Eivät terveet, vaan sairaat

Olen saanut moitteita ja ihan hyvähän se on. Näin sanoi jo Jeesus aikaoinaan: ”Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat.”  Ei siis haittaa mitään, vaikka minuakin arvostellaan - tai siis' minun blogia.  Moitin kuulemma vain asioita.  No niinhän se on, että maailmassa on paljon posittiivisiakin asioita, tosi asiassa enemmän kuin negatiivisia.  Selkään taputtelu ei kuitenkaan auta muita kuin selkävaivaisia. En toki vertaa itseäni Jeesukseen, mutta ohjenuoranani olen pitänyt hänen sanojaan.

Olen tässä blogissani keskittynyt yhteiskunnallisiin asioihin, pakolaiskysymykseen ja yleensä niihin epäkohtiin, jotka olen yhteiskunnassa huomannut. Urheilumiehenä en ole voinut tietenkään sivuuttaa myöskään urheilua. Pitkän valmentajaurani aikana olen sen oppinut. Että jos urheilija ei kestä totuutta, hänestä ei kovin suurta tähteä tule.  Sama pätee kaikkiin elämän alueisiin. Näitä juttuja kirjoittaessani olen etsinyt epäkohtia, joissa minun mielestäni olisi korjaamista. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että en näkisi asioita, jotka ovat hyvin. Ne vain eivät tarvitse korjaamista.

Olen kirjoittanut epärehellisestä ”valemediasta”. On luultavaa, että tämä kansa voisi paremmin ilman sitä.  Myös rasismia olen vastustanut, sillä se ei mielestäni vain kuulu sivistykseen. Niin, ja sitten nämä uudistukset uudistusten vuoksi. Kyllä ne ovat kaiken pahan alku ja juuri.  Viimeisin on kai tämä täysin tarpeeton koulu-uudistus. Jo minun rippi-isäni opetti aikoinaan: ”Ota se, mikä mielestäsi on hyvää, ja heitä tarpeeton pois.”

Eikös meidän näin pitäisi toimia kaikilla elän aloilla, eikä väen väkisin pyrkiä uudistaman sitä, mikä hyväksi on havaittu? Miksihän luulette meidän koululaisten oppimistulosten huononevan vuosi vuodelta?  Minkä arvelette olevan syynä siihen, että ennen niin hyvästä urheilumaasta on tullut pohjoismaiden heikoin?  Noususuhdannekin alkoi meillä pari vuotta myöhemmin kuin muualla maailmassa.

 

Meillä on suhteellisen hyvät luonnonvarat. Sattui myös olemaan Nokia, joten edelleen olemme keskivertoa varakkaampi maa, mutta on vain ajan kysymys, milloin monet kehitysmaat ajavat meistä ohi. Näin tapahtuu, jos emme avaa silmiämme.

Pakolaisten vastaanottaminen on inhimmillinen velvollisuutemme, mutta senkin voisimme kääntää voimavaraksemme.  Kaikki rikkaimmat maat ovat hyvin monikulttuurisia, joten niistä voitaisiin ottaa oppia. 

Sveitsi on monilla mittareilla vuosisadan Suomea edellä, vaikka joka neljäs asukas on ulkomaalaislähtöinen. En tiedä, onko Ruotsille hyötyä vai haittaa siitä, että maassa asuu noin 700 000 suomalaista, mutta onneksi siellä on lähes saman verran muidenkin maiden kansalaisia.  Ei kovin kummoisia mittareita tarvita siihenkään, että lähes kaikilla sektoreilla Ruotsi on Suomea edellä.

En toki edes yritä väittää, että tietäisin jonkin yleispätevän lääkkeen näiden alennustilojen korjaamiseen, mutta siitä olen varma, että elinolomme eivät parane huutamalla ”rajat kiinni”.

