Majesteetti-margariinia

Lapsuus on varmasti jokaisella ihmisellä jotenkin onnellista aikaa, ja sellaisenahan minäkin sen muistan, vaikka suurin osa minun lapsuusajasta elettiin suhteellisen suuressa köyhyydessä. Vaikeaahan sitä tietysti on nähdä mikä se tilanne silloin oli, sillä eivät ihmiset noihin aikoihin, ainakaan tuossa Vaajakosken pienessä teollisuusyhteisössä, ulkoisesti eronneet toisistaan. Sodan jälkeinen köyhyys oli absoluuttista eivätkä sen ajan ”herratkaan” niin kauhean varakkailta vaikuttaneet. Ehkä varakkaimpia olivat maanviljelijät, jotka ainakin täällä sisämaassa olivat onnistuneet säilyttämään asemansa sodasta huolimatta.

Luonnon lakihan tietysti on, että vaikka sota oli tehnyt kaikista tasapäisen köyhiä, niin pianhan varakkuus alkoi kasaantua toisille ja toiset köyhtyivät entisestään. Se nyt vaan menee niin, että on hieman erilaisin eväin varustettuja ihmisiä, eikä se ole kenenkään syy. On älykkäitä ihmisiä, jotka älynsä turvin onnistuvat hankkimaan kohtuullisen elintason. Samaan pääsevät yleensä ahkerat ihmiset, jotka tosin joutuvat tekemään hieman enemmän työtä, mutta lopputulos on jokseenkin sama. Jos ihminen sattui olemaan sekä älykäs että ahkera, hänestä tuli yleensä jonkinasteinen ”rahamies” edellyttäen, että hän itse sitä halusi.

Ehkäpä tämä minun ajatusmaailmani kumpuaa suurelta lapsuusajan opeista, joiden keskeinen sisältö lienee: ”Jokainen on oman onnensa seppä.” Todellisuudessa en tiedä, mihin ryhmään me olisimme juuttuneet, jos isä olisi saanut elää. Sodan jaloista olimme joutuneet pakenemaan Karjalasta, eikä äitini mukaan tullut muuta kun minä vauvana ja pari alakouluikäistä veljeäni, jotka hekin viettivät suurimman osan sota-ajasta Ruotsissa, joka vastaanotti Suomen pakolaisia ilman kiintiöitä. Ruotsin kiintiöt taitavat nykyisinkin olla hieman eri luokkaa kun Suomen vastaavat.

Kymmenenä ensimmäisenä vuotena sodan jälkeen olimme kai onnistuneet isän työpaikan ja myöhemmin oman sementtivalimonkin turvin kohoamaan jo jollekin asteelle tässä hierarkiassa, kunnes isä sitten kuoli. Ei kai ihan kokonaan sotavammoihinsa, mutta olihan sillä varmasti oma osuutensa. Onneksi oli onnistuttu hankkimaan jo oma talo, joten ihan ei köyhyydestä huolimatta jääty taivasalle. Onneksi siihen aikaan oli suuri sotakorvausten maksu-urakka, joka takasi, että työttömyyttä ei ollut, ja niinpä molemmat veljenikin saivat melkein välittömästi työpaikat. Ei palkka varmaan hääppöinen ollut, sillä molemmilla oli takanaan vain pätkä keskenjäänyttä oppikoulua, mutta kun äiti lisäksi ompeli, niin kai me ihan hyvin elettiin, vaikka niukkuutta joskus olikin. Muutama vuosi sodan jälkeen perheeseen syntyi meille kaikille sisko, joka isän kuollessa oli juuri ja juuri kävelyikäinen. Sisko syntyi meistä viimeisenä ja sai lähteä ensimmäisenä, sillä hän kuoli vuonna 2002.

Isän kuolema kosketti meitä muutoinkin kuin vain inhimillisesti. Sementtivalimon tilaa emme oikeasti tienneet, mutta luultavaa on, että se ei ollut taloudellisesti niin vahvoilla kuin isä oli antanut ymmärtää. Isällä oli pari yhtiötoveriakin, jotka saivat äidin suotumaan siihen, että maksaisimme osan yhtiön veloista. Mitä lienee tarkoittanut ”kymppinä” valimolla toiminut mies, kun hän vuosia myöhemmin sai sanottua, että kyllä nämä ”nimettömät” teiltä paljon varastivat. Turha kai sitä jälkeenpäin on kertoilla, mutta jos hän olisi rohjennut kertoa asian ajallaan, saattaisi tilanne olla nytkin hieman toinen. Kyllähän ”nimettömillä” tietysti nimi oli, mutta en nyt enää halua sitä kaivaa esille, kun miehetkin ovat jo varmasti vainajia.

Niin sitten elettiin 50-luku ”suhteellisessa köyhyydessä” kuten kerroin. Veljet tekivät oman osuutensa vieraan palveluksessa, ja minä auttelin kotitöissä minkä pystyin. Joskus oli ruokakin aika niukkaa, mutta aina sitä oli kuitenkin. Leivälle pantiin margariinia, kun voita ei ollut, ja joskus tehtiin keittoa milloin mistäkin metsän antimista. Kai minä vähän laihaksi jäin, mutta onpahan tullut tuokin asia myöhemmin korjattua.

Ei vanhan ajan margariini niin hääppöistä ollut, mutta kun leipä oli oman äidin leipomaa, niin menihän siinä margariinikin päällä. Oikea ilonpäivä koitti kun joku - olikohan se Paasivaara - osasi ruveta valmistamaan oikein voileipämargariinia. Taisi olla nimeltään Majesteetti-margariini.