangit

Olen useaan otteeseen todennut, että minä harrastan politikointia, mutta en oikeastaan ole koskaan sitoutunut yhdenkään puolueen ohjelmaan juuri sellaisena kuin puolueen päättäjät ovat sen esittäneet.  Joskus se voi napsahtaa melkein kodalleen ja joskus taas vähän sinne päin.  Jos Suomessa aikoo äänestää, on pakko äänestää jonkun poliittisen puolueen asettamia ehdokkaita, josta tietysti seuraa, että ehdokkaiden on yleensä sitouduttava jonkun puolueen listoille.  Vaikka kyse olisi ns. sitoutumattomista ehdokkaista, puolue edellyttää, että nämä liputtaisivat puolueen ohjelmaa.  Toki tiedän tämän, sillä olen pari kertaa ollut kunnallisvaalien ehdokkaana.  Olin toki kummallakin kerralla puolueen jäsen, mutta en hyvin voimakkaasti liputtanut kaikkia puolueen aatteita. Halusin vain olla mukana vaikuttamassa, niin kun sen aikainen idolini Veikko Vennamo sanoi: asialinjalla.  Minulle se tarkoitti sitä, että seisoin oikeaksi näkemäni asian takana, täysin riippumatta siitä kuka tai mikä puolue oli asian esittänyt.

Ei se nyt niin kovin paljon omaatuntoa rassannut, sillä toki olin valinnut sen puolueen, jonka näkemykset parhaiten vastasivat omiani.

Veikkoa kohtaan tuntemani sympatiat johtuivat paitsi siitä, että hän oli ”Karjalan pakolainen” niin kuin minäkin, niin myös tulikivenkatkuisista puheista politiikan puhdistamiseksi.  ”Rötösherrat kuriin”, poliittiset virkanimitykset ja puoluetuet pois. Noihin näkemyksiin oli helppo yhtyä ja niin on edelleenkin.

Olin silloin siis SMP;n ehdokkaana Rovaniemellä. Eihän minua ”etelän varista” valittu, enkä sitä toki silloin vielä odottanutkaan. 

Kun myöhemmin olin muuttanut Kalajoelle, sain pariltakin taholta pyynnön liittyä vastaperustettuun uuteen puolueeseen Perussuomalaisiin, joka oli perustettu edesmenneen SMP:n työtä jatkamaan.  Kun toinen pyytäjistä oli peräti ministeri, lupauduin mukaan, vaikka kieltäydyinkin kaikista vastuullisista tehtävistä.  Halusin kuitenkin olla mukana ja tukea niitä asioita, joita voisin kannattaa. 

Kalajoen kunnallisvaaleissa olin siis Perussuomalaisten ehdokkaana, mutta eihän minua silloinkaan valittu.  Ei liene suuri ihme, sillä enhän edes itse äänestänyt itseäni, vaan kehotin kannattajiani äänestämään listoilta löytyviä maahanmuuttajanaisia. Kaksihan heitä oli ja toisesta tulikin sitten vaalien ääniharava.

Lek Pernu, Pirkko Mattila, Agnessa Vähäsarja Kalajoki-messuilla 2012

Jyväskyän puoluekokouksen jälkeen puolueen suunta sitten muuttui, ja minunkin oli pakko tarkastella kantaani. Sen verran rasistisia lausumia kuulin jo siellä, että tunsin kovasti vieraaksi tuon porukan.  Ei siinä auttanut muu kuin erota puolueesta. Myöhemmin huomasin, että en ollut ainut näin ajatteleva.

Monet oikeasti isänmaalliset perussuomalaiset erosivat puolueesta, jonka surauksena syntyi silloin uusi eduskuntaryhmä, josta myöhemmin tuli puolue. Tuohon puolueeseen minäkin sitten liityin, sillä puolue oli ottanut mukaansa ”persujen” hyvät asiat ja ennen kaikkea aatteen.

Kyllä minä sinisenä ajattelen, että edelleen olen ”vennamolainen” ja olen jokseenkin varma, että Veikko Vennamo olisi liputtanut puolestani.

Nyt asun täällä vanhassa kotikaupungissani ja nautin eläkkeestä. Lupauduin vielä kerran kunnallisvaaliehdokkaaksi, ja on hyvinkin mahdollista, että nyt jopa äänestän itseäni. Täällä on paljon hyviä asioita, joita haluan edistää.  En kuitenkaan ole minkään puolueen vanki, mutta toki sinisten vaaliohjelmassa on minunkin sormenjälkeni, sillä olen ollut mukana sorvaamassa sitä.