En halua sulkea rajoja siltikään, vaikka muuttoliike ulkomaille on ollut ajoittain niin runsasta, että nyt ulkomailla asuu lähes kaksi miljoonaa suomalaista. Useimmat heistä ovat tulleet maksamaan yhteiskunnallemme satoja tuhansia, jonka pääoman he ovat vieneet mennessään.  Tuskin koskaan saamme tuota menetystä korvattua uusiosuomalaisten avulla, niin ahkeria kun ovatkin.

Minun mielestäni vapaa liikkuvuus pitäisi kuulua kaikille maapallon asukkaille, eikä vain suomalaisille. Mehän pidämme sitä selviönä, kun meistä on kysymys. Entäpä jos Haaparannalla alettaisiinkin läpsiä portteja kiinni suomalaisilta? Suomalaisethan ovat se suurin häiriöitä aiheuttanut ulkomaalaisryhmä Ruotsissa.

Ai … taasko teki kipeää totuuden kuuleminen.  En kuitenkaan halua taputella selkään suomalaisia, sillä olen itsekin ollut Ruotsissa.   

Mikä pakolaistulva?

Nykyihminen tietää paljon kaukaisistakin kulttuureista. Tai ainakin hän uskoo tietävänsä, mutta on täysin hämärän peitossa, kuinka totuudenmukaista tuo tieto on. Kaikki riippuu paljolti siitä, kuka tiedon on tuottanut ja mihin tarkoitukseen ja ketä varten.  Me katselemme maailmaa melko suppean linssin läpi, huomaamatta lainkaan sitä töhnää, jota linssiin on tarttunut.  Kun tieto lisäksi seuloutuu paikallisen kulttuurin ja paikallisen kielen kautta, voi tuo arvio tietämyksestämme olla kovasti vinksahtanut.

Afrikka on maanosa, josta tietoa on saatu ja tietoa sinne viety usein lähetystyöntekijöiden kautta.  Monet afrikkalaiset kielet ovat meille länsimaisille varsin vaikeaselkoisia, ja pelkkä äänenpaino voi muuttaa asian vallan toiseksi. Kun erääseen afrikkalaiseen valtioon tuli englanninkielinen lähetyssaarnaaja, hän kyllä opetteli kielen pääpiirteittäin, mutta jätti huomiotta nuo ääntämisen erikoisuudet. Niinpä hänen puheistaan tuli merkitykseltään hieman erilaisia mitä hän oli tarkoittanut.

Kun tuo lähetyssaarnaaja yritti puhua Jeesuksesta, häneen ääntämyksensä sai tuon nimen kuulostamaan myrkyltä.  Toinen lähes samanlainen sana merkitsi vaarallista kasvia, joka vahingoitti ihmisiä ja sai ihon rakkuloille.  Sopi siinä sitten lähetyssaarnaajien ihmetellä, miksi kristinusko ei oikein uponnut paikalliseen väestöön.  Tuo asioiden ymmärtämättömyys oli molemminpuolista. Kielelliset erheet pystyttiin kyllä vähävähältä korjaamaan, mutta tavat ja tottumukset tuppaavat olemaan niin pysyviä, että ei niitä yksittäinen saarnamies voi muuttaa. Eikä oikein ole tarpeellistakaan, kunhan ymmärrämme, että ihmiset kautta maailman ovat erialisia.

Mikään ei ole niin helppoa kuin yleistysten ja yksinkertaistuksien teko.  Kaikki musliminaiset käyttävät huntua, kaikki somalit ovat rikollisia ja kaikki afrikkalaiset ovat tyhmiä. Täydellistä tietämättömyyttä maahanmuuttajista kertoo usko, että lähes kaikki Suomeen tulleet ulkomaalaiset ovat pakolaisia.  No sitä ne ovat yhtä paljon kuin kaikki Afrikassa liikkuvat valkoihoiset ovat suomalaisia. Joukossa toki on pakolaisia, mutta on myös erittäin eteviä ja korkeasti koulutettuja ihmisiä.  On totta, että lukutaidottomia on enemmän kuin keskivertosuomalaisissa, mutta väestömäärään suhteutettuna on myös korkeasti koulutettuja enemmän kuin suomalaisten joukossa.  Tosiasiassa he ovat hyvin heterogeenista porukkaa, mutta lähes poikkeuksetta minun tuntemani ”mamut” ovat ahkeria ja yritteliäitä ihmisiä.

Vain harvat suomalaiset ovat saaneet olla tekemisissä maahan muuttaneiden kanssa, joten käsityksemme on syntynyt etupäässä rasististen ”tiedonvälittäjien” kautta.  Tulokkaisiin neutraalisti suhtautuvat vaivautuvat vain harvoin välittämään tätä monikulttuurisuuden ilosanomaa. Totuushan on, että maahan muuttaneista on kaikkialla ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. Tätä tilastollista totuutta tosin koetetaan hämärtää milloin milläkin vaihtoehtoisella totuudella.

Ja lopuksi sitten vertaus, jonka luulisin jokaisen ymmärtävän. Provosoiden on puhuttu pakolaistulvasta ja annettu ymmärtää, kuinka maa joutuu taloudelliseen perikatoon, jos nuo ihmiset pelastetaan ”tulipalosta”.  Kun olympiastadionilla järjestetään Suomi – Ruotsi yleisurheilumaaottelu, on kyseessä melkein taloudellinen katastrofi, jos myytyjen pääsylippujen määrä ei ole suurempi kuin Suomeen tulleiden pakolaisten määrä. 

 

Katsokaa hyvät ihmiset ympärillenne. Onko totta, että tässä maassa ei ole tilaa? Joko tämä maa on niin valmis, että täällä ei ole työtä?  Syyrian köyhä naapurimaa Libya on ottanut jo toista miljoonaa pakolaista, eikä loppua näytä tulevan.

           

Mediapeliä se on

”Median rooliksi yhteiskunnassa on sanottu valtaapitävien vartiointi.” Näin sanovat Kukkala ja Purokuru kirjassaan ”Luokkavallan vahtikoirat”.  Ilman muuta se näin onkin, tai ainakin sen pitäisi olla.  Onkohan kuitenkin niin, että toimittajat ovat ymmärtäneet roolinsa hieman väärin?  Sen sijaan, että he vartioisivat kansaa vallanpitäjiltä, he vartioivatkin vallanpitäjiä kansalta.

Otetaanpa nyt esimerkiksi kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, joka kieltämättä kuuluu yhä edelleen vallanpitäjien suppeahkoon lahkoon, vaikka varmasti on tehnyt oman osansa saadakseen potkut kaikista mahdollisista tehtävistä, joihin hänet on asetettu. Toki media on käsitellyt Hakkaraisen rikoksia, mutta median sävy on ollut hieman sama kuin suomalaisella juopolla, joka suurta ylpeyttä tuntien kertoo, kuinka humalassa hän on ollut, eikä muista mitään. Varmasti tuo kyllä pitääkin paikkansa, kun Hakkaraisesta on kysymys, mutta ei siinä mitään ylpeilyn aihetta ole.

Minulla on se paha tapa, että yritän lukea rivien välejä, ja sieltä selviää yllättävän paljon asioita, joita ei juttuun ole kirjaimin merkitty. Hakkaraisesta kertovassa uutisoinnissa olikin rivien välissä seuraava viesti: ”Se peijoonin porvariakka vainoaa nyt rehtiä sahuri Hakkaraista, vaikka tämä vain tahtoi osoittaa arvostustaan pienellä pusulla.”   Toki oli hieman toisenlaisiakin sävyjä, mutta kaiken takana oli tieto siitä, että mitä enemmän kirjoitetaan, on se vallansäilymisen kannalta vain hyväksi.

