sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kyllä se elämään vaikuttaa

Jo edellä olen kertonut joistakin tapahtumista opiskeluaikana ja osittain kai sen jälkeenkin. Niitä ”läheltä piti” -hukkumistapauksia oli siis useita jo ennen opiskeluaikoja ja joitakin sen jälkeenkin, vaikka en ehkä kaikkia ole tähän teokseen sovittanutkaan.  Tuo ”kattokassis”-