Luulen, että sinisten vaaliohjelma on hyvin lähellä omaa ajatusmaailmaani, joten sen totuttaminen ei liene kovin vaikeaa.  Minä en kuitenkaan ole minkään politiikan vanki, vaan Vennamon tapaan liputan asioiden puolesta vääryyttä vastaan.

 

 

Mitä gallupit kertovat?

Kuten huomaatte, jonkin verran skaala vaihtelee kirjoituksesta toiseen ihan omien harrastuksien ja mielenkiinnon mukaan. Pääasiassahan kyse on tietysti teknisestä tiedosta, joka on peräisin koulutuksestani ja työkokemuksesta. Urheilusta, josta myöskin on kokemusta ja jopa vähän koulutustakin ja tietysti sitten politiikasta , minulla on jonkinasteinen kokemus jo viiden vuosikymmenen takaa. Tämän blogin alkuperäinen ideahan oli ruotia näitä yhteiskunnan ilmiöitä, ja nyt palaan jälleen asioiden juurille.

Media julkaisee aika ajoin erilaisia kannatusmittauksia, joilla on paitsi todellista merkitystä kartoitettaessa ihmisten mielipiteitä, niin myös valitettavasti niillä on myöskin ohjaava vaikutus, sillä ihmisen perusluonne on sellainen, että mieluiten ollaan voittajien puolella. Harvat meistä lukevat gallupeista niitä mekanismeja, jotka ovat tuloksiin vaikuttaneet.

Minulla on tapana miettiä, mikä tekijä on aiheuttanut jonkun puolueen nousun tai laskun näissä kannatusmittauksissa.  Surulliseksihan se vetää, kun on pakko todeta, että erittäin vahvana näyttävät olevan virtaukset, joilla ei kovinkaan paljon ole tekemistä totuuden kanssa. Räksyttävä kielenkäyttö, katteettomat lupaukset ja jopa suoranainen valehtelu näyttävät olevan ne tekijät, joilla kannatusta onnistutaan nostamaan.

Kaikkihan me muistamme Rinteen lupaamat vappusataset, joka osoittautuivat pelkäksi kuplaksi, mutta SDP näyttää yhä edelleen keikkuvan korkeimmissa kannatusluvuissa. Toisella sijalle roikkuvat ”persut”, joiden suurin ansio on suunsoitto, kaiken vastustaminen ja  jopa rikollisuuksiin yltävät puheet.

Kun ”persut” sitten hajosivat ja puolueen maltillinen siipi erosi puolueesta, minä uskoin, että kansa tajuaa, mistä kaikki johtui. No ei tajunnut ja siniset jäivät ilman ainuttakaan kansanedustajaa. Se hyvä, mikä oli Veikko Vennamon SMP:ssä ja Timo Soinin perussuomalaisissa, jätettiin kylmästi eduskunnan ulkopuolelle. Näinhän se menee, mutta minä uskon aatteeseen, en suunsoittajiin ja valheen kylväjiin. Siitä syystä minä olen sininen, sillä en todellakaan näe muuta vaihtoehtoa.

Minä en oikeastaan aio kilpailla mistään, sillä minulla ei ole ylimääräisiä satasia, joita voisin lupailla jollekin ihmisryhmälle. En myöskään aio tappaa ketään, enkä kiellä apuani apua tarvitsevilta ihan kansallisuuteen katsomatta.  Olen kyllä lupautunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa, mutta jos minun vaaliteemojani ei arvosteta, niin se on kansan käsissä. En tee linnunpönttöjä moottorisahalla, enkä pelaa jääkiekkoa, vaikka urheilumies olenkin.

Nämä taidothan näyttävät vievän politiikassa pitkälle.

Olin kyllä aikoinani kohtalaisen hyvä hiihtäjä ja palloilijakin. Auttaisivatkohan nuo ansiot, jos oikein tosissani...?  Osasin kyllä nyrkkeilläkin, ehkä sillä ominaisuudella olisi käyttöä nykypolitiikassa?

