Politiikan vangit

Olen useaan otteeseen todennut, että minä harrastan politikointia, mutta en oikeastaan ole koskaan sitoutunut yhdenkään puolueen ohjelmaan juuri sellaisena kuin puolueen päättäjät ovat sen esittäneet.  Joskus se voi napsahtaa melkein kodalleen ja joskus taas vähän sinne päin.  Jos Suomessa aikoo äänestää, on pakko äänestää jonkun poliittisen puolueen asettamia ehdokkaita, josta tietysti seuraa, että ehdokkaiden on yleensä sitouduttava jonkun puolueen listoille.  Vaikka kyse olisi ns. sitoutumattomista ehdokkaista, puolue edellyttää, että nämä liputtaisivat puolueen ohjelmaa.  Toki tiedän tämän, sillä olen pari kertaa ollut kunnallisvaalien ehdokkaana.  Olin toki kummallakin kerralla puolueen jäsen, mutta en hyvin voimakkaasti liputtanut kaikkia puolueen aatteita. Halusin vain olla mukana vaikuttamassa, niin kun sen aikainen idolini Veikko Vennamo sanoi: asialinjalla.  Minulle se tarkoitti sitä, että seisoin oikeaksi näkemäni asian takana, täysin riippumatta siitä kuka tai mikä puolue oli asian esittänyt.

Ei se nyt niin kovin paljon omaatuntoa rassannut, sillä toki olin valinnut sen puolueen, jonka näkemykset parhaiten vastasivat omiani.

Veikkoa kohtaan tuntemani sympatiat johtuivat paitsi siitä, että hän oli ”Karjalan pakolainen” niin kuin minäkin, niin myös tulikivenkatkuisista puheista politiikan puhdistamiseksi.  ”Rötösherrat kuriin”, poliittiset virkanimitykset ja puoluetuet pois. Noihin näkemyksiin oli helppo yhtyä ja niin on edelleenkin.

Olin silloin siis SMP;n ehdokkaana Rovaniemellä. Eihän minua ”etelän varista” valittu, enkä sitä toki silloin vielä odottanutkaan. 

Kun myöhemmin olin muuttanut Kalajoelle, sain pariltakin taholta pyynnön liittyä vastaperustettuun uuteen puolueeseen Perussuomalaisiin, joka oli perustettu edesmenneen SMP:n työtä jatkamaan.  Kun toinen pyytäjistä oli peräti ministeri, lupauduin mukaan, vaikka kieltäydyinkin kaikista vastuullisista tehtävistä.  Halusin kuitenkin olla mukana ja tukea niitä asioita, joita voisin kannattaa. 

Kalajoen kunnallisvaaleissa olin siis Perussuomalaisten ehdokkaana, mutta eihän minua silloinkaan valittu.  Ei liene suuri ihme, sillä enhän edes itse äänestänyt itseäni, vaan kehotin kannattajiani äänestämään listoilta löytyviä maahanmuuttajanaisia. Kaksihan heitä oli ja toisesta tulikin sitten vaalien ääniharava.

Lek Pernu, Pirkko Mattila, Agnessa Vähäsarja Kalajoki-messuilla 2012

Jyväskyän puoluekokouksen jälkeen puolueen suunta sitten muuttui, ja minunkin oli pakko tarkastella kantaani. Sen verran rasistisia lausumia kuulin jo siellä, että tunsin kovasti vieraaksi tuon porukan.  Ei siinä auttanut muu kuin erota puolueesta. Myöhemmin huomasin, että en ollut ainut näin ajatteleva.

Monet oikeasti isänmaalliset perussuomalaiset erosivat puolueesta, jonka surauksena syntyi silloin uusi eduskuntaryhmä, josta myöhemmin tuli puolue. Tuohon puolueeseen minäkin sitten liityin, sillä puolue oli ottanut mukaansa ”persujen” hyvät asiat ja ennen kaikkea aatteen.

Kyllä minä sinisenä ajattelen, että edelleen olen ”vennamolainen” ja olen jokseenkin varma, että Veikko Vennamo olisi liputtanut puolestani.

Nyt asun täällä vanhassa kotikaupungissani ja nautin eläkkeestä. Lupauduin vielä kerran kunnallisvaaliehdokkaaksi, ja on hyvinkin mahdollista, että nyt jopa äänestän itseäni. Täällä on paljon hyviä asioita, joita haluan edistää.  En kuitenkaan ole minkään puolueen vanki, mutta toki sinisten vaaliohjelmassa on minunkin sormenjälkeni, sillä olen ollut mukana sorvaamassa sitä.

Luulen, että sinisten vaaliohjelma on hyvin lähellä omaa ajatusmaailmaani, joten sen totuttaminen ei liene kovin vaikeaa.  Minä en kuitenkaan ole minkään politiikan vanki, vaan Vennamon tapaan liputan asioiden puolesta vääryyttä vastaan.