Rähmällään itään

Olen pyrkinyt tässä blogissani kertomaan yleensä näkemyksiäni eletystä elämästä siltä osin kuin se on sivunnut juuri minua tai olen sen muutoin tärkeäksi kokenut. Niinpä sekaan on sopinut urheilua, uskontoa, politiikkaa ja kansainvälisyyttä. Olen sitä ikäluokkaa, että muistan myös nuo paljon puhutut vaaran vuodet.

Paljon puhuttu suomettuminen alkoi jo 1953, kun Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin kuoli. Silloinen pääministeri Urho Kekkonen kiirehti pitämään radiopuheen, jossa hän ylisti Stalinin älyä ja kyvykkyyttä johtajana. Niin kotimaassa kuin ulkomaillakin tuo puhe tulkittiin Neuvostoliiton nuoleksimiseksi, mutta politiikan pelimiehenä Urho Kekkonen ehkä sittenkin tiesi, mitä teki. Kaikessa arvaamattomuudessaan Neuvostoliitto oli kuitenkin vaarallinen naapuri, jonka kanssa pärjäsi parhaiten olemalla ystävällisissä väleissä. 

 

Näin syntyi Kekkosen poliittinen linja, jota myöhemmin nimitettiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi, vaikka ei Paasikivellä kovinkaan suurta tekoa tuossa asiassa ollut. Olihan hän kuitenkin presidentti vielä vuoteen 1956 asti. Tuolloin Kekkosesta tuli presidentti pienimmällä mahdollisella erolla K.A.Fagerholmiin. Nyky-Venäjä kieltää jyrkästi sekaantuvansa toisten valtioiden vaaleihin, mutta perinteitä saattaa olla. On vaikea ajatella, että senaikaisella Neuvostoliitolla olisi ollut keinoja puuttua esimerkiksi Suomen presidentin vaaleihin. Ihmetystä kuitenkin herättää yhden valitsijamiehen siirtyminen Fagerholmin riveistä Urho Kekkosen taakse. Varmuutta ei vieläkään ole, kuka tuo ”petturi” oli. Tunnettu asia silloin kuitenkin oli, että Fagerholm ei ollut Neuvostoliiton suosikki.

Varsinaiset ”vaaran vuodet” alkoivat v.1958 eduskuntavaaleista, joissa SKDL nousi historiansa ainoan kerran Suomen suurimmaksi puolueeksi, mutta jätettiin hallituksen ulkopuolelle. Tämän Neuvostoliitto olisi vielä sietänyt, vaikka tukikin SKDL:ää, mutta sosiaalidemokraattien ”väärän” siiven päästyä hallituksen johtoon oli neuvostojohtajien nieltävä katkera pala. Jopa vallankumoushuhuja oli tuolloin liikkeellä. Tästä seurasi paljon puhuttu noottikriisi, josta tuli ehkä Suomen politiikan käänne. Suomen poliitikot olivat kieli keskellä suuta, ja mediakin harjoitti itsesensuuria ilman näkyvää ulkopuolista valvontaa. Vuoden 1962 presidentinvaaleihin Neuvostoliitto yritti vielä kerran puuttua asettumalla oikeuskansleri Olavi Hongan tukijaksi.

Ehkä politiikan käännekohdaksi oli kuitenkin muodostunut tuolloisen neuvostojohtajan Nikita Hrustsovin lausahdus: ”Suomi päättää omasta hallituksestaan, mutta Neuvostoliitto päättää siitä, mitä mieltä se on siitä”.

On totta, että Kekkosen presidenttikausi ei ollut ehkä demokratian parasta aikaa, ja se oli sitä nöyristelyn ja suomettumisen aikaa, mutta… Kysymys kuuluu: olisiko voitu menetellä toisin ja pelastiko Kekkonen Suomen?

Oltakoon Kekkosesta mitä mieltä tahansa, mutta taitava pelimies hän oli. Joskus tulee mieleen, että ”juoksutti” joskus myös suuria ja mahtavia neuvostojohtajia, vaikka se näytti joltain muulta.