Presidentin oikeudet

Aina minä olen Sauli Niinistöä äänestänyt niin kauan kuin hän on ehdokkaana ollut, mutta edes se ei tarkoita sitä, että hyväksyisin mitä tahansa hänen tekemisiään. Toki minulla ei ole oikeutta puuttua niihin, mutta eipä ole Niinistölläkään oikeutta puuttua minun henkilökohtaisiin mielipiteisiin eikä minun vakaumukseen.

Tasavallan presidentin valtaoikeuksia on jo paljon karsittu. Kyllä fiksun lakimiehen pitäisi tajuta, mihin hänellä ei alun alkaenkaan ole oikeuksia. Hänellä ei ole oikeuksia puuttua kenenkään ihmisen henkilökohtaiseen vakaumukseen, täysin riippumatta siitä, mitä ihminen tekee työkseen.  Tässä maassa on uskonnonvapaus, ja se pitäisi presidentinkin tietää.  Jokaisessa uskonnossa on asioita, jotka ovat pyhiä juuri sille mainitulle uskonnolle. Timo Soini on katolinen ja abortti on tässä uskonnossa kielletty asia.  En ollenkaan käsitä, miksi Timo Soini ei saisi olla abortinvastaisessa tilaisuudessa yksityishenkilönä.

Tästä asiasta en minäkään ole Soinin kanssa samaa mieltä, enkä hyväksyisi sitäkään, jos hän esiintyisi siellä Suomen valtion edustajana ja ministerinä. Ei siis niin, mutta kyllä ministerilläkin pitää olla oikeus myös yksityiselämään, eikä siihen pitäisi olla kenelläkään nokan koputtamista.

Tuskinpa kukaan voi väittää, että Timo Soini olisi hoitanut ministerin tehtävänsä huonosti.  On selvä, että hänen tulee ministerinä noudattaa hallitusohjelmaa, mutta se ei sido katolista Timo Soinia elämään uskontonsa mukaan. Kun Soini valittiin ulkoministeriksi, lienee hänen uskonnollinen vakaumuksensa ollut kaikkien tiedossa. Se ei missään vaiheessa ole vaikeuttanut hänen työtään.  En voi sanoa olevani abortin kannattaja, mutta hyväksyn sen. Timo Soini ei hyväksy, ja kunnioitan hänen mielipidettään. Kyllä minä odottaisin samaa kunnioitusta myös ministeritovereilta ja tasavallan presidentiltä. 

Ymmärrän, että sinisten hallitusryhmä on tavallista voimakkaamman kritiikin alla, mutta minun mielestäni selvinnyt loistavasti.  Loistavasti siitäkin huolimatta, että puuttumiskynnys on ollut huomattavasti alhaisempi kuin muilla puolueilla.

Sellaistahan se on, että hallituksen pitää noudattaa hallitusohjelmaa, eikä se aina ole äänestäjien mieleen.  Tästä johtuu yleensä se, että hallituksessa olo näivettää kannatusta.  Luulenpa, että ei Rinteen lupamaa satastakaan näy missään, jos demarit selviytyvät hallitukseen.

Rähmällään itään

Olen pyrkinyt tässä blogissani kertomaan yleensä näkemyksiäni eletystä elämästä siltä osin kuin se on sivunnut juuri minua tai olen sen muutoin tärkeäksi kokenut. Niinpä sekaan on sopinut urheilua, uskontoa, politiikkaa ja kansainvälisyyttä. Olen sitä ikäluokkaa, että muistan myös nuo paljon puhutut vaaran vuodet.

Paljon puhuttu suomettuminen alkoi jo 1953, kun Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin kuoli. Silloinen pääministeri Urho Kekkonen kiirehti pitämään radiopuheen, jossa hän ylisti Stalinin älyä ja kyvykkyyttä johtajana. Niin kotimaassa kuin ulkomaillakin tuo puhe tulkittiin Neuvostoliiton nuoleksimiseksi, mutta politiikan pelimiehenä Urho Kekkonen ehkä sittenkin tiesi, mitä teki. Kaikessa arvaamattomuudessaan Neuvostoliitto oli kuitenkin vaarallinen naapuri, jonka kanssa pärjäsi parhaiten olemalla ystävällisissä väleissä. 