En ihmettele myöskään Jussi Halla-ahon korkeita kannatuslukuja, sillä toki hänen rasistiset kirjoituksensa, niistä saatu tuomio ja median uutisointi nostivat kannatuslukemia, sillä tottahan on, että mies itse ei ole saanut mitään näkyvää aikaan.  Media on kuitenkin osaltaan onnistunut vaikuttamaan siihen, että mies on pysynyt näkyvästi esillä, vaikka omat ansiot ovat Hakkaraistakin vähäisemmät. Niin, no.  Tietysti voidaan laskea ansioksi se, että onnistui hajottamaan ”persut”, joka nyt potkii viimeisiään.

Minusta vaikuttaa siltä, että Jussi saa laskea ansiokseen sen, että ”persut” on matkalla alaspäin samalla kun siniset nousee ylös.  Media voisi nyt kaivaa esille ne tiedot, jotka selkeästi kertovat SMP:n,  alkuperäisten perussuomalaisten ja sinisten muodostavan selvän aatteellisen jatkumon, johon ”nykypersut” eivät kuulu.

”Mediapeliä”, sanoi Paavo väyrynen ja oli kyllä oikeassa.  Ei media Väyrystä mistään pudottanut, mutta ei myöskään nostanut. Hyvä näin, sillä eihän Paavollakaan mitään suurmiehen eväitä ole, mutta sen verran periksiantamaton hän on ollut, että suomalaisten urheilijoiden pitäisi häntä kadehtia.

Koko tämän kirjoitukseni idea on siinä, että haluan sanoa ihmisille, että miettikää aina ennen vaaleja, kenelle äänenne annatte.  Paras vaihtoehto ei ehkä sittenkään ole se, joka on eniten lehdistössä esillä.

Mikä sitten mättää ?

Kun joku suomalainen häviää hiihtokilpailuissa jollekin ruotsalaiselle vain sekunnin sadasosalla, on suuri joukko suomalaisia valmis osoittamaan sympatiaa tälle idolilleen äänestämällä hänet eduskuntaan. Olisivatkohan nämä fanittajat suuttuneet vai muuttaneet äänestyskäyttäytymistään, jos heille olisi kerrottu, että ei mies siksi hävinnyt, että olisi ollut huonompi hiihtäjä.  Tyhmyyttään hän hävisi.  Miksi ihmeessä lähti lykkimään puusuksilla, vaikka tiesi toisella olevan aivan ylivertaiset komposiittirakenteiset sivakat?

Politiikan pääsääntö on aina, että mediapeliä se on.   

Hyvä poliisi, paha media

Minulla on tapana kaivaa näitä tiedonjyviä, milloin minkin kirjoitukseni tueksi, milloin mistäkin. Joskus löydän joitakin sanoja, joskus jopa asiaakin. Tällä kertaa haaviini tarttui otsikko eräästä ilmaisjakelumediasta.

Kun katsoin edellisenä iltana pilottijakson Jari Aarnion rikollisesta urasta, mietin, vieläköhän Suomen kansa samalla varauksettomuudellaan luottaa poliisiin kuin mitä se on vuosikymmeniä luottanut. Tottahan se on. että Aarnion tapaiset henkilöt saavat luottamuksen horjumaan, mutta ainakin minä uskon pääsääntöisesti viranomaisten vilpittömyyteen ja oikeudentajuun. Niin tuntuvat useimmat tuntemani ihmisetkin luottavan, vaikka aina on niitäkin ”oikeustaistelijoita”, jotka jaksavat jauhaa omaa puppuaan poliisien, tuomareiden ja oikeuslaitoksen epärehellisyydestä ja kansalaisten tahallisesta riistämisestä. Ihmiset, joilla on kyltymätön oikeassa olemisen tarve ja hieman rikollinen luonne, kuuluvat tuohon kastiin.  He eivät ole eksyksissä, he näyttävät syntyneen sellaisiksi. He ovat miehiä ja naisia, jotka ovat luonnostaan kykenemättömiä olemaan rehellisiä sekä itselleen että toisille.

