Tulipahan tuulahduksia menneiltä ajoilta, kun olimme saaneet kutsun menestyksekkään nyrkkeilyvalmentajan Matti Lanton syntymäpäiville. Niin se vaan maailma muuttuu… tilaisuudessa oli useitakin varsin menestyneitä nyrkkeilijoitä, vaikka en osaa heistä edes tuntenut. Varmaan olisi pitänyt tuntea, sillä eräskin heistä kertoi tuleensa 9 vuoden ikäisenä nyrkkeilykouluun, jota minä vedin. Tämänkin kaverin meriittilistalla on neljä SM-titteliä ja hopeamitali.
SM-mitaleja suuremmaksi saavutuksekseni laken kuitenkin sen,
että nyt 50 vuotta täyttänyt Matti oli ollut valmennettavani, ja olin
onnistunut syöttämään hänelle oman kokonaisvaltaisen käsitykseni nyrkkeilystä
ja urheilusta yleensäkin. Näitä ajatuksia sitten kuulin toistettavan pitkin
iltaa näiden entisten nyrkkeilijöiden suusta. ”Pää on kuin kristallipallo, sitä
pitää suojella” oli eräs mielilauseitani, sillä olen aina painottanut, että
elämä jatkuu nyrkkeilyuran jälkeenkin ja että on tärkeää varautua siihen, mitä
sitten kun mittarissa on esimerkiksi 30 vuotta.
Matti Lantto ei ole suurin saavutukseni, eikä edes ainoastaan
minun saavutus, sillä sen sain huomata tutustuessani Lanton suurenmoiseen
sisarusparveen, joista osan jo tunsin ennestään. Jos olisin valmentanut olympiavoittajan,
en tiedä olisiko se suurempi saavutus kuin se, minkä olen saanut aikaan
valmentaessani Matista sen ,mikä hän nyt on. Hieno ja rehellinen ihminen. Nuo
ominaisuudet ovat varmasti lähtöisin jo kodista, mutta en minä niitä ainakaan
pyrkinyt kumoamaan. Minä opetin Matille nyrkkeilytaidon ja muutamia
valmennuksen periaatteita.
Näin jälkikäteen asioita pohtiessani tuli mieleen monia muitakin
”hoivassani” olleita poikia. Melkein kaikki oppivat nyrkkeilemään ja monet myös
elämisen taidon. Pikkusen otan piikkiini myös hyvin nyrkkeilyssä menestyneen
Juha Rantalan menestyksen myös muutoin elämässä. Hänestä tuli aikoinaan Suomen
nuorin tohtori, joka nyt on Kalifornian Piilaaksossa ja valitettavasti osa sitä
maastamuutoa, jota periaatteessa vastustan. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että
maastamuutto on monin verroin suurempi ongelma kuin maahanmuutto.
Toki olen itsekin tuota periaatetta rikkonut asuessani
kahdessakin erässä ulkomailla, eikä omankaan nyrkkeilyurani jälkeinen aika
aivan selvillä ollut. Toki minä pidinkin, parista SM-mitalista huolimatta,
itseäni vain nyrkkeilyn harrastajana ja opiskelin kyllä myös nyrkkeilyaikana.
Varsinaisen opiskelun suoritin kuitenkin vasta urani jälkeen ja monet
”viisauksistani” opin omista erehdyksistä. Ehkäpä minäkin olin sen verran
saanut oppia kodistani, että en yleensä ruvennut puolustelemaan tekemiäni
virheitä, vaan mietin, olenko tehnyt väärin ja jos olen niin miten.
Niin ne vuodet vaan vierivät ja kaverit vanhenevat J
Olisin minä mielelläni nähnyt muitakin valmennettaviani,
mutta kiva, että edes tämän verran. Tosi kiitollinen olen Matille, että hän
jatkoi aloittamaani työtä Oulussa ja Kiimingissä. Tiedän Matin vaikeudet, sillä
olen ollut vuosikymmenet mukana urheilussa, urheilupolitiikassa sekä myös
puoluepolitiikassa. Käsittääkseni suomalaisten kokonaisvaltainen heikkous tässä
kaikessa on henkilökohtainen pyrkyryys. Se saattaa olla urheilijalle hyvä
ominaisuus, mutta haittaa ehdottomasti kokonaisvaltaista kehitystä niin
urheilussa kuin yhteiskunnassa yleensäkin.
Jotenkin tuli noilla syntymäpäivillä sellainen olo, että taas
on yksi elinkaari laskeutumassa kohden päätepistettä. Mattikin vanhenee, eikä
oikein minun silmiini satu hänen työnsä jatkajaa.
Tämä kausi sai alkunsa 80-luvulla, kun Oulun Tarmo kielsi Lapin
Lukon nyrkkeilijöiden osallistumisen joihinkin pikkukilpailuihinsa, minun
käsitykseni mukaan poliittisista syistä. Päätimme silloin parin kaverini
kanssa, että Ouluun on saatava myös poliittisesti sitoutumaton nyrkkeilyseura,
ja niinpä me perustimme Oulun Nyrkkeilyseuran, joka kai toimii edelleen. Kuten
Suomessa tapana on, hajosi tämäkin seura minun jälkeeni moneenkin kertaan.
Ehkä tuota kokonaisvaltaista nuorisokasvatusperiaatetta eivät
ihan kaikki hyväksyneet. Eihän siitä saa valmentaja samaa mainetta ja kunniaa
kuin menestyneiden kilpanyrkkeilijöiden kasvattamisessa. Se antaa kuitenkin
hyvän olon. Luulenpa vaan, että olen tohtori Juha Rantalasta yhtä ylpeä kuin
olisin jostakin olympiavoittajasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti