Politiikan vangit

Olen useaan otteeseen todennut, että minä harrastan politikointia, mutta en oikeastaan ole koskaan sitoutunut yhdenkään puolueen ohjelmaan juuri sellaisena kuin puolueen päättäjät ovat sen esittäneet.  Joskus se voi napsahtaa melkein kodalleen ja joskus taas vähän sinne päin.  Jos Suomessa aikoo äänestää, on pakko äänestää jonkun poliittisen puolueen asettamia ehdokkaita, josta tietysti seuraa, että ehdokkaiden on yleensä sitouduttava jonkun puolueen listoille.  Vaikka kyse olisi ns. sitoutumattomista ehdokkaista, puolue edellyttää, että nämä liputtaisivat puolueen ohjelmaa.  Toki tiedän tämän, sillä olen pari kertaa ollut kunnallisvaalien ehdokkaana.  Olin toki kummallakin kerralla puolueen jäsen, mutta en hyvin voimakkaasti liputtanut kaikkia puolueen aatteita. Halusin vain olla mukana vaikuttamassa, niin kun sen aikainen idolini Veikko Vennamo sanoi: asialinjalla.  Minulle se tarkoitti sitä, että seisoin oikeaksi näkemäni asian takana, täysin riippumatta siitä kuka tai mikä puolue oli asian esittänyt.

Ei se nyt niin kovin paljon omaatuntoa rassannut, sillä toki olin valinnut sen puolueen, jonka näkemykset parhaiten vastasivat omiani.

Veikkoa kohtaan tuntemani sympatiat johtuivat paitsi siitä, että hän oli ”Karjalan pakolainen” niin kuin minäkin, niin myös tulikivenkatkuisista puheista politiikan puhdistamiseksi.  ”Rötösherrat kuriin”, poliittiset virkanimitykset ja puoluetuet pois. Noihin näkemyksiin oli helppo yhtyä ja niin on edelleenkin.

Olin silloin siis SMP;n ehdokkaana Rovaniemellä. Eihän minua ”etelän varista” valittu, enkä sitä toki silloin vielä odottanutkaan. 

Kun myöhemmin olin muuttanut Kalajoelle, sain pariltakin taholta pyynnön liittyä vastaperustettuun uuteen puolueeseen Perussuomalaisiin, joka oli perustettu edesmenneen SMP:n työtä jatkamaan.  Kun toinen pyytäjistä oli peräti ministeri, lupauduin mukaan, vaikka kieltäydyinkin kaikista vastuullisista tehtävistä.  Halusin kuitenkin olla mukana ja tukea niitä asioita, joita voisin kannattaa. 

Kalajoen kunnallisvaaleissa olin siis Perussuomalaisten ehdokkaana, mutta eihän minua silloinkaan valittu.  Ei liene suuri ihme, sillä enhän edes itse äänestänyt itseäni, vaan kehotin kannattajiani äänestämään listoilta löytyviä maahanmuuttajanaisia. Kaksihan heitä oli ja toisesta tulikin sitten vaalien ääniharava.

Lek Pernu, Pirkko Mattila, Agnessa Vähäsarja Kalajoki-messuilla 2012

Jyväskyän puoluekokouksen jälkeen puolueen suunta sitten muuttui, ja minunkin oli pakko tarkastella kantaani. Sen verran rasistisia lausumia kuulin jo siellä, että tunsin kovasti vieraaksi tuon porukan.  Ei siinä auttanut muu kuin erota puolueesta. Myöhemmin huomasin, että en ollut ainut näin ajatteleva.

Monet oikeasti isänmaalliset perussuomalaiset erosivat puolueesta, jonka surauksena syntyi silloin uusi eduskuntaryhmä, josta myöhemmin tuli puolue. Tuohon puolueeseen minäkin sitten liityin, sillä puolue oli ottanut mukaansa ”persujen” hyvät asiat ja ennen kaikkea aatteen.

Kyllä minä sinisenä ajattelen, että edelleen olen ”vennamolainen” ja olen jokseenkin varma, että Veikko Vennamo olisi liputtanut puolestani.

Nyt asun täällä vanhassa kotikaupungissani ja nautin eläkkeestä. Lupauduin vielä kerran kunnallisvaaliehdokkaaksi, ja on hyvinkin mahdollista, että nyt jopa äänestän itseäni. Täällä on paljon hyviä asioita, joita haluan edistää.  En kuitenkaan ole minkään puolueen vanki, mutta toki sinisten vaaliohjelmassa on minunkin sormenjälkeni, sillä olen ollut mukana sorvaamassa sitä.