 

 

 

Hädässä ystävä tunnetaan

Jotenkin kuluneeltahan tuo otsikon lause tuntuu, mutta se pitää sisällään suuren totuuden.  Tämän totuuden olen joskus saanut kokea omassa elämässänikin, mutta en tätä ihan tarkoita nyt. Jotenkin tuo lause sopii myös tähän nykyiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa ihmiset hyppivät puolueesta toiseen ihan sen mukaan, minkä kokevat edullisimmaksi oman menestyksensä turvaamiseksi. 

Myönnän, että ei ole helppoa löytää ehdotonta totuutta lukuisien puolueiden joukosta, sillä luultavaa on, että jokaisessa puolueessa on jotain kannatettavaa samoin kuin jotain poisheitettävää. Myöskään yksityisen poliitikon töppäyksiä ei pitäisi langettaa koko puolueen synniksi, eikä tämän saisi antaa vaikuttaa omaan näkemykseen.

Oman poliittisen polkuni olen minäkin taivaltanut, vaikka en koskaan ammattipoliitikko ole ollutkaan. En edes erityisen aktiivinen politiikan harrastajakaan, vaikka pari kertaa olen kunnallisvaaleissa ehdokkaana ollutkin, ilman mainittavaa menestystä.  Olen kyllä melko korkeasti koulutettu ja suhteellisen kokenutkin, mitä tulee yhteisiin asioihin, mutta se ratkaisevin meriitti puutuu. Olin suhteellisen huono hiihtäjä, ja vaikka juniorina harrastin moniakin lajeja, niin se politiikkaan pätevöittänyt mitali puuttui.  Oman roolini olen aina asettanut tasolle, jolla uskon olevani kohtuullisen hyvä, enkä missään tapauksessa pidä oikeudellisuuden mittarina jonkun ihmisen tai puolueen saamaa äänimäärää. Minulle ovat tärkeitä asiat, joita puolue ajaa.

Olen kyllä vaihtanut puoluetta minäkin. Vai pitäisikö sanoa, että puolue on vaihtanut aateitaan ja samalla sysännyt minun kannatukseni syrjään. Ihan nuorena olin Kansallisissa nuorissa, joka lienee Kokoomuksen nuorisojärjestö, mutta ymmärryksen kasvaessa tajusin, että tämä ei ole se viiteryhmä, johon haluan kuulua.  Kuusikymmentäluvulla heräsin uudelleen, kun Veikko Vennamo piti tulikiven katkuisia puheita ”rötösherroista” ja monista muistakin asioista, jotka tuntuivat läheisiltä näin ”Karjalan pakolaisesta”. Nuo asiat eivät ole haihtuneet mielestä vieläkään, vaikka SMP kuoli ja kuopattiin ajat sitten. Vennamon oppipoika Timo Soini perusti SMP:n työtä jatkamaan Perussuomalaiset, jotka ajoivat hyvin samankaltaisia asioita. Tämä puolue sai minunkin sympatiani osakseen, niin kauan kuin ajoi minun arvostamia asioita.  Olin kyllä jo haistanut palaneen käryä, sillä puolueen nouseva kannatus toi mukanaan porukkaa, joka ei ehkä täysin täyttänyt minunkaan kriteerejäni. Lopullinen pläjäys nähtiin kuitenkin vasta Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa puolueen johtoon juntattiin täysin kansanvastainen porukka. Jo tässä vaiheessa minulle oli selvä, että tässä porukassa en voisi hengittää.

Koska en itse ole kovin aktiivinen, oletin poliittisen urani päättyneen. Onneksi puolueen fiksumpi siipi erosi myös ”persuista” ja sai pystyyn uuden puolueen. Tämä ryhmä tunnetaan nyt Sinisinä, ja sen toiminta perustuu suuresti Veikko Vennamon linjaamalle tielle.

 

 

Minäkin löysin taas oman viiteryhmäni ja päätin olla mukana. Valitettavaa on, että ensimmäisissä eduskuntavaaleissa, joissa puolue oli mukana, ei menestystä tullut.

Tuskinpa minun kannatukseni paljon menestykseen vaikuttaa, mutta haluan olla se ”ystävä”, joka seisoo rivissä vastoinkäymistenkin aikana .  Minun arvojani ei mitata kansanedustajien määrällä, vaan puolueohjelmalla ja minun omallatunnolla.

Tänään olen siis sininen, ja jos puolueen päämäärät pysyvät samoina kuin ovat nyt, luulen pysyväni sinisenä niin kauan kuin puolue ja minä elämme.  Siihen tuskin vaikuttavat huhupuheet, toisten puolueiden houkutukset tai kansanedustajien määrä.

