Päinvastoin kuin ehkä
nämä nykyiset kolmekymppiset uskovat, ei kokemus lopeta karttumistaan tuossa
iässä, vaan me vanhemman ikäpolven edustajatkin paitsi olemme jo jonkin verran
kokeneita myös koemme yhä vielä lisää. Ihan jokainen päivä tulee minunkin eteen
jotain uutta ja ennen kokematonta.
Eräs merkittävimpiä
kokemuksiani on ollut se, että tiedon puute on suurin pelon aihe. Pelolla on
taas taipumusta aiheuttaa närää ja eripuraa, joka saattaa kateuden tavoin
aiheuttaa vihaa ja lisää pelkoa. Se on kierre, josta pääsemme eroon vain
päättämällä lopettaa kyräilyn ja ihmisten kriminalisoinnin. Kyllä se ”peiliin katsominen” on suureksi
avuksi, vaikka luulisimme itseämme hyvinkin nuhteettomiksi kansalaisiksi.
Yhä edelleen minä uskon,
että ihmisten poliittiset motiivit ovat pääasiallisesti oman edun tavoittelu ja
vallanhimo, mutta en yleensä osoita sormella, että juuri tuo tai tuo ihminen
toimii tarkoituksellisesti yhteisen edun vastaisesti. Kyllä politiikkaankin
sopii ihmisiä, joiden tarkoitus on yksinkertaisesti parantaa tätä maailmaa.
Sen olen tässä maailmassa
oppinut, että jos joku ihminen sanoo tekevänsä jotain, minulla on oikeus
epäillä sitä sisälläni, jos epäilyttää. Minulla ei kuitenkaan ole oikeutta
pahoittaa tämän ihmisen mieltä väittämällä, että et osaa tai pysty siihen.
Minulle tuntemattomillakin ihmisillä on suunnattomasti voimavaroja, joista me
toiset emme välttämättä tiedä mitään. Tuon alussa mainitun hokeman lisäksi on
oikeita sananlaskujakin, jotka kertovat siitä, että tämän tapainen ajattelu on
ollut hyvin yleistä ja on sitä yhä vieläkin. Eräs ehkä tunnetuimmista on tämä:
”Ei ole koiraa karvoihin katsominen.”
En voi kertoa toisten
kokemuksista, joten otan esimerkin omasta elämästäni. Nykyinen olemukseni ei
ehkä kerro sitä tosiasiaa, että olin lapsena suhteellisen vilkas, mutta kiltti
poika. Pitkänä ja laihana, melkein aliravitun näköisenä, en ehkä vaikuttanut
kovin urheilulliselta. Olin muuttanut Vaajakoskelta Jyväskylän kaupunkiin,
joten minua pidettiin kovin maalaisena, vaikkei Vaajakosken
teollisuusyhteiskunta juurikaan Jyväskylä kaupungista eronnut. Sain kuitenkin
mitä ihmeellisimpiä haukkumanimiä. Totta toki onkin, etten miltään kovikselta vaikuttanutkaan.
Jyväskylässä kävimme joillakin koulutunneilla vanhassa koulussa, joka sijaitsi
Jyväskylän vanhan hyppyrimäen takana ja hyppyrimäen torni piirtyi pelottavan
korkeana taivasta vasten. Koulun pihamaalla käytiin kerran keskustelu, kuinka
hurjapäinen ja rohkea täytyi olla ihmisen, joka tuosta mäestä laski. Harrastin
mäkihyppyä, mutta en ollut asiasta sen suurempaa numeroa tehnyt. Nyt kuitenkin
totesin, että ei kai tuo nyt tavallista mäkeä kummoisempi ole. ”Ihan tavallinen
mäki minun mielestäni. Olen minä siitä monta kertaa hypännyt.” Seuraukset
tuosta lauseesta olivat lähes katastrofaaliset. Kuulin mm. lauseen: ”Mtäs
landepaukku tänne tulee valehtelemaan.” Hyvä, etten selkääni saanut. Sitä ei
sentään kukaan yrittänyt, mutta mieleni minä pahoitin. Siihen aikaan koulua käytiin
kahdessa vuorossa, joten seuraavana päivänä oli aamupäivä vapaata. Ilman
isompaa tappelua sain sovittua, että seuraavana aamuna pojat tulevat katsomaan,
kun lasken mäestä. Pelkäsivätkö tulevansa perin pohjin nolatuiksi vai liekö
vain muuten vähättelivät puheitani. Nykyisin Jyväskylän urheilulautakunnan
puheenjohtajan toimiva Juha Parviainen kuitenkin tuli paikalle ja kertoi
seuraavana päivänä minun laskeneen mäestä. Seurauksena koululla oli suuri
ihmetys ja häpeä, mutta kukaan ei edes anteeksi pyytänyt.
En tiedä, olisiko
anteeksipyyntö asiaa miksikään muuttanut. Olin minä mieleni pahoittanut.
Valheellisten väittämien takia saatan pahoittaa vieläkin, vaikka poliittisessa
toiminnassa jouduin joskus niitä kestämäänkin. Valitettavasti en kaikkein
vähiten täällä Kalajoella, josta syystä olenkin luopunut politiikasta lähes
kokonaan.
Toivottavasti tästä
seuraa myös jotain hyvää. Pirjon kanssa herätimme henkiin ajatuksen ”Kalajoen kateuspäivistä”, jonka nimityksen kuulin tänne Kalajoelle muuttaessani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti