Kuremäen luostari

Virosta on paljon kerrottavaa, ja joitakin asioita nousi taas pintaan, kun kirjoittelin matkakertomusta asunnon etsinnästä Virossa. Kun työskentelin aikoinaan eräässä projektissa Virossa, pohdin noita kahta nimitystä, Viro tai Eesti. Silloin käytin minäkin tuota venäläisten suosimaa nimeä Eesti, sillä olin töissä Neuvosto-Eestissä. Kun kysyin silloisilta virolaisystäviltäni, kumpaa nimitystä he haluaisivat minun käyttävän, he hyvin diplomaattisesti vastasivat, että kumpikin on oikein. Rivien välistä olin lukevinani, että Viro on kuitenkin se enemmän oikea, sillä se on se alkuperäinen vironkielinen nimitys, joka on kotiutunut myös suomen kieleen. Niinpä yritän puhua nyt Virosta, kuten suomen kielessä suositellaan. 

Toki olin Virossa käynyt jo 60-luvulla, mutta se oli sellaista nuoren miehen seikkailua ulkomailla. Jotain toki jäi mieleeni, mutta eivät ne muistot kovin yleviä olleet. Eivät neuvostoliittolaisten kannalta, niin kuin eivät myöskään pääasiallisesti juopottelevien viinaturistienkaan kannalta. Mitään kulttuurimatkoja ne eivät totisesti olleet. Suomalaisten rakentama Viru-hotelli oli myös suomalaisten suosima juopottelupaikka.

 

60-luvun lopulla ja osin 70-luvulla sain sitten kunnian edustaa suomalaista nyrkkeilyurheilua tuossa eteläisessä naapurimaassamme, ja silloin alkoi hahmottua jo jonkinlainen käsitys laulavasta ja soittavasta kansasta, joka ei halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Pääosin pakkosiirretty venäläinen väestö koettiin miehittäjinä ja miehittäjien jälkeläisinä.

Vuonna 1987 alkoi tuo mainitsemani projekti, ja sen aikana sain nähdä Viroa ikään kuin sisältä käsin, vaikka en oikeastaan asunut siellä. Venäläiseen ajokorttihakemukseen merkittiin kyllä, että kotipaikkani on Sillamäki. 

 

Olin kerralla pitkiä aikoja Virossa ja työskentelin sekä virolaisten, venäläisten että suomalaisten kanssa. Tutustuin sekä mahtaviin mafiapomoihin että myös virallisiin neuvostovallan edustajiin. Miellyttävimmät ihmiset löytyivät ehkä ihmiskunnan äärilaidoilta. Rehelliset mafiamiehet sekä ortodoksiset nunnat, joita löytyi Kuremäen luostarista. En voi väittää tutustuneeni näihin nunniin ikinä, mutta tapasin heitä ensimmäisen kerran jo joskus 80-luvun alkuaikoina, kun vierailin paikalla suomalaisen nyrkkeilyjoukkueen kanssa. Mafiamiehillä ja nunnilla tuntui olevan yksi yhteinen tekijä: molempien sanaan saattoi luottaa. Melkein jokaisella vierailullani Virossa olen poikennut luostarissa, ja vaikka siellä ei enää ole yhtään tuttua, on siellä edelleen se sama lämmin henki, joka vallitsi jo 80-luvulla. Samat vanhat polttopuupinotkin näyttivät samoihin kekoihin ladotuilta, vaikka en usko, että ovat säilyneet polttamatta nämä vuosikymmenet.

 

Tosi upeat pääkirkot ja useat tsasounat saavat aikaan varsin juhlallisen tunnelman, ja rakentamamme tsasouna tuntuu tosi vaatimattomalta kyhäelmältä näihin pyhiin rakennuksiin verrattuna. Sama uskonnollinen henki löytyy kyllä molemmista.

Näillä menneillä matkoillani kuulin myös väitteen, että alueella olevat pyhät lähteet olivat paikkoja, joissa kastautuminen auttoi moniin vaivoihin. En ole kuitenkaan koskaan itse kokeillut ja kokenut tuollaista ihmeparantumista. Väitetään kuitenkin, että myös tuon veden juominen toimii monien lääkkeiden tavoin ja parantaa sairauden kuin sairauden. Veden parantavaan voimaan en kai usko, mutta sen ymmärsin, että ei siitä haittaakaan ole. Kokeilin siis lähteen vettä minäkin, ja ainakin se oli kylmää ja raikasta, joka teki tosi kuumana päivänä ihan hyvää. 

Olen sairastanut Suomessa tuulimyllyjen aiheuttamaa vibroakustista oireyhtymää, jolle saksalaiset ovat antaneet tautiluokituksenkin (T75.2), ja melkein luulin jo, että sairaus katosi tuolla reissulla, sillä oireet hävisivät lähes kokonaan. Suomalainen tuulivoimayhtiö on julistautunut saksalaisia lääkäreitä etevämmäksi väittäessään, että nuo häkkyrät eivät aiheuta sairautta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos on tautiluokitus, on myöskin tauti.

Liekö oireiden häviämisen syynä sitten tuulimyllyjen vähäisyys vaiko tuo pyhä vesi, mutta niin vain kävi. Toivoa sopii, että nuo oireet eivät palaa, vaikka joudunkin hetken vielä olemaan täällä myllyjen tulilinjalla.