Agadir
on sikäläisen mittapuun mukaan kai kohtuullisen keskikokoinen kaupunki Saharan
autiomaan laitamilla valtameren syleilyssä. Meille suomalaisille se on kai
tuttu lähinnä järkyttävästä maanjäristyksestään, joka tuhosi lähes koko
kaupungin joskus 60-luvulla, jonka jälkeen kaupunki rakennettiin kokonaan
uusiksi.
”Allahin
tahdosta Agadir tuhoutui ja Allahin avulla me sen rakensimme uudelleen.” Jos
nyt ihan oikein muistan, niin jotenkin tuohon tyyliin kuului se teksti, joka
heti lentokentältä tultaessa tervehti meitä länsimaisia, jotka matkustimme
tuohon eksoottiseen ja ihmeelliseen kaupunkiin melko pian tuon mullistuksen
jälkeen. En minä arabiaa osaa, joten tyydyin kovasti tuohon tulkin käännökseen
samoin kun useimmat muutkin länsimaiset tyytyivät silloin ja tyytyvät yhä
vieläkin. Allah käsitettiin ikään kuin erisnimenä, joten tosiasiassa tuo
käännös jäi hyvin vajavaiseksi. Vuosikausia elin minäkin siinä uskossa, että
islaminuskoiset palvelivat jotain Jumalan pikkuserkkua tai vastaavaa, jonka
nimi oli Allah, ja siitä me kielitaidottomat sitten saimme aiheen melkeinpä
pilkata heitä, varsinkin kun he jaksoivat rukoilla monta kertaa päivässä ja
tekivät sen vieläpä polvilleen laskeutuen syvään kumartaen.
En vieläkään
arabiaa osaa, mutta olen antanut kertoa itselleni, että jos nyt ihan
pikkutarkkoja ollaan, niin tuo teksti täydellisesti suomennettuna kuuluikin:
”Jumala salli Agadirin tuhoutua, mutta Jumalan avulla me sen myös rakensimme
uudelleen.” Näin siis onkin, että Allah on arabiankielinen sana, jota
tarkoittaa jumalaa. Se ei olekaan mikään jumalan pikkuserkun nimi, jota nuo
lähes paholaiseksi leimatut muslimit palvovat. Meidän kova kaalimme ei
mitenkään reagoi näiden ihmisten yleiseen huudahdukseen, jonka mukaan ”on vain
yksi Jumala.” Tänä päivänä näen asian siten, että tuon huudahduksen avulla he
paitsi ylistävät jumalaa, koettavat saada meidät länsimaiset tajuamaan, että ei
heillä on ihan sama jumala kuin meilläkin, siitä huolimatta, että heidän jumalanpalvelusmenonsa
ovat kovasti erilaiset. Totta ihmeessä ne ovat erilaiset, sillä esimerkiksi me
täällä pohjoisessa olemme vuosisatoja palvelleet kaiken maailman Ukko
ylijumalia, Ahti aaltojen kuningasta ja Tapio metsän jumalaa.
Sen
verran olen jo oppinut, että kukaan ei ole täysin oikeassa eikä täysin
väärässä. Toiset ovat vain nähneet tätä maailmaa pikkuisen enemmän kuin toiset.
Nämä enemmän maailmaa nähneet eivät enää koeta mustasukkaisesti varjella sitä
tietämättömyyden kuplaa, jonka sisään monet ovat ihan vapaaehtoisesti
sulkeutuneet. Kaikki tieto ei todellakaan asu minussa, ei Timo Soinissa, eikä
edes Jussi Halla-ahossa. Meissä kaikissa asuu vähän tietoa, jonkin verran
luuloa ja suuri määrä ennakkoluuloja.
Itse
olen tullut huomaamaan, että ennakkoluulojen karsiminen kannattaa aloittaa
omasta itsestään, joten olen yrittänyt luotailla hieman tätä lähiympäristöäni.
En tiedä, mitä oikeasti olen oppinut. Merkille pantavaa on, että useimmat
kristityt myöntävät, että on satoja kristittyjä yhteisöjä, jotka ovat asioista
keskenään eri mieltä ja riitelevät seikoista, joiden minä luulen olevan meidän
Jumalallemme aivan samantekeviä. Me emme siis ole mikään yhtenäinen
kristittyjen joukko, varsinkin kun suurin osa meistä suhtautuu koko uskontoon
hieman välinpitämättömästi. Varsin yleisesti me kuitenkin niputamme kaikki
muslimit yhteen nippuun, vaikka islamilainen maailma jakautuu moniin lahkoihin
aivan samalla tavoin kun on meidän kristittyjenkin laita. Suurin osa muslimeistakaan
ei halua tehdä uskonnostaan mitään numeroa, eikä tyrkytä sitä meille
länsimaisille.
Otsikoin
tämän nimellä Sininen kansa. Tällä halusin vain muistuttaa siitä
eriarvoisuudesta, joka vallitsee myös arabimaissa. On ensinnäkin monia kansallisuuksia,
jotka eivät välttämättä puhu toistensa kieltä. Myös näiden kansojen uskonnot
poikkeavat toisistaan, vaikka kaikki ovat muslimeja. Pahinta kaikessa on, että
saman kansan sisällä on poikkeuksetta erilaisia rodullisia tai uskonnollisia
ryhmittymiä, jotka ovat keskenään hyvin erilaisessa asemassa. Minä sain
Marokossa tutustua jopa hieman vaarallisena pidettyyn siniseen kansaan. He
olivat ihmisiä, jotka olivat hakeutuneet jostakin Saharasta alueille joissa
olettivat olevan hieman paremmat elinmahdollisuudet. Yhteisenä piirteenä heillä
oli sinisellä kasvisvärillä, indigolla värjätyt asusteet, joista aikaa myöten tarttui
väriä myös iholle, niin että ihokin alkoi vaikuttaa siniseltä. Nämä ihmiset
olivat köyhiä ja asuivat yleensä hökkelikylissä kaupunkien laidoilla. Ehkäpä
heitä voitiin verrata 50 – 60-luvun mustalaisiin, joilla lapsia peloteltiin
meidänkin maassamme. Tosiasiassa nuo ihmiset olivat ihan tavallisia
ystävällisiä ihmisiä, jotka toki olivat hieman varuillaan, kun eivät heti
tienneet, mitä tulokkaalla oli mielessään. Suurin ongelma kuitenkin oli meidän
länsimaisten ennakkoluulo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti