Edellisen blogini kirjoitin Karjalaisten kesäjuhlien ensimmäisen päivän jälkeen ja ajattellin, että se on sitten siinä. No aina ei käy niin kuin ajattelin, ja kova tuntuu olevan Karjalan kansa. Ei pilannut sade eikä säveltäjä Karjalan kansan juhlan alkua sunnuntainakaan. Varmasti heimoveljeni Veikko Vennamokin sai rauhan haudassaan nähdessään, miten Karjalan kansa uhkui isänmaallista henkeä ja nostalgiaa. Näissä ihmisissä näkyi ja huokui isänmaallisuus yli puoluerajojen. Kyllä me jokainen Karjalaan kaipaamme, mutta se tosiasia on hyväksyttävä, että osa Karjalasta on sitten menetetty. Tai niin, onhan se edelleen olemassa, mutta kokemuksesta voin kertoa, että varmaan huonommassa kunnossa kuin se olisi meidän hallussa ollut.
Sunnuntain pääjuhlassa puhetta pitämässä Karjala-liiton puheenjohtaja kansanedustaja Pertti Hakanen.
Luovutetussa Karjalassa
syntyneet alkavat olla jo miehen iässä, sillä on mahdollista, että minä olen
viimeinen siellä sodan jaloissa syntynyt. Varmasti kuitenkin yksi viimeisistä,
sillä synnyin Impilahden Pitkärannassa samana päivänä, kun puna-armeija aloitti
suurhyökkäyksensä. Kauan vaiettu Elisevaaran pommitus tappoi satoja siviilejä -
naisia ja lapsia -, mutta on tuonut yhden rikkaan kokemuksen minun elämääni,
vaikka en todellakaan voi muistaa siitä mitään. Vanhemmilta ja muilta sodasta
selvinneiltä olen saanut sitten kuula monia kertomuksia sekä pommituksista että
pakomatkasta. Jotenkin aina nousee outo tunne, kun tajuan, että olinhan siellä
minäkin. En muistavana aikuisena, mutta viltteihin käärittynä kokemuksia
keräävänä vauvana.
Ennen päiväjuhlan alkua olimme
seuraamassa kulkuetta, johon emme vaimoni kanssa oikein jaksaneet osallistua,
mutta melkein hävetti, kun joukossa marssiva sotaveteraani huikkasi yleisölle: ”Katsokaa
miten yhdeksänkymppiset marssivat.” No olihan marssissa porukkaa enemmän kuin vappuna
Kemissä, joten ihan varmasti siihen joukkoon ei meitä enää kaivattu. Varsin juhlallista
oli kuulla myös marssijoiden laulut. En ole niin musikaalinen, että pystyisin
arvioimaan, menikö kaikki aivan nuotilleen, mutta vähän se oudolta tuntui, kun
toiset lauloivat aivan eri laulua kuin toiset. Karjalaisten laulun lisäksi kun
laulettiin myös maakuntien lauluja, ja nehän ovat eri maakunnissa ihan
erilaiset.
Kun tämän porukan isänmaallisuutta
ja kokemuksia seurasin, tulin melko vakuuttuneeksi siitä, että tässä joukossa
ei ole yhtään rasistia. Kyllä suomalaisuuskin koetaan niin monella tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti