Totuuden puhumisen kulttuuri

Otsikostaan huolimatta tämä kirjoitus ei käsittele maahanmuuttoa eikä rasismia, vaikka liittyy kyllä kieltämättä myös vieraisiin kansoihin. Jo muinainen Mestarimme 2000 vuotta sitten lausui: ”Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat.” Historia on todistanut, että herrat Hitler ja Stalin olivat aikansa hirmuhallitsijoita, joiden rinnalla Iivana Julma, Vladimir Putin ja Idi Amin vaikuttavat söpösiltä rippikoulupojilta.

Kun minä omassa ”sairaudessani” yökaudet joskus valvon, kaivelen historiallisia teoksia ja yritän penkoa kaikenlaista tietoa netistä ja muista medioista, en voi muuta kun ihmetellä erilaisista tietolähteistä tulevan tiedon erilaisuutta.

Ihan itseäni hauskuuttaakseni ajattelen, mitä seurauksia olisikaan siitä, jos presidenttimme Moskovan vierailullaan avautuisi Putinille ja alkaisi kertoa todellisia näkemyksiään nykyisestä politiikasta ja sen eroista eri kansoissa. Voisi aloittaa vaikka juttunsa suraavasti: ”Herra presidentti, olen syvästi tietoinen. että puhumme hieman eri kieltä, sillä maidemme välillähän on vuosikaudet vallinnut hieman erilainen asioista kertomisen kulttuuri. Teillä kerrotaan, mitä uskotaan kansan haluavan kuulla, kun taas me suomalaiset olemme hieman yksinkertaisempia ja yritämme vain kertoa miten asiat ovat.”

Olisikohan noissa sanoissa sitten riittävästi diplomatiaa? Uskon, että on aika vaikeaa nätimminkään kertoa, mistä oikeasti on kysymys. Toinen vaihtoehto olisi tietysti perisuomalaiseen tapaan töksäyttää: ”Herra presidentti, te taidatte valehdella, sillä koko maailma tietää, että käytte Ukrainassa valloitussotaa, jossa Ukrainan kapinalliset auttavat teitä. Osa puheistanne on siis täyttä totta. Te ette auta separatisteja ja ne auttavat teitä.”

Oikeasti ei minustakaan tunnu aivan uskottavalta, että Venäjän sotavoimien ylin käskijä ei edes tiedä, että monituhatpäinen sotajoukko rynnii jatkuvasti rajojen yli Ukrainaan.

Tuon totuuden puhumisen eron kansojemme välillä huomasin jo sotahistoriaa tutkiessani. Miten sattuikaan, että kun neuvostoliittolaiset ampuivat omaa kansaansa Mainilan kylässä, se syytti siitä Suomea ja aloitti sodan. No eihän tähän uskonut kun neljä kommunistia maailmassa ja koko Venäjän kansa. Todennäköistä oli, että heidän ainoa tietolähteensä oli Moskovan radion uutistoimitus, joka kertoi, että neljä miljoonaa suomalaista uhkaa koko parisataamiljoonaisen neuvostokansan kohtaloa.

Olen usein sanonut: ”Totuus ei pala tulessakaan.” Jos kuitenkin totuus on pelkän median varassa, on siihen suhtauduttava tietyllä varauksella. Kaksi hyvinkin arvovaltaista lehteä maailmalla uskaltaa heittää omakohtaistakin kritiikkiä tähän. Sekä itävaltalainen Falter että saksalainen Der Spiegel julkaisivat melko samansisältöisesti artikkelit, joissa todetaan, että kaikki toimittajat eivät aina uskalla kertoa asioita sellaisina kuin ne ovat tai eivät saa edes riittävästi tietoa asioista. Media kertoo kyllä totuudenmukaisesti siitä, että Pihtiputaalla on tapahtunut kolari ja siihen voi luottaa, että kolari on tapahtunut. Tapahtumista, joista on vaikeampi saada tietoa, kerrotaan vain osa totuutta hieman väritettynä omilla mielipiteillä, jotka menevät myös täydestä totuudesta.

Varmaan tulisi hieman liian pitkä juttu esimerkeistä, jotka eivät ole totta, vaikka niistä täytenä totuutena puhutaankin, mutta kysyttäessä olen valmis vastaamaan.

Olen sitä mieltä, että jos et koskaan ole nähnyt mitään, et kokenut mitään etkä edes opiskellut mitään, niin älä myöskään usko mihinkään, puhumattakaan, että alkaisit kertoa totena kuulemiasi huhuja. Vankoista epäilyksistäni huolimatta en tiedä esimerkiksi, kuka on se tollero, joka silloin tällöin kommentoi kirjoituksiani hyvin epäasiallisilla ja täydellistä tietämättömyyttä tihkuvilla kommenteillaan. En tietenkään julkaise näitä kommentteja, sillä ne harvoin kohdistuvat asiaan, vaan pääsääntöisesti minun persoonaani, ja siitähän tässä ei todellakaan ole kysymys.

En ymmärrä, miten esimerkiksi kirjoitustani nimeltään ”Sininen kansa” voitiin asettaa kyseenalaiseksi, vaikka kirjoitin vain omista kokemuksistani. Kyllä minä Marokosta voin lisääkin kertoa, jos se jota kuta kiinnostaa. Itse olin siellä yli 30 vuotta sitten, joten pelkään pahaa, että edes Marrakeshin sadunkertojien tori ei ole entisensä. Silloin siellä istui vanhoja ukkoja, jotka kertoilivat meille suomalaisillekin tuttuja Tuhannen ja yhden yön satuja.

 

Varmaankin tarinat ovat muuttuneet. Ehkä nykyisin kerrotaan satuja suomalaisesta sosiaalivirastosta, joka jakaa lastenvaunuja maahanmuuttajille. Yhteistä noihin Tuhannen ja yhden yön satuihin on ainakin se, että nekään eivät ole totta.