 

Näin syntyi Kekkosen poliittinen linja, jota myöhemmin nimitettiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi, vaikka ei Paasikivellä kovinkaan suurta tekoa tuossa asiassa ollut. Olihan hän kuitenkin presidentti vielä vuoteen 1956 asti. Tuolloin Kekkosesta tuli presidentti pienimmällä mahdollisella erolla K.A.Fagerholmiin. Nyky-Venäjä kieltää jyrkästi sekaantuvansa toisten valtioiden vaaleihin, mutta perinteitä saattaa olla. On vaikea ajatella, että senaikaisella Neuvostoliitolla olisi ollut keinoja puuttua esimerkiksi Suomen presidentin vaaleihin. Ihmetystä kuitenkin herättää yhden valitsijamiehen siirtyminen Fagerholmin riveistä Urho Kekkosen taakse. Varmuutta ei vieläkään ole, kuka tuo ”petturi” oli. Tunnettu asia silloin kuitenkin oli, että Fagerholm ei ollut Neuvostoliiton suosikki.

Varsinaiset ”vaaran vuodet” alkoivat v.1958 eduskuntavaaleista, joissa SKDL nousi historiansa ainoan kerran Suomen suurimmaksi puolueeksi, mutta jätettiin hallituksen ulkopuolelle. Tämän Neuvostoliitto olisi vielä sietänyt, vaikka tukikin SKDL:ää, mutta sosiaalidemokraattien ”väärän” siiven päästyä hallituksen johtoon oli neuvostojohtajien nieltävä katkera pala. Jopa vallankumoushuhuja oli tuolloin liikkeellä. Tästä seurasi paljon puhuttu noottikriisi, josta tuli ehkä Suomen politiikan käänne. Suomen poliitikot olivat kieli keskellä suuta, ja mediakin harjoitti itsesensuuria ilman näkyvää ulkopuolista valvontaa. Vuoden 1962 presidentinvaaleihin Neuvostoliitto yritti vielä kerran puuttua asettumalla oikeuskansleri Olavi Hongan tukijaksi.

Ehkä politiikan käännekohdaksi oli kuitenkin muodostunut tuolloisen neuvostojohtajan Nikita Hrustsovin lausahdus: ”Suomi päättää omasta hallituksestaan, mutta Neuvostoliitto päättää siitä, mitä mieltä se on siitä”.

On totta, että Kekkosen presidenttikausi ei ollut ehkä demokratian parasta aikaa, ja se oli sitä nöyristelyn ja suomettumisen aikaa, mutta… Kysymys kuuluu: olisiko voitu menetellä toisin ja pelastiko Kekkonen Suomen?

Oltakoon Kekkosesta mitä mieltä tahansa, mutta taitava pelimies hän oli. Joskus tulee mieleen, että ”juoksutti” joskus myös suuria ja mahtavia neuvostojohtajia, vaikka se näytti joltain muulta.

Vaihtoehtoiset faktat

Yhdysvaltain presidentin vaalit toivat kieleemme aivan uuden termin: ”vaihtoehtoinen fakta”. Tottahan tuossa termissä on se, että se ei ole totta. Syystä tai toisesta Donald Trumpin vaalitoimisto vältti kuitenkin kaikin keinoin sanoja valhe ja totuus. Nuo kaksi asiaa, jotka presidentin kampanjassa täysin sekoitettiin ja ilmeisesti tästä syystä myös vaiettiin. Omituista oli, että Amerikan kansaan nuo jutut näyttivät uponneen kuin mummo suohon. Varsin erikoista on, että vaikka kukaan ei myönnä oikein pitäneensä Trumpista, hänestä tuli kuitenkin USA:n presidentti.

  

Jason Reifler tutkii virheellisten käsitysten ja faktantarkastuksen vaikutusta politiikkaan. Vaikka politiikassa ns. valehtelu on varsin yleistä, ihmettelee hän silti, miten on mahdollista, että joku kansallisen tason poliitikko on valmis sanomaan asioita, joiden todenperäisyyttä hän ei ole tarkastanut. Kyllä meillä Suomessakin omat trumppimme on, vaikka eivät he sentään ole presidentiksi asti nousseet.