 

 

Äanivyöry vai vaikutusvalta

Olen enemmän tai vähemmän ollut politiikassa mukana jo 60-luvulta lähtien, jolloin toimin lähinnä SMP:n juoksupoikana jakaen vaalimainoksia ja vastaavaa rekvisiittaa. Eihän minusta oikeaa poliitikkoa koskaan tullut ja hyvä niin, sillä kyllä minä kai paremmin kotonani olen insinöörinä, vaikka joskus kyllä sorrun ammatilliseen arvosteluun seuratessani poliitikkojen osaamista ihan tavallisissa asioissa. On melkein synti, että niin vähällä osaamisella saadaan päättää isoista, koko kansaa koskevista asioista. On vain niin, että tähän on päädytty, kun ei päättäjille ole asetettu mitään pätevyysvaatimuksia. Virkoja täytettäessä jonkin puolueen jäsenkirjalla voidaan ohittaa oikeasti pätevämpi hakija.

Puolueet taistelevat äänistä verissä päin, niin kuin täällä Jyväskylässä ihan käytännössäkin. Paremminkin pitäisi puolueen pyrkiä saamaan omaa sanomaansa perille. Se ei aina ole kiinni edustajien määrästä, vaan paremminkin laadusta. Puolueen gallup-kannatus ei aina kerro puolueen kyvyistä hoitaa yhteisiä asioita. Vaikutusvalta ei synny oppositiossa räksyttämällä, vaikka se saattaa lisätä jopa puolueen saamia äänimääriä. Mikään edustajien määrä ei kuitenkaan aina takaa vaikutusvaltaa, josta syystä puolueiden tulisikin hakea joukkoonsa ihmisiä, joilla on vahvaa osaamista. Osaaminen tuo yleensä mukanaan myös vaikutusvaltaa.

Kaikkien kanssa yhteistyöhön kykenemättömälle puolueelle ei oikein ole mitään hyötyä edustajista, jotka istuvat vain räksyttämässä, mutta joita ei kukaan ota tosissaan.  Olisi melkein parempi, että kuin ne tuolit olisivat tyhjinä - ei ainakaan tarvitsisi maksaa palkkaa eikä tarvitsisi kuunnella tyhmyyksiä.

Vaikka kuinka koettaisin välttää puolueiden nimeämistä, niin pakko on tuoda esille ihan esimerkin vuoksi PS.  Kyseessä on siis puolue, jolla on suhteellisen suuri kannatus, mutta ei juurikaan vaikutusvaltaa.  Puolue ei kelpaa hallitukseen räksyttävän oppositiopolitiikan takia, eikä puolueella ole myöskään yhtään oikeasti osaavaa edustajaa. Kannatuksesta huolimatta puolue saa siis tyytyä tuohon räksyttäjän rooliin.  Osittain tämä johtuu myös siitä, että kovinkaan moni puolue ei ole halukas leimautumaan PS:n politiikkaan, jossa on monia tavallista kansaa pöyristyttäviä asioita.  Usein mainittu rasismi on vain yksi näistä asioista.

Tieto ja ymmärrys veisi pohjan koko käsitteeltä.

Olen useassakin yhteydessä tunnustanut olleeni joskus perussuomalainen, mutta juuri noista pöyristyttävistä asioista johtuen vaihdoin puoluetta, kun siihen tilaisuus tarjoutui. Siniset otti mukaansa ”persuista” kaiken käyttökelpoisen, mutta jätti sinne kelvottoman. Onhan tietysti mielenkiintoista seurata erilaisia rikostutkintoja, mutta en kuitenkaan haluaisi joutua niiden kohteeksi.

Kansa näyttää vähemmän välittävän edustajiensa kunniallisuudesta, mutta olen jokseenkin varma, että vielä koittaa aika, jolloin rehellisyys on kunniassa. Monien puolueiden täytyy silloin muuttaa politiikkaansa, eikä millään ”vappusatasilla” osteta kansansuosiota.

Me emme voi toimia kansan edun vastaisesti ja samanaikaisesti julistautua isänmaallisiksi. Emme myöskään voi sanoa olevamme vihreitä, jos toimimme täysin näiden arvojen vastaisesti.

Ehkäpä juuri näissä asioissa auttaisi tieto ja ammattitaito.