Luulen, että sinisten vaaliohjelma on hyvin lähellä omaa ajatusmaailmaani, joten sen totuttaminen ei liene kovin vaikeaa.  Minä en kuitenkaan ole minkään politiikan vanki, vaan Vennamon tapaan liputan asioiden puolesta vääryyttä vastaan.

 

 

Mitä gallupit kertovat?

Kuten huomaatte, jonkin verran skaala vaihtelee kirjoituksesta toiseen ihan omien harrastuksien ja mielenkiinnon mukaan. Pääasiassahan kyse on tietysti teknisestä tiedosta, joka on peräisin koulutuksestani ja työkokemuksesta. Urheilusta, josta myöskin on kokemusta ja jopa vähän koulutustakin ja tietysti sitten politiikasta , minulla on jonkinasteinen kokemus jo viiden vuosikymmenen takaa. Tämän blogin alkuperäinen ideahan oli ruotia näitä yhteiskunnan ilmiöitä, ja nyt palaan jälleen asioiden juurille.

Media julkaisee aika ajoin erilaisia kannatusmittauksia, joilla on paitsi todellista merkitystä kartoitettaessa ihmisten mielipiteitä, niin myös valitettavasti niillä on myöskin ohjaava vaikutus, sillä ihmisen perusluonne on sellainen, että mieluiten ollaan voittajien puolella. Harvat meistä lukevat gallupeista niitä mekanismeja, jotka ovat tuloksiin vaikuttaneet.

Minulla on tapana miettiä, mikä tekijä on aiheuttanut jonkun puolueen nousun tai laskun näissä kannatusmittauksissa.  Surulliseksihan se vetää, kun on pakko todeta, että erittäin vahvana näyttävät olevan virtaukset, joilla ei kovinkaan paljon ole tekemistä totuuden kanssa. Räksyttävä kielenkäyttö, katteettomat lupaukset ja jopa suoranainen valehtelu näyttävät olevan ne tekijät, joilla kannatusta onnistutaan nostamaan.

Kaikkihan me muistamme Rinteen lupaamat vappusataset, joka osoittautuivat pelkäksi kuplaksi, mutta SDP näyttää yhä edelleen keikkuvan korkeimmissa kannatusluvuissa. Toisella sijalle roikkuvat ”persut”, joiden suurin ansio on suunsoitto, kaiken vastustaminen ja  jopa rikollisuuksiin yltävät puheet.

Kun ”persut” sitten hajosivat ja puolueen maltillinen siipi erosi puolueesta, minä uskoin, että kansa tajuaa, mistä kaikki johtui. No ei tajunnut ja siniset jäivät ilman ainuttakaan kansanedustajaa. Se hyvä, mikä oli Veikko Vennamon SMP:ssä ja Timo Soinin perussuomalaisissa, jätettiin kylmästi eduskunnan ulkopuolelle. Näinhän se menee, mutta minä uskon aatteeseen, en suunsoittajiin ja valheen kylväjiin. Siitä syystä minä olen sininen, sillä en todellakaan näe muuta vaihtoehtoa.

Minä en oikeastaan aio kilpailla mistään, sillä minulla ei ole ylimääräisiä satasia, joita voisin lupailla jollekin ihmisryhmälle. En myöskään aio tappaa ketään, enkä kiellä apuani apua tarvitsevilta ihan kansallisuuteen katsomatta.  Olen kyllä lupautunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa, mutta jos minun vaaliteemojani ei arvosteta, niin se on kansan käsissä. En tee linnunpönttöjä moottorisahalla, enkä pelaa jääkiekkoa, vaikka urheilumies olenkin.

Nämä taidothan näyttävät vievän politiikassa pitkälle.

Olin kyllä aikoinani kohtalaisen hyvä hiihtäjä ja palloilijakin. Auttaisivatkohan nuo ansiot, jos oikein tosissani...?  Osasin kyllä nyrkkeilläkin, ehkä sillä ominaisuudella olisi käyttöä nykypolitiikassa?

 

 

 

Kansantautimme kateus

Olen asunut kolmessa maassa ja Suomessa yli kymmenellä paikkakunnalla. Se on tietysti liikkuvaa elämää, mutta kun olen aina ollut valmis liikkumaan työn perässä sinne missä työtä on, niin muuttoa on tullut harjoiteltua. Olen myös opiskellut lähes koko sen putken läpi, joka Suomessa on ollut mahdollista, ja se on tietysti myös kuljettanut jonkin verran. En minä tätä kulkurin elämää kadu, sillä se on antanut erinomaisen näkemyksen ihmisistä eri puolilla maata. Kun siihen lisätään, että olen matkustellut useimmissa Euroopan maissa ja vähän Euroopan ulkopuolellakin, ei liene liioiteltua, jos väitän, että näkemystä on syntynyt Suomeakin laajemmalta alueelta.