Epätotuuksien kertominen ei ole pelkästään poliitikkojen yksinoikeus. Tosin juuri heidän keskuudessaan se on niin yleistä, että joku ”valkoinen valhe” lipsahtaa melkeinpä mieheltä kun mieheltä, mutta toimittajat, nuo ”politiikan vahtikoirat” melko pian paljastavat totuuden, jos kyse on törkeästä valheesta. Näyttää siltä, että valtakunnan tasolla meillä menevät läpi vain pienet valheet. Suomalaisessa politiikassa yleisin valehtelun muoto onkin se, että asioista ei kerrota ollenkaan. ”Vaihtoehtoiset faktat” ovat tulleet jäädäkseen myös yritysmaailmaan. Mitä suuremmista rahallisista intresseistä on kyse, sitä vakuuttavimmin epätotuuksia syötetään totuutena kansalle.

Aluksi asiat yleensä esitetään vain niin, että ainoastaan sen valoisat puolet tuodaan esille ja haitat autuaasti unohdetaan. Se on vähän niin kuin ylistäisimme uutta lääkettä, joka parantaa kyllä sen sairauden, johon se on kehitetty, mutta sen sivuvaikutukset saattavat tappaa potilaan. Onneksi lääketeollisuus ei toimi niin, mutta moni muu teollisuus kyllä.

Tunnen ehkä parhaiten energiateollisuudesta sen osuuden, joka liittyy sähkön tuotantoon. Se on hyvä esimerkki vaihtoehtoisten totuuksien etsimisestä. On kyllä totta, että ydinvoima pitää sisällään tiettyjä vaaroja, mutta ydinvoiman vastustajat eivät koskaan tuo esille tilastollisia totuuksia, joiden mukaan ydinvoima on tehokkain ja turvallisin tapa tuottaa sähköä. Se on myös ylivoimaisesti ympäristöystävällisin tapa. Tilastoihin nojaa myös se tosiasia, että tuulivoima on kallein ja esimerkiksi meille sopimattomin sähköntuotantotapa. Tuulivoimauskovaiset esittävät asiansa aivan kuin tarvitsisi vain painaa nappia ja sopiva tuulenpuuska syntyy. Kukaan ei kerro ihmisille, että sähköä syntyy vain silloin kun tuulee, mutta kulutus on täysin tuulesta riippumatonta, joten aina tarvitsemme tuulivoiman rinnalle lähes saman määrän säätövoimaa. Ilmeisesti tämä on se kolikon nurja puoli, josta aiheutuu se, että esimerkiksi tuulivoiman mallimaana pidetyssä Tanskassa ovat ilmastonsaasteet lisääntyneet tuulivoiman käyttöönoton jälkeen. Totuus lienee tuulivoimastakin se, että siitä hyötyvät vain tuulivoimayhtiöt - veronmaksajien kustannuksella.

Olipa kysymys puoluepolitiikasta tai energiapolitiikasta, aina löytyy se kolikon toinen puoli. Olen usein kysynyt, miksi meiltä puuttuu rohkeus näyttää sekin puoli asiasta. Toki me kaikki tiedämme, että mikään asia ei ole pelkästään hyvä samoin kun ei myöskään pelkästään paha.

Minulla oli kerran ystävä, joka näki kaiken vain valoisana ja puhui kaikista pelkkää hyvää. Eräs uskova pappi kysyi kerran häneltä: ”Voitko sanoa itsestään paholaisesta mitään hyvää?” Hetken mietittyään ystäväni hymyili ja sanoI: ”On se ainakin ahkera.”

Hyvää itsenäisyyspäivää

Kyllähän tuo toivotus taisi hieman jälkijunassa tulla, kuten koko tämä kirjoitus, mutta kun kuitenkin ajattelin hieman päivän tapahtumia kirjata tavoistani poiketen, totesin, että ei elettyä elämää voi kuvata ennen kuin on sen elänyt.

Televisiosta tuli koko päivän Suomen historiasta kertovaa ohjelmaa, eikä sitä häirinnyt muu kuin Imatran surutapahtumista kertovat uutiset, joista ei näköjään ihan pian eroon päästykään.  Tunnelma oli kuitenkin isänmaallinen ja harras, etenkin kun nuo sota-ajat ja niiden jälkeinen aika oli jotenkin tuttua.  Tuttua siitäkin huolimatta, että kerkesin juuri ja juuri syntymään luovutetussa Karjalassa.  Ihmisten kertomukset olivat kuitenkin jotenkin tuttuja, sillä ne olivat omakohtaisia, ja olinhan ollut mukana, joskin pienenä käärönä.