Poliisia, puolustusvoimia, oikeuslaitosta ja pelastusvirnaomaisia pidetään yleisesti ottaen tosi luotettavina. Noin 90% Suomen kansasta luottaa noihin instansseihin. Yli puolet kansasta luottaa myös verottajaan ja sen oikeudenmukaisuuteen, mutta samanaikaisesti vain alle 15% pitää poliitikkoja luotettavina. On totta, että poliitikot ovat omalla toiminnallaan rapauttaneet tämän luottamuksen, ja osasyynä siihen tietenkin on tuo paljon parjaamani puolueuskollisuus. Tultuaan valituksi ehdokas prässätään puolueen muottiin, vaikka hän omassa kampanjassaan olisi luvannut aivan jotain muuta. Eipä siis ihme, että vaalilupaus tulee petetyksi ja samalla luottamus rapisee.

Kansalaisten luottamusta mitataan määräajoin. Menetelmänä käytetään haastattelututkimusta, joka antanee melko selkeän kuvan itse instanssin luotettavuudesta ja kansalaisten käsityksestä siitä.

Pitemmän ajan keskiarvoilla mitattuna poliitikot ovat siis pahnan pohjimmaisena tuolla 15% luotettavuudellaan. Kärkeä pitää edelleen poliisi, johon luottaa kansasta peräti 92%. Varmasti nuo luvut pitävät yhtä totuuden kanssa, mutta Jari Aarnion kaltaiset tapaukset herättävät meitä kyllä. Virkapukuun silti luotetaan.

Tutkimustulokset kertovat surullista kieltä kansallisen mediamme luotettavuudesta. Tutkitusta aineistosta vain noin kolmasosa luottaa varauksettomasti mediaan. Luotettavimpana pidetään YLE:n uutisia ja epäluotettavimpana lehdistöä. Lehdistön uutisoinnissa epäluotettavaksi sanotaan median sensaatiohakuisuus ja sen mukanaan tuoma uutisten värittäminen. Myös Suomeen rantautunut ”keltainen lehdistö” lisää median epäluotettavuutta, ja poliittisten puolueiden äänenkannattajat ovat jääneet samalle tasolle muun politiikan kanssa. Sosiaalinen media ja internet sinänsä heittävät oman suolansa tuohon mediasoppaan. Suurin osa kansasta toki tajuaa, että ei se mikään oikea tietolähde olekaan.  Siellä on kaiken maailman vaikuttajia, joista osa on täysin moraalittomia. Se on kuitenkin omalta osaltaan vaikuttamassa median huonoon kokonaistulokseen.

Kun kansalaisilta kysytään, voidaan hyvinkin yhtyä tuohon toteamukseen: ”Hyvä poliisi, paha media.” Mihin sitten jäävät poliittiset päättäjät?  Jääkööt he toistaiseksi omaan arvoonsa, sillä tuskinpa kovin moni luottaa hiihtäjien ammattitaitoon, vaikka pitäisikin heitä suhteellisen rehellisinä.

Näin asia valitettavasti on, vaikka itse olemme päättäjämme valinneet.  Kannattaa siis aloittaa tutkimukset menemällä peilin eteen.  Siellä minäkin aikaani vietän, mutta siitä huolimatta päästän näitä tekstejä julkisuuteen. Osittain siksi, että olen tätä mieltä ja osittain siksi, että saisin palautetta.   

Joulupukki ja alkuräjähdys

Meitä bloggareita ajaa usein eteenpäin jonkinasteinen tyytymättömyys johonkin, ja  luonnollisena seurauksena tästä on se, että useimmat blogit vaikuttavat tyytymättömien narinalta.  On totta, että myös minä sorrun tuon tuostakin tuohon, vaikka en ihan valitakaan sitä, miten minua on kohdeltu väärin. Tosiasiahan on, että vain polkupyörä puoltaa ja siitäkin on kumit tyhjänä. Koetan nyt tässä kirjoituksessa kirjoittaa aiheesta, joka mahdollisimman vähän vaikuttaa minuun.  Presidentin vaaleista olen kirjoittanut näkemykseni mukaan, mutta vaikka olisin kuinka väärässä, koetan elää sen kanssa.

Olen nyt koettanut löytää aiheen, jolla on mahdollisimman vähän tekemistä minun elämäni kanssa, ja on jokseenkin sama, uskonko asiaan vain en.  Kun joulusta on kulunut vasta pätkä, on lähes luonnollista, että tapetilla on joulupukki.  Kovin moni suomalainen ei oikeasti usko joulupukkiin, vaikka ylpeästi väittääkin sen asuvan Suomessa. Minäkin tiedän, että kyseessä on satuolento, vaikka olen ihan itse nähnyt kyseisen herran.  

Huolestuttavampaa onkin se, että kovin moni ihan oikeasti uskoo johonkin mystiseen alkuräjähdykseen, vaikka kukaan koskaan ei ole sellaista nähnyt. Tosiasiassahan se on yhtä voimakas satu kun joulupukki.  Sellaista ei ole koskaan nähty, eikä sen tapahtumisesta ole mitään todisteita.  Kansa uskoo vain, koska johonkin halutaan uskoa. 

Joulupukki jotenkin konkretisoituu Myran piispan Nikolauksen olemukseen, joka oli joulupukin esikuva ja sentään oli olemassa.  Tämän pystyy historia näyttämään toteen, mutta mistään alkuräjähdyksestä ei kukaan oikeasti tiedä mitään. Kunhan ihmetellään, kun ei mihinkään yliluonnolliseen haluta uskoa.  

Pyhän Nikolauksen sentään tiedän olleen olemassa, joten mielestäni on järkevämpää uskoa joulupukkiin kuin johonkin mystiseen alkuräjähdykseen. Jos minulta kysyttäisiin, uskonko joulupukkiin vai alkuräjähdykseen, pitäisin varmaan esitelmän piispa Nikolauksesta, hänen anteliaisuudestaan ja hyvästä tahdosta. Toki joutuisin myöntämään, että eihän siinä nyt tietenkään mistään nykyaikaisesta joulupukista ole kyse.  Alkuräjähdyksestä täytyisi vain todeta, kuten yliopistoaikainen professorinikin totesi: ”Voi olla, mutta sellaista ei ole koskaan todettu tapahtuneen.” On siis todennäköistä, että joulupukki on enemmän totta kuin alkuräjähdys.

 

Koettaisin siis varmaan jatkaa elämääni presidentinvaalien jälkeenkin, täysin riippumatta siitä, kenestä tulee presidentti. Tuntuu kuitenkin pahalta, jos ehdokkaat ratsastavat väärillä hevosilla.  Jos palomies haluaisi työntää takaisin liekkeihin ihmisiä jotka siltä haluavat pelastautua, ei häntä ainakaan sankarina voida pitää.  Jos joku haluaa työntää takaisin jonnekin tuntemattomuuteen ihmisiä, jotka ovat henkensä hädässä paenneet sotaa, ei häntä ainakaan kristittynä voida pitää.

Kyllä sokeakin kana joskus jyvän löytää.  En edes tiedä, mitä Ulpu Iivari yritti televisiossa sanoa mainitsemalla: ”Suomi on suuri maa, jossa on liian vähän asukkaita.”   Kaikkihan me varmaan tiedämme, että Suomessa syntyvyys on liian alhainen, maastamuuttoa tapahtuu enemmän kuin maahanmuuttoa. Huoltotaseemme ei yksinkertaisesti kestä sitä.  Mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä, jotta saisimme lisättyä maahanmuuttoa tai ainakin voisimme pitää kalliisti koulutetut suomalaiset kotimaassamme?  Meitä asuu nyt jo ulkomailla liki kaksi miljoonaa, ja jos joku, niin juuri se on kallista.