Suomalaisilla on erinomainen käsitys suomalaisuudesta. Oman käsityksemme mukaan me olemme lähes maailman parhaita melkein millä tahansa alalla. Olenkohan tavallista tyhmempi, vai mistä johtuu, että en ole havainnut missään suhteessa tuota suomalaisten erinomaisuutta? Jos meistä todella täytyy joku ero löytää tässä kansainvälisessä vertailussa, niin olemme ehkä eräs maailman kateellisimmista kansoista. Koska en tunne kaikkia kansoja, en uskalla suoraan julistaa, että maailman kateellisin kansa, vaikka pääministerimme aikoinaan julisti, että meillä on maailman parhaat kätilöt. Hyvinkin saattavat olla, ehkä Sipilä tuntee kaikki maailman kätilöt ja on perehtynyt tuohon ammattiin.  Minun vajavaisuuttani lienee, että en ihan tuohon väittämään usko.

Suomalaisten kateuttakaan ei ihan yleispätevästi voida mitata millään mittarilla, mutta omat kokemukseni kertovat, että paikkakuntien välillä on suuriakin kateuseroja.  Ottamatta lainkaan kantaa siihen, onko joku paikkakunta parempi kuin toinen, niin kyllä kateuden kärkisijan vie Kalajoki.  Muutin Kalajoelle lähinnä eläkepäiviä viettääkseni, enkä juurikaan halunnut nostaa omaa profiiliani. Suostuin kuitenkin politiikkaan, kun pyydettiin.  En suostunut aktiiviksi, mutta avustamaan kuitenkin, koska olin paljon ollut mukana. 

Ensimmäinen kateudenaihe oli sitten koulutus. En ennen ollut kuullutkaan, että politiikkaankin voi olla ylikoulutettu, jopa päinvastoin. Kaveri, joka ehdotuksestani valittiin paikallisjärjestön puheenjohtajaksi, oli ammatiltaan merkonomi. Katsoin, että hän on sopiva tehtävään, enkä lainkaan ajatellut koulutusta, en muista edes, tiesinkö sitä silloin.  Melkein heti valinnan jälkeen mies alkoi juonitella pääni menoksi, kun minä kuulemma ratsastin tittelillä.  Olin sortunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa ja ilmoitin koulutukseni, kun sitä kysyttiin. Ei tullut mieleenikään, että sillä olisi ollut negatiivinen vaikutus.  No toki minulla oli pian muutakin puuhaa ja unohdin mokomat kotkotukset.  Olkoonpa kuka tahansa kateellinen mistä tahansa, minä halusin elää omaa elämääni. Politiikan eteen en juurikaan tehnyt mitään, paitsi hoidin ne tehtävät, jotka lupasinkin hoitaa.  En toki pitänyt siitä ilmapiiristä, joka Kalajoen poliittisessa ilmastossa oli. Kuulin kyllä, että olin silloin ja silloin siinä ja siinä mennyt väärin, mutta kun kyseinen herra oli jo onnistunut hankkimaan kuuluisuutta haukkumalla kaikki muutkin tuntemansa ihmiset, jotka olivat tavalla tai toisella pilanneet hänen elämänsä, en osannut välittää mitään koko asiasta.

Sellaista se on - kateus vie kalatkin vedestä.  En minä nyt yhden merkonomin takia ala koulutustani mollaamaan tai vähättelemään. Onneksi jäi sydänvaivojen takia tohtorin koulutus kesken.  Tuskin sitä Kalajoella olisi kestetty, kun DI-tutkintokin noin pahalta tuntui.

Myös tämä blogin nimi herätti pahennusta, kun en kuulemma ollut edes kalajokinen, puhumattakaan että olisin ollut kallalainen.  Tottahan tuo olikin, Kallassa ei asu ketään, ja kalajokiseksi pääsee vain syntymällä.  Näin totesi eräs kalajokinen ystäväni, sillä toki niitäkin oli.  Koetin kyllä selittää, että kyseessä on blogin nimi eikä minun titteli, mutta vaikeaa sen asian ymmärtäminen tuntui olevan.  Kalajokisten onneksi tuulimyllyt ajoivat minut pois eikä minun tarvinnut jäädä pahennusta herättämään.