Harmittavaa, että perinteinen kynttilärituaali jäi nyt väliin, sillä tässä uudessa Jyväskylän asunnossamme ei ole kunnollisia ikkunalautoja, jotta kynttilöiden polttaminen ikkunoilla olisi mahdollista.

Syötiin kuitenkin juhla-ateria kahdestaan Pirjon kanssa, ja sen jälkeen sitten minä rupesin katsomaan, ties monennenko kerran, vanhan version Tuntemattomasta sotilaasta.   Kyllä se aina puhuttelee, vaikka nyt jo osaan suhtautua siihen hieman kriittisemmin kuin ehkä aikoinani.  Sen verran uskottavia nuo sotakohtaukset olivat. että jälleen kerran huokasin helpotuksesta, että meidän perhe onnistui pakenemaan  tulihelvetistä puna-armeijan ajettua meitä takaa.  Se ei todellakaan ollut mitään evakuointia, vaan pakoa.

Minä menin sitten käymään klubilla tuntemattoman sotilaan jälkeen, kun vaimoni jäi valmistelemaan luentoa uusille suomalaisille, joista ainakin osa oli kokenut saman kohtalon kuin me karjalaiset aikoinamme.  Erona on vain se, että tämä nykypolvi koettaa vähätellä heidän kokemuksiaan jo nyt.  Meidän Karjalan pakolaisten kokemuksiahan alettiin vesittämään vasta paljon sodan jälkeen.  Yhteistä kuitenkin molemmille ihmisryhmille oli, että ”kaik män” - niin kuin Antti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa sanoi.

Karjalaiset kantoivat todella suuren panoksen tämän maan uudelleen rakentamiseksi, ja samaan uskon myös näiden uusien suomalaisten pystyvän.  Hieman myöhemmin illalla tuli taas katseltua tuota ikiaikaista pukuloistoa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän kutsulta. Ehkäpä enemmän kuin pukuja minä kuitenkin katselin, että olisiko siellä paljonkin tuttuja.  No ei taaskaan kovin montaa ollut, joten jouduin kaivamaan kriittisen minäni esiin.

Ei ollut sorvareita, ei kirvesmiehiä eikä muurareita, jollei joitakin vapaamuurareita lasketa.  Kyllä minä edelleen ihmettelen, miksi näyttelijän tai laulajan ammatti on jotenkin nostettu perinteisten ammattien yläpuolelle.  Ei Suomea mitkään komeljanttarit rakentaneet, vaikka varmasti päivää piristivätkin.  Samat näyttelijät, soittajat ja laulajat siellä kuitenkin yhä edelleen tätä kansaa edustavat, vaikka vakaasti uskon, että hartiapankilla tämä maa sotien jälkeen rakennettiin, eikä näyttelijän ammatti mitenkään voi olla muita ammatteja parempi.

Sen verran urheilumies kai olen, että joidenkin huippu-urheilijoiden läsnäolon hyväksyn, sillä ovathan he toimineet hyvinä pr-ihmisinä itsenäiselle Suomelle. Mutta onneksi se määrä oli jo nyt jonkin verran rajattu.  Kyllä olisin hakannut lakkia lattiaan, jos siellä olisin nähnyt vaikkapa Matti Nykäsen tai Juha Miedon.  Kaikki kunnia toki heille, mutta jossakin vaiheessa se glamour saa hiipua.

En tiennytkään, että Mira Potkonen on noin kaunis nainen. Taisi olla yksi harvoja urheilijoita, joka oikeasti paikkansa olivat noihin pippaloihin lunastaneet.

