sunnuntai 11. elokuuta 2019

Minä nyrkkeilijä


Olenhan minä silloin tällöin vilauttanut menneisyyttäni nyrkkeilijänä. En kai kovin johdonmukaisesti ole edes pyrkinyt kertomaan asioita tapahtumisjärjestyksessä. Elämäni on koostunut monenlaisista päällekkäiskerroksista, jotka ovat tapahtuneet samanaikaisesti.  Olin esimerkiksi sähkölaitoksen mittariasentajana, jalkapalloilijana ja nyrkkeilijänä samanaikaisesti ja jokainen oli oma roolinsa. Mittariasentajan homma oli työtä, mutta urheilu sinänsä oli harrastus.  Jos minun nimeni jossain mainittiin, niin eipä monikaan puhunut, että olin sähkölaitoksen asentaja.  Myöskään suuria yhteyksiä ei jalkapalloon ja yleisurheiluunkaan mainittu.  Jalkapallo oli Jyväskylässä melko matalalla tasolla, ja edustamani seura JPS taisi olla Jyväskylän seuroista se huonoin.  Yleisurheiluakaan ei tietysti mainittu, sillä harrastin tasaisesti lähes kaikkia lajeja, enkä oikein erikoinen ollut missään. Taisin pari kertaa kilpailla ilman mainittavaa menestystä.

Eräs Harjun yleisurheilukentällä kuulemani keskustelu on kuitenkin pyörinyt mielessäni vuosikaudet ja olen ajatellut sen totuudellisuutta. Ainakin se antoi melko huonon kuvan keskustelijoiden ennustekyvystä.

Näyttämö oli siis Harjun kenttä ja ammattikoulukaverini Jorma Kinnunen heitteli siellä keihästä. Siihen aikaan kai jotain 60 m kaaria. Minä olin vielä pukuhuoneessa sitomassa piikkarita jalkoihini, ja kun pukuhuoneen ovi oli auki, kuulin parin miehen keskustelevan.

”.. ei tuosta Kinnusesta koskaan keihäänheittäjää tule, kun se on noin lyhyt”, johon toinen ääni totesi: ”Joo, ei .. mutta tuosta Kerosesta saattaa tulla, kunhan se vahvistuu.”

No nyt minä olen vahvistunut, mutta tuskin koskaan paljonkaan yli 50 metrin en heittänyt.  Sen sijaan meni vain muutama vuosi, kun Kinnusesta tuli maailmanennätysmies.

Jormakin kävi joskus nyrkkeilysalilla, mutta nyrkkeilijää hänestä ei koskaan tullut.  Minä sen sijaan menetyin ihan kohtuullisesti tuossa lajissa.  Jopa niin, että kun nyt nimeni mainitaan tässä kaupungissa, niin ei lainkaan harvinaista ole, että kysytään olenko ”se nyrkkeilijä”.  No olenhan minä, mutta tuskin kukaan kyselee, että olenko se sähköasentaja. 

Näin meidät muistetaan hyvin erilaisista asioista.  Tuskinpa minäkään tietäisin, että Jorma oli kirvesmies, ellen sattumalta olisi ollut samaan aikaan ammattikoulussa. 

Minä siis olin nyrkkeilijä, ja sitä leimaa sain kantaa muutaman vuoden.  Eivät minun saavutukseni koskaan olleet samaa maailmanluokkaa kuin Jorma Kinnusen saavutukset omassa lajissaan, mutta ovat näköjään jääneet parhaiden fanieni mieleen.  Nuorten Suomen mestaruuden voitin ja joitakin mitaleja myös miesten SM-kisoissa. Nuo saavutukset antoivat minulle kuitenkin mahdollisuuden matkustella ulkomaille ja sain otella muutaman kansainvälisen ottelunkin.  Pääsääntöisesti vastustajani olivat ruotsalaisia, mutta oli joukossa joku venäläinenkin. Ruotsalaiset minä enimmäkseen voitin, mutta venäläiselle kyllä hävisin.  Tuohon malliin se taisi mennä noina vuosina muiltakin suomalaisnyrkkeilijöiltä.  Ruotsalaiset voitettiin, mutta venäläisille hävittiin.
Sanoin Harjun kentän vahtimestareiksi noita keihäänheittoani arvioineita miehiä, vaikka en varmuudella osaa sanoa, ketä nuo keskustelijat olivat. Olen näinä aikuisina vuosinani raahannut tuota keskustelua mukanani kuin kipeää jalkaa, sillä nyt ymmärrän, että kaikki on kiinni siitä, mitä todella haluaa.

Toinenkin asia on vaivannut minua läpi elämän. Oltiin Jämsän Juokslahdessa leirillä, johon oli valmentajaksi hankittu peräti olympiavoittaja Sten Suvio.  Erään treeni-illan jälkeen ”Stepa” otti minut puhutteluun. ”Vahinko, että sinä olet vähän boheemi.  Jos minulla olisi olleet nuo lahjat, jotka sinulla ovat, ei voi tietää mitä minusta olisi ollut.”  Aika rankaa tekstiä olympian kultamitalistilta, mutta minä olin mitä olin. Kaikkia näitä sanoja voi nykyisin vain märehtiä ja ajatella, että olisinpa aikoinani uskonut.

Lahjakkuuksia hehkuttaville nuorille valmentajille olen vain osannut muistuttaa Juha Väätäisen sanoista: ”Ainoa todellinen lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus.”

Näin se vaan näyttää menevän.


Lähettänyt klo
Tunnisteet:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)