Kateus on eräs seitsemästä kuolemansynnistä, ja Luoja varjelkoon minua sortumasta siihen. Joskus toki sattuu sellaista, että kateus pyrkii pinnalle, kun kohtaan tyynen ja tasapainoisen ihmisen, mutta antakoon Herra minulle anteeksi. Koetan vastaisuudessa olla auttamatta lähimmäisiäni, sillä sekin näyttää herättävän kateutta.

 

Älkää muutelko historiaa

Aamukahvikeskustelulussa puhuttiin Karjalan pakolaisista ja todettiin, että kun minun sukupolveni on kokonaan kuollut, jää tämä pakolaisvaihe historiaan täysin vääristeltynä. En tiedä, mistä johtuu, mutta sodan jälkeen syntyneet sukupolvet mitätöivät koko pakolaisasian. Tosiasiahan kuitenkin oli, että kyllä meitä oli vähintään se sama määrä kun nyt on ”Syyrian evakoita.” Ei se mikään häpeä ole, että siviilit pakenevat armeijoiden hyökkäyksiä. Kun perheeni lähti Pitkärannasta viikko suurhyökkäyksen jälkeen, kyse oli selkeästä paosta, sillä seuraavana päivänä siinä taajamassa puhuttiin jo venäjää. Itse olin silloin viikon ikäinen, joten en tästä pakomatkasta mitään muista, mutta uskon nyt jo edesmenneiden vanhempieni kertomuksia, samoin kuin monien muidenkin pakolaisten kertomuksiin. Hyvin samanlaisia ne ovat kuin nykyisten pakolaistenkin kertomukset. En tiedä, mihin vääristely perustuu, mutta väite että Karjalasta ei tullut pakolaisia on kaukana totuudesta. Te kaikki valloitetusta Karjalasta paenneet varmasti tiedätte, että meitä oli. Tämä sodan jälkeen syntynyt sukupolvi, syystä tai toisesta, pyrkii vääristelemään historiaa, niin että pahaa tekee. Vetoankin nyt kaikkiin karjalaisiin, jotka totuuden tunnette. Pankaa asia paperille ja koettakaa kertoa kaikille teitä kuunteleville, mitä se oikeasti oli. Häpeä ei ole se, että myönnämme joutuneemme pakenemaan, vaan häpeä syntyy siitä, että vääristelemme totuutta.

Yhdenkään Karjalan liiton johtohenkilön ei ainakaan pitäisi sortua tuollaisiin ”vaihtoehtoisiin totuuksiin.” Evakuointi on rauhanomainen toimenpide, jossa ihmisiä siirretään tilapäisesti turvaan jonkin vaaran uhatessa. Pako on taas sitä, jossa selkeästi paetaan jotain henkeen tai terveyteen kohdistuvaa vaaraa.

Karjalasta tuli sekä evakkoja että pakolaisia. Kertokaa tämä ääneen myös jälkipolville, jotka ansaitsevat todellista tietoa.

Ari Keronen, viikon ikäisenä Pitkärannasta paennut.

Tuossa edellä on teksti, jonka olen lähettänyt Karjala-lehden yleisönosastoon. Voi hyvinkin olla, että sitä ei julkaista, niin kuin ei edellistä samaa aihetta käsittelevää kirjoitustanikaan.

Olen syvästi tietoinen, että kyse on saivartelusta sanan ”pakolainen” kanssa. Yhtä hyvin voitaisiin kuitenkin saivarrella sanan ”evakko” kanssa. Yleensähän evakuointi tarkoittaa tilapäiseksi tarkoitettua poistumista paikasta, jossa ei ole enää hyvä olla. Se voi olla joko vesivanhinko tai pommiuhka. Ajatus on kuitenkin, että tilanteen normalisoituessa evakuoidut voivat palata takaisin sinne mistä ovat lähteneet. Karjalan pakolaisten kohdallahan ei näin ollut, vaan he pakenivat todellista vaaraa. Näin siis sana pakolainen on selkeästi osuvampi, varsinkin, kun erittäin suuri osa porukasta pakeni täysin oma-aloitteisesti rintamalinjojen lähestyessä.

Missään tapauksessa ei kyse heidän kohdallaan ole mistään evakuoinnista. Uskon, että tuo harhaanjohtava kaikenkattava evakko-sana onkin syntynyt niistä toimenpiteistä, joita tehtiin kun munattomat rajaneuvottelijat luovuttivat venäläisille vapaaehtoisesti alueita, joita nämä eivät pystyneet valtaamaan. Silloin oli kyse evakuoinnista, kun näitä alueita tyhjennettiin. 

