Urheilijan psyyke?

Viime aikoina on paljon käyty julkista keskusteluakin huppu-urheilijoiden henkisestä rasituksesta ja psyykkeen hoidosta. En pidä itseäni huippu-urheilijana, vaikka hyvää kansallista tasoa ehkä olinkin. Sen verran hyvä, että sain harjoitella todellisten huippujen kanssa ja tutustuin myös moniin heistä. Uskallan jopa väittää tuntevani oman lajini metodit. 

Henkiset paineet ovat hyvin samankaltaisia, olipa urheilija sitten todellinen huippu tai vakavasti asioihin suhtautuva ”keskinkertaisuus”. Molemmilla on omat tavoitteensa ja usko siihen, että ympäristö odottaa jotakin. Joku haaveilee olympiamitalista, toinen taas haaveilee pääsystä olympialaisiin tai muihin arvokisoihin. Jonkun päämäärä saattaa olla vain menestyminen SM-kisoissa tai ehkäpä piirikunnallisella tasolla.  Kyse ei ole niinkään urheilijan tasosta kuin siitä, miten hän suhtautuu tavoitteeseensa ja kuinka lähellä tai kaukana tuo tavoite on nykyhetkestä.  Myös oletus ympäristön asettamista odotuksista tuo oman lisänsä ehkä muutoinkin stressaavaan tilanteeseen.

Urheilijan hiominen huippukuntoon on kellosepän työtä niin kuin krapulan parantaminen. Se vaatii valmentajalta tosi paljon sekä rohkaisua että myötäelämisen kykyä. Selvää on, että me ihmiset olemme erilaisia ja urheilijakin on ihminen. Siksi ei kaikissa tapauksissa voidakaan toimia saman kaavan mukaan.

Olen toiminut oman lajini lajiliiton valmennusvaliokunnassa ja sen puheenjohtajanakin. Olin silloin suhteellisen nuori, ja monet valiokunnan jäsenet olivat olleet minua parempia urheilijoita, joten joskus hyväksyin heidän näkemyksensä, vaikka sisimmässäni olin toista mieltä.  Tämä oli se minun virheeni, jota nyt kadun.

Valitettavasti en ole enää valmennuksessa mukana, vaikka uskonkin, että juuri nyt olisin parhaimmillani, paitsi jo hieman vanha. En tiedä miten muissa maissa, mutta meillä Suomessa on sorruttu siihen harhaluuloon, että hyvä urheilija on automaattisesti myöskin hyvä valmentaja. Näin saattaa olla jonkun yksilön kohdalla, mutta mikään automaatio se ei ole. On tietysti totta, että esimerkiksi nyrkkeilyvalmentajalle on eduksi, jos hän on itse myöskin nyrkkeillyt, mutta mikään huippu hänen ei tarvitse olla. Riittää, että hän pystyy ajattelemaan niin kuin nyrkkeilijä ja osaa samaistua tähän tilanteen niin vaatiessa.

Tunnen monia hyviä valmentajia, joiden oma kokemus oli varsin ohut eikä mainittavaa menestystä. Kuitenkin valmentajina he tekivät loistavia boxareita. Valmentajan taitoihin kuuluu myös tuo paineiden käsittely.

Muistan joskus sanoneeni, että ”valmentajan tehtävä on saattaa nyrkkeilijä sille tasolle, jolle hän haluaa ja pystyy menemään.”  Fyysinen lahjakkuus on vain osa lahjakkuutta - se vähempiarvoinen. Muistan Juha Väätäisen sanoneen; ”Ainoa todellinen lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus.” No ehkä se ei aivan noinkaan ole, mutta paljon tuossa on perääkin.

Tarkoitukseni tässä jutussa oli puuttua urheilijan psyyken pettämiseen ja masennukseen. Valmentaja ei ole lääkäri, mutta monesti hän on vastuussa urheilijan psyykkeestä.  Esimerkiksi liian aikainen ns. lahjojen hehkuttaminen ja kovin auvoisen tulevaisuuden lupaaminen jollekin juniori-ikäiselle saattaa jos sellaisenaan luoda paineita, joita nuori ei kestä. Rohkaisua toki jokainen meistä tarvitsee, mutta tulevaisuutta suunniteltaessa pitää ehdottomasti pysyä realismissa. Tässäkin suhteessa me olemme jokainen yksilöitä.

Toki tunnen monia nyrkkeilyvalmentajiakin, ja myös he ovat olleet kovin erilaisia. Minulla itselläni ei oikeastaan ole koskaan ollut henkilökohtaista valmentajaa, vaan kehän nurkassa on seisonut milloin kukakin. Ei aina edes oman seuran mies.  En halua ketään nimetä huonoimmaksi valmentajaksi tai avustajakseni, mutta parhaana minä pidän Kemin Innon menestyksekästä valmentajaa Tase Tuomista.  Tase osasi vetää oikeasta narusta.

Okoon nyt loppukevennyksenä vaikkapa muisto eräästä Ruotsin reissusta. Oltiin Reima Virtasen kanssa Kiirunassa kutsukilpailuissa ja meillä siis avustajana Tase Tuominen. Suomesta oli kutsuttu myös raskaansarjan mies, joka syystä tai toisesta ei sitten tullutkaan. Ruotsalaiset halusivat raskaansarjan ”tähdelleen” kuitenkin ottelun, joten he alkoivat pommittaa minua, vaikka olinkin raskaan keskisarjan (81 kg) mies. Taisi siinä vähän rahakin vaihtaa omistajaa, mutta lopulta suostuin. Olin jo päättänyt, että ei tuo ”hurri” minua ulos lyö, vaikka onkin pitempi ja painavampi. En edes muista, miten ottelun ensimmäinen erä meni, mutta ei kai se ihan huonosti mennyt. Kun erätauolla tulin nurkkaukseeni, sain sanottua Tasell:; ”Pahus, se lyö kovaa.” Tähän Tase päättävästi: ”Ei se mitään kovaa lyö, se vain tuntuu siltä.”

Eihän siinä sitten mitään auttanut, täytyihän mestarivalmentajaa uskoa. Eivät ne lyönnit sitten enää niin kovilta tuntuneetkaan, ja lopulta voitin myös ottelun. Saivatpa ruotsalaiset vastinetta rahoilleen, vaikka ehkä he eivät ihan tätä odottaneet.

Pieniä nykäisyjä oikeasta narusta ja psyyke pelastuu.