Hädässä ystävä tunnetaan

Jotenkin kuluneeltahan tuo otsikon lause tuntuu, mutta se pitää sisällään suuren totuuden.  Tämän totuuden olen joskus saanut kokea omassa elämässänikin, mutta en tätä ihan tarkoita nyt. Jotenkin tuo lause sopii myös tähän nykyiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa ihmiset hyppivät puolueesta toiseen ihan sen mukaan, minkä kokevat edullisimmaksi oman menestyksensä turvaamiseksi. 

Myönnän, että ei ole helppoa löytää ehdotonta totuutta lukuisien puolueiden joukosta, sillä luultavaa on, että jokaisessa puolueessa on jotain kannatettavaa samoin kuin jotain poisheitettävää. Myöskään yksityisen poliitikon töppäyksiä ei pitäisi langettaa koko puolueen synniksi, eikä tämän saisi antaa vaikuttaa omaan näkemykseen.

Oman poliittisen polkuni olen minäkin taivaltanut, vaikka en koskaan ammattipoliitikko ole ollutkaan. En edes erityisen aktiivinen politiikan harrastajakaan, vaikka pari kertaa olen kunnallisvaaleissa ehdokkaana ollutkin, ilman mainittavaa menestystä.  Olen kyllä melko korkeasti koulutettu ja suhteellisen kokenutkin, mitä tulee yhteisiin asioihin, mutta se ratkaisevin meriitti puutuu. Olin suhteellisen huono hiihtäjä, ja vaikka juniorina harrastin moniakin lajeja, niin se politiikkaan pätevöittänyt mitali puuttui.  Oman roolini olen aina asettanut tasolle, jolla uskon olevani kohtuullisen hyvä, enkä missään tapauksessa pidä oikeudellisuuden mittarina jonkun ihmisen tai puolueen saamaa äänimäärää. Minulle ovat tärkeitä asiat, joita puolue ajaa.

Olen kyllä vaihtanut puoluetta minäkin. Vai pitäisikö sanoa, että puolue on vaihtanut aateitaan ja samalla sysännyt minun kannatukseni syrjään. Ihan nuorena olin Kansallisissa nuorissa, joka lienee Kokoomuksen nuorisojärjestö, mutta ymmärryksen kasvaessa tajusin, että tämä ei ole se viiteryhmä, johon haluan kuulua.  Kuusikymmentäluvulla heräsin uudelleen, kun Veikko Vennamo piti tulikiven katkuisia puheita ”rötösherroista” ja monista muistakin asioista, jotka tuntuivat läheisiltä näin ”Karjalan pakolaisesta”. Nuo asiat eivät ole haihtuneet mielestä vieläkään, vaikka SMP kuoli ja kuopattiin ajat sitten. Vennamon oppipoika Timo Soini perusti SMP:n työtä jatkamaan Perussuomalaiset, jotka ajoivat hyvin samankaltaisia asioita. Tämä puolue sai minunkin sympatiani osakseen, niin kauan kuin ajoi minun arvostamia asioita.  Olin kyllä jo haistanut palaneen käryä, sillä puolueen nouseva kannatus toi mukanaan porukkaa, joka ei ehkä täysin täyttänyt minunkaan kriteerejäni. Lopullinen pläjäys nähtiin kuitenkin vasta Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa puolueen johtoon juntattiin täysin kansanvastainen porukka. Jo tässä vaiheessa minulle oli selvä, että tässä porukassa en voisi hengittää.

Koska en itse ole kovin aktiivinen, oletin poliittisen urani päättyneen. Onneksi puolueen fiksumpi siipi erosi myös ”persuista” ja sai pystyyn uuden puolueen. Tämä ryhmä tunnetaan nyt Sinisinä, ja sen toiminta perustuu suuresti Veikko Vennamon linjaamalle tielle.

 

 

Minäkin löysin taas oman viiteryhmäni ja päätin olla mukana. Valitettavaa on, että ensimmäisissä eduskuntavaaleissa, joissa puolue oli mukana, ei menestystä tullut.

Tuskinpa minun kannatukseni paljon menestykseen vaikuttaa, mutta haluan olla se ”ystävä”, joka seisoo rivissä vastoinkäymistenkin aikana .  Minun arvojani ei mitata kansanedustajien määrällä, vaan puolueohjelmalla ja minun omallatunnolla.

Tänään olen siis sininen, ja jos puolueen päämäärät pysyvät samoina kuin ovat nyt, luulen pysyväni sinisenä niin kauan kuin puolue ja minä elämme.  Siihen tuskin vaikuttavat huhupuheet, toisten puolueiden houkutukset tai kansanedustajien määrä.