Pakolaiset ovat maailmanpolitiikassa suuri ongelma -- ja suuri murhenäytelmä. Myös Suomella oli toisessa maailmansodassa valtava pakolaisongelma, vaikka hienostellen puhuttiinkin siirtoväestä tai evakuoiduista eli evakoista. 

https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/suomalaisia-pakolaisia

 

Sibelius-Akatemian tiloihin sijoitetut Karjalan evakot seurustelevat elokuvaesityksen väliajalla. Äärimmäisenä vasemmalla siirtoväkijoukon johtaja, maanviljelijä Heikki Saaristo Kaukolasta.

Kuva: Suomen valokuvataiteen museo / Uuden Suomen kokoelma

Vain persut persuuksilleen?

On varsin erikoista, että ihmetellään, miksi vain persut meni suorastaan persuuksilleen, vaikka hallituksessa oli kaksi muutakin puoluetta. Toki nämäkin hävisivät hieman vaaleissa, niin kuin hallituspuolueilla tapana on. Kokoomus säilytti kuitenkin edelleen asemansa Suomen suurimpana kuntapuolueena, eikä kepunkaan tulos aivan katastrofi ollut. Perussuomalaiset kuitenkin suorastaan romahtivat.

Perussuomalaisten piirissä lähes kaikki syy halutaan panna tuon hallitusvastuun tiliin. Totta tietysti onkin, että se vähän asiaan vaikutti, sillä ilmeisesti on niin, että persujen kannattajissa oli tavallista enemmän niitä, jotka eivät oikein oivaltaneet, että hallituksessa toimitaan hallitusohjelman mukaan, eikä yhden puolueen tavoitteita voida asettaa hallitusohjelman tavoitteeksi. Ei Timo Soini ketään pettänyt, mutta porukka oli vain liian kokematonta tajuamaan meidän poliittista järjestelmäämme. Sillä selittyy kuitenkin vain osa persujen romahduksesta, eikä se suinkaan ole koko totuus.

”Turpiin tuli”, sanoi Timo Soini ja oikeassa oli. Turpiin tuli niin että ropisi ja siihen oli montakin syytä. Ehkä suurin syy oli julkinen veljeily natsimielisten liikkeiden kanssa. Kun samanaikaisesti julkistettiin se mahdollisuus, että julkisesti rasistina tunnettu Jussi Halla-aho saattaa nousta puolueen johtoon, pelkäsi osa - minä muiden mukana - että puolue luisuu lähes täydelliseen rasismiin. Suurin osa kansasta ja jopa perussuomalaisten kannattajistakin vierastaa tätä epäinhimillistä asennetta. Eiväthän kaikki suomalaiset ole tolleroita.

Nuo kaksi syytä, hallitusvastuu ja rasismi olivat varmasti ne suurimmat syyt, mutta toki muitakin syitä oli. Tuskinpa suurelta yleisöltä salassa voitiin pitää myöskään perussuomalaisten poukkoilevaa erottamispolitiikkaa. Monet puolueen parhaista toimijoista erotettiin tai ainakin uhattiin erottaa periaatteessa syytä ilmoittamatta, joten loput sitten erosivat varmuuden vuoksi. Nämä eronneet ja erotetut veivät tietenkin omat kannattajansa mukanaan, josta kertonee sekin, että monet heistä nousivat valtuustoon muiden puolueiden listoilta. Entinen kotikuntani Kalajoki tuskin koskaan on ollut erityisen vahvaa perussuomalaisten aluetta, joten hieman hämmästyin, että kuitenkin viime vaalien perussuomalainen ääniharava Lek Pernu onnistui säilyttämään paikkansa puolueen ainoana valtuutettuna Kalajoella. Hyvä niin, sillä tiedän, että Lek pystyy asiakohtaiseen yhteistyöhön minkä tahansa puolueen kanssa, mikä sinänsä ei kuulu persujen vahvuuksiin, mutta eihän Lek ihan tyypillinen perussuomalainen olekaan.

Siitä olen varma, että ainakaan Kalajoen perussuomalainen ryhmä ei nyt ole kovin maahanmuuttovastainen, sillä eiköhän tuon yhdenhengen ryhmän tausta jo jotain siitä kerro.

Siinä siis tiivistettynä persujen romahduksen syyt. Mielestäni vaikuttavuusjärjestyksessä rasismi, hallitusvastuu, keskinäiset riidat ja epävarmuus puolueen linjasta Timo Soinin jälkeen. Vähän varmuudella tiedän näiden entisten persujen kannattajien edesottamuksista näissä vaaleissa, mutta kaksi jätti äänestämättä, yksi äänesti kokoomusta ja minä kristillisiä. Saattoihan siellä vielä joku äänestää persujakin, mutta häntä minä en tunne.