Kaikenlaista tulee miettineeksi

Valtakunta on nyt monenlaisten ongelmien edessä ja ajateltavaa riittää. Ei todella ole helppoa olla jokseenkin aktiivi kansalainen, jota yhteiskunnan hyvinvointi kiinnostaa. Oilisi melkein mukavampi olla ammattipoliitikko, niin ei tarvitsisi huolehtia muuta kun omasta edustaan. Ainakin siltä se näyttää. Voimalaitostekniikastaskin ja jopa tuulivoimastakin tiedän sen verran, että olen jo huolissani työvoiman riittävyydestä. Tuulivoimayhdistyksen tiedottajaksikin on jouduttu ottamaan alaa täysin tuntematon ihminen, ja kaikenkarvaiset sirpalepuolueet pyrkivät puoluerekisteriin.

Anteeksi vaan kansalaiset, jos loukkaan teitä, mutta noita kansanäänestyksiä olen miettinyt. Sveitsissä on jo monesti käynyt niin, että kansa on äänestänyt, mutta sitten pikkuhiljaa parlamentti on joutunut korjaamaan äänestyksen tuloksen. Britanniassa sama tilanne on lähellä, mutta asiasta on pidetty niin suurta meteliä, että toistaiseksi voidaan vain siirtää tuloksen toteuttamista. Kaikesta huolimatta demokratia on toistaiseksi paras mahdollinen valtiomuoto, vaikka useat demokraattiset päätökset ovatkin kompromisseja eivätkä useinkaan aivan parhaita mahdollisia ratkaisuja.

Aivan kauheaa olisi, jos kerran jo puoluerekisteristä pois heitetty muutospuolue saisi läpi hehkuttamansa kansanäänestyksen. Kansa ei todellakaan ole kykenevä päättämään yhtään mistään, sillä kiinnostus ja asiantuntemus yksinkertaisesti puuttuu.

Uskallan väittää, että jos yhteiskunnalliset päätökset tehtäisiin tietoon nojaten eikä tunteen pohjalta, niin tämän maan asiat olisivat ainakin hitusen paremmin.

Ei tämä mikään vitsi ole, mutta Suomen kaltainen täysin demokraattinen yhteiskunta ylpeilee yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudellaan. Mitä se oikeasti tarkoittaa. Ajatelkaapa tätä: valtiollisissa vaaleissa esimerkiksi yliopiston taloustieteen tohtorilla on vain yksi ääni, jonka vaikutus kumoutuu heti, kun Pihtiputaan mummo on saanut oman äänestyslippunsa pudotettua uurnaan. Hänelläkin kun on se yksi ääni.

En minä kenenkään äänioikeutta halua viedä, mutta jonkinlainen järjestelmä pitäisi olla, että asiantuntemus pääsisi edes jonkinlaiseen rooliin. Jos minä nyt olisin "Kempeleen kuningas", niin säätäisin lain, joka edellyttäisi ministereiltä jonkinasteisen alansa asiantuntemuksen, niin kuin menneinä aikoina edellytettiin oikeusministeriltä. Jos vielä eri valiokuntiin valittaisiin jonkinlaisia asioihin perehtyneitä ihmisiä ja kuntien lautakuntiin puhtaasti sitoutumattomia ammattilaisia, olisi pikkuisen toivoa paremmasta. Tuskin se sitten niin hirveästi haittaisi, vaikka joku minun kaltainen lötjönen kirjoittelisikin facebookissa aivan tolloja juttuja.

Ihminen on niin itsekäs olio, että valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti. Siis hyvä diktaattorikaan ei olisi hyvä ratkaisu, vaikka päätökset eivät olisikaan kompromisseja, vaan joskus voitaisiin tehdä se paras päätös. Nyt siis vain paras mahdollinen päätös.

Sanokoon kuka mitä vaan, mutta todellakin olen sitä mieltä, että nykyisessä poliittisessa järjestelmässämme ovat päätökset menneet liian poliittisiksi. Asiantuntemus jää politiikan ja rakenteellisen korruption jalkoihin, itsekkyyden ja omanvoiton pyyteen paistatellessa päivää.

 

Taidan seuraavissa vaaleissa äänestää Urho Kekkosta, joten ottakaapa lapiot esiin. Olihan mies melkein diktaattori, mutta kuolleenakin taitaa ajatella tämän valtakunnan etua enemmän kuin nykyiset kansanedustajat. Nykyiseltä presidentiltämme on valtaoikeudet jo riisuttu, mutta jotain kekkosmaista Niinistössä kuitenkin on. Toivottavasti miehen auktoriteetti vähän suojelee tätä maata.