Sininen kansa

Voihan sitä vaikka luulla, että minä luulen, mutta kyllä tämä maailma on sen verran opettanut, että en minä juurikaan luule mitään. Joitakin asioita tiedän ja joitakin vain ihmettelen. Kyllä tässä maailmassa ihmettelemistä piisaakin, sillä juuri mikään ei ole sitä miltä näyttää, eivätkä asiatkaan ole ihan niin kuin näyttäisivät olevan.

Agadir on sikäläisen mittapuun mukaan kai kohtuullisen keskikokoinen kaupunki Saharan autiomaan laitamilla valtameren syleilyssä. Meille suomalaisille se on kai tuttu lähinnä järkyttävästä maanjäristyksestään, joka tuhosi lähes koko kaupungin joskus 60-luvulla, jonka jälkeen kaupunki rakennettiin kokonaan uusiksi.

”Allahin tahdosta Agadir tuhoutui ja Allahin avulla me sen rakensimme uudelleen.” Jos nyt ihan oikein muistan, niin jotenkin tuohon tyyliin kuului se teksti, joka heti lentokentältä tultaessa tervehti meitä länsimaisia, jotka matkustimme tuohon eksoottiseen ja ihmeelliseen kaupunkiin melko pian tuon mullistuksen jälkeen. En minä arabiaa osaa, joten tyydyin kovasti tuohon tulkin käännökseen samoin kun useimmat muutkin länsimaiset tyytyivät silloin ja tyytyvät yhä vieläkin. Allah käsitettiin ikään kuin erisnimenä, joten tosiasiassa tuo käännös jäi hyvin vajavaiseksi. Vuosikausia elin minäkin siinä uskossa, että islaminuskoiset palvelivat jotain Jumalan pikkuserkkua tai vastaavaa, jonka nimi oli Allah, ja siitä me kielitaidottomat sitten saimme aiheen melkeinpä pilkata heitä, varsinkin kun he jaksoivat rukoilla monta kertaa päivässä ja tekivät sen vieläpä polvilleen laskeutuen syvään kumartaen. 

En vieläkään arabiaa osaa, mutta olen antanut kertoa itselleni, että jos nyt ihan pikkutarkkoja ollaan, niin tuo teksti täydellisesti suomennettuna kuuluikin: ”Jumala salli Agadirin tuhoutua, mutta Jumalan avulla me sen myös rakensimme uudelleen.” Näin siis onkin, että Allah on arabiankielinen sana, jota tarkoittaa jumalaa. Se ei olekaan mikään jumalan pikkuserkun nimi, jota nuo lähes paholaiseksi leimatut muslimit palvovat. Meidän kova kaalimme ei mitenkään reagoi näiden ihmisten yleiseen huudahdukseen, jonka mukaan ”on vain yksi Jumala.” Tänä päivänä näen asian siten, että tuon huudahduksen avulla he paitsi ylistävät jumalaa, koettavat saada meidät länsimaiset tajuamaan, että ei heillä on ihan sama jumala kuin meilläkin, siitä huolimatta, että heidän jumalanpalvelusmenonsa ovat kovasti erilaiset. Totta ihmeessä ne ovat erilaiset, sillä esimerkiksi me täällä pohjoisessa olemme vuosisatoja palvelleet kaiken maailman Ukko ylijumalia, Ahti aaltojen kuningasta ja Tapio metsän jumalaa.

Sen verran olen jo oppinut, että kukaan ei ole täysin oikeassa eikä täysin väärässä. Toiset ovat vain nähneet tätä maailmaa pikkuisen enemmän kuin toiset. Nämä enemmän maailmaa nähneet eivät enää koeta mustasukkaisesti varjella sitä tietämättömyyden kuplaa, jonka sisään monet ovat ihan vapaaehtoisesti sulkeutuneet. Kaikki tieto ei todellakaan asu minussa, ei Timo Soinissa, eikä edes Jussi Halla-ahossa. Meissä kaikissa asuu vähän tietoa, jonkin verran luuloa ja suuri määrä ennakkoluuloja.

Itse olen tullut huomaamaan, että ennakkoluulojen karsiminen kannattaa aloittaa omasta itsestään, joten olen yrittänyt luotailla hieman tätä lähiympäristöäni. En tiedä, mitä oikeasti olen oppinut. Merkille pantavaa on, että useimmat kristityt myöntävät, että on satoja kristittyjä yhteisöjä, jotka ovat asioista keskenään eri mieltä ja riitelevät seikoista, joiden minä luulen olevan meidän Jumalallemme aivan samantekeviä. Me emme siis ole mikään yhtenäinen kristittyjen joukko, varsinkin kun suurin osa meistä suhtautuu koko uskontoon hieman välinpitämättömästi. Varsin yleisesti me kuitenkin niputamme kaikki muslimit yhteen nippuun, vaikka islamilainen maailma jakautuu moniin lahkoihin aivan samalla tavoin kun on meidän kristittyjenkin laita. Suurin osa muslimeistakaan ei halua tehdä uskonnostaan mitään numeroa, eikä tyrkytä sitä meille länsimaisille.

Otsikoin tämän nimellä Sininen kansa. Tällä halusin vain muistuttaa siitä eriarvoisuudesta, joka vallitsee myös arabimaissa. On ensinnäkin monia kansallisuuksia, jotka eivät välttämättä puhu toistensa kieltä. Myös näiden kansojen uskonnot poikkeavat toisistaan, vaikka kaikki ovat muslimeja. Pahinta kaikessa on, että saman kansan sisällä on poikkeuksetta erilaisia rodullisia tai uskonnollisia ryhmittymiä, jotka ovat keskenään hyvin erilaisessa asemassa. Minä sain Marokossa tutustua jopa hieman vaarallisena pidettyyn siniseen kansaan. He olivat ihmisiä, jotka olivat hakeutuneet jostakin Saharasta alueille joissa olettivat olevan hieman paremmat elinmahdollisuudet. Yhteisenä piirteenä heillä oli sinisellä kasvisvärillä, indigolla värjätyt asusteet, joista aikaa myöten tarttui väriä myös iholle, niin että ihokin alkoi vaikuttaa siniseltä. Nämä ihmiset olivat köyhiä ja asuivat yleensä hökkelikylissä kaupunkien laidoilla. Ehkäpä heitä voitiin verrata 50 – 60-luvun mustalaisiin, joilla lapsia peloteltiin meidänkin maassamme. Tosiasiassa nuo ihmiset olivat ihan tavallisia ystävällisiä ihmisiä, jotka toki olivat hieman varuillaan, kun eivät heti tienneet, mitä tulokkaalla oli mielessään. Suurin ongelma kuitenkin oli meidän länsimaisten ennakkoluulo.