Auttamiskiintiöt

Varmasti minä taas mädätän tätä Suomen valtion tukevana pidettyä maaperää, kun olen toista mieltä lähes kaikkien meidän päättäjien kanssa. Mekein pelkään, että vastustan jo vastustamisen vastustamistakin, jota siis vastustan. Onneksi minun ja monen muunkin isät ovat taistelleet tälle maalle sen verran vapauksia, että kukaan ei voi kieltää minua esittämästä näitä mielipiteitä.

Ehkä minun ajattelutapani on syntynyt vain hieman eri pohjalta kuin niiden ihmisten näkemykset, jotka eivät kovin usein ole Himangan rajaa ylittäneet. Jotenkin tuntuisi oudolta, jos jättäisin jäihin pudonneen auttamatta vain siksi, että auttamiskiintiöni on jo täynnä.

Inhimillinen hätä eri puolilla maapalloa on nyt sitä luokkaa, että on todella vaikeaa nähdä, mihin tämä maailma lopulta päätyy, mutta kyllä minä näen, että jokaisen ihmisen velvollisuus on nyt tehdä se vähä, mitä tehtävissä on. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat valinneet hukkumisriskin paetessaan sotaa ja vainoja kotiseudultaan hyvin tietoisina siitä, että jo monet tuhannet ovat kohdanneet loppunsa. Tuntuu aika kornilta, että Suomessa poliitikot riitelevät joistakin kiintiöistä. Kyllä minä oikeasti olen miettinyt sellaisia, että onko meillä siihen edes moraalista oikeutta.

Miettikääpä vaikka palokuntaa, joka on asettanut itselleen pelastuskiintiöt. Talo palaa iloisesti ja sisällä on kymmeniä ihmisiä, mutta ei voi mitään, kun kiintiö on täynnä. Tarkalleen samasta asiasta on kysymys silloin, kun asetetaan pakolaiskiintiöitä. Jäihin pudonnut on kyllä nostettu avannon reunalle, mutta kun tuo märkä röntti on jotenkin vastenmielinen ja ehkä vielä ulkomaalainenkin, niin jätetään siihen jäälle makaamaan. Ehkä kuolee, ehkä ei. Väliäkös sillä, kun oma osuus on tehty ja uskomuksen mukaan oma sielu pelastettu.

Ei… ei se näin voi todellakaan mennä. Monet valtiot toimivat kyllä aivan kiitettävästi pyrkiessään pelastamaan veden varaan jääneitä tai hukkumisuhan alaisia ihmisiä, mutta haluavat sitten jättää heidät avannon reunalle. Kyllä apu on vietävä loppuun asti, rasittakoon se sitten meitä minkä verran tahansa.

Vääryytenä koen myös sen, että pakolaisten pakoaikeita pyritään tavalla tai toisella estämään, selittämällä että heitä autetaan lähtömaassaan. Hurskas ajatus, mutta kun ei vaan toimi, eikä oikeasti autetakaan. Omaatuntoa rauhoitellaan jo sillä, että sanotaan: ”Pitäisi auttaa lähtömaassa.” Muistuttaa kovasti sitä, että palokunta tökkisi seipäillä takaisin liekkeihin niitä ihmisiä, jotka aikovat paeta palavasta talosta. Mitenkäs heitä siellä liekkien keskellä autat?

Arvostan suuresti niitä rauhanponnisteluja, joita kansainvälinen yhteisö on tehnyt eri puolilla maailmaa roihuavien ”tulipalojen” sammuttamiseksi, mutta niin kauan kuin sammutustyössä ei ole onnistuttu, on ihmisiä autettava pois liekeistä. Tämä auttamisvelvollisuus on nähdäkseni kaikilla valtioilla, joilla suinkin on siihen mahdollisuus. On aika härskiä asettaa jonkinlaisia auttamiskiintiöitä, olettaen että juuri tämä maapläntti on meille annettu, eikä se missään tapauksessa kuulu siihen osaan maapalloa, jossa eriväriset ihmiset saavat elää. Näille kaikille ”maahanmuuttokriittisille” voin kertoa, että eivät pakolaiset vapaaehtoisesti haluaisi tänne tullakaan. Sen verran olen heitä tavannut, että useimpien mielestä tämä on kylmä ja rasistinen maa, jossa ulkomaalaisia katsotaan karsaasti.

Ihan vaan omana mielipiteenäni sanon, että kaikenasteiset kiintiöt ovat minusta vastenmielisiä. Nehän tarkoittavat sitä, että auttaminen lopetetaan, kun kiintiö on täynnä, ja loput työnnetään takaisin avantoon. Näin ei tietenkään saa olla.

Ihan kirjaimellisesti ei kaikkea ehkä kannata ottaa. Suuri mestari aikoinaan sanoi: ”Minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle.” Ehkäpä hän ei näillä pienimmillä tarkoittanutkaan aivan vastasyntyneitä, vaan puhui kaikista vähäosaisista.