Demokratian hätähuuto

Tämänkertaiseen kirjoitukseen olen poiminut aiheita ja ajatuksia sekä Helsingin yliopistolehdestä että Ulkopoliittisen instituutin julkaisemasta UP-lehdestä. Ketään en ole suoranaisesti lainannut, mutta kyllä Teija Tiilikaisen ja Pauliine Kaskelon ajatuksen ovat minua herätelleet.

Eurooppalaisia valtioita on totuttu pitämään demokratian malliesimerkkeinä. On kuitenkin selvää, että mitä tarkemmin näitä demokraattisia järjestelmiä tarkastelen, sitä huolestuneempi on pakko olla. Toki on niin, että toistaiseksi ei ole löydetty järjestelmää, joka korvaisi demokratian, mutta sen heikkoudet ovat vaikeasti korjattavissa yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen on vaikeasti korjattava. Lähes kaikissa Euroopan merkittävimmistä valtioissa ovat nostaneet päätään populistiset oikeistopuolueet. Ei siksi, että ne tarjoaisivat mitään parempaa ratkaisua, mutta ne antavat turhautuneille ihmisille jonkinlaisen väylän purkaa omaa pahoinvointiaan. Ihmisille ominaista on se, että kaikelle on keksittävä joku syyllinen, ja yleensä nämä syylliset ovat kullakin hetkellä vallassa olevat puolueet ja poliitikot. Jos ihan kaikkea ei voida vierittää tämän porukan niskoille, tarjoavat EU ja pakolaiset loistavan kohteen. 

 

Euroopassa on muutamia puolueita, jotka hurraavat suoran demokratian nimiin. Tätä järjestelmään on pidettävä utopistisena lähinnä siitä syystä, että tutkimusten mukaan vain pieni vähemmistö omaa päätöksentekoon tarvittavan tietomäärän. On melko kauhea ajatus, että joku heterogeeninen porukka, josta vain joku 10 – 15% edes tietää, mistä äänestetään, saisi tehdä päätöksiä. Pahinta, että tuokin joukkio jakautuu muutamiin eripuraisiin ihmisryhmiin. Tämäntapaisen demokratian tulos voi olla lähes mitä sattuu. Näyttää taas siltä, että useimmissa länsimaissa noudatettava edustuksellinen demokratia nostaa esiin eliitin, jonka todellisuudessa toimii kansaa vastaan, tai ei ainakaan aseta yhteistä etua ensisijalle. Paras oikeusturva on varattu viranomaisille ja niille tahoille, joilla on voimaa ja kykyä lobata omia asioitaan. On mahdollista, että tämän järjestelmän vikoja voitaisiin hieman korjata asettamalla edustajillemme pätevyysvaatimuksia niihin tehtäviin, joihin olemme heitä valitsemassa. Kokonaisvaltaista korjausta ei edes näin saada aikaan, sillä todella pyyteettömiä yhteisen edun tavoittelijoita tuskin Suomestakaan löytyy edes tuota tarvittavaa kansanedustajien määrää. Tosiasiahan on, että poliitikkojen tärkein asia on ajaa omaa etuaan, toiseksi tärkein lienee puolueen etu ja jos sattuu, että nämä edut eivät ole ristiriidassa kansan edun kanssa, niin ehkä sitten jo heti kolmantena yhteinen etu.

Olen jo sen verran iällä ja eläkkeellä, että en enää rupea mitään politiikan korjauksia ajamaan, mutta ehkäpä joku nuorempi hyvinkin huomaa, että ei tämä ihan näin voi mennä.

Vähän kerrassaan. Ehkä ensimmäinen pieni korjaus olisi pätevyysvaatimusten asettaminen ministereille. Oikeusministerin tulisi olla oikeusoppinut, opetusministerillä saisi olla jonkinlainen kokemus opetustyöstä, puolustusministerin tulisi olla vähintään armeijan käynyt, eikä haittaisi sekään, jos liikenneministerillä olisi ajokortti. Olen antanut kertoa itselleni, että joskus on ollut ministereitä, joilta nuokin pätevyydet ovat puutuneet.

Olisiko liikaa vaadittu, jos ainakin näihin valtakunnan johtaviin virkoihin valittaisiin mieluummin pätevä kuin sopiva, ja asiantuntijoita kuunneltaisiin silloin, kun omat tiedot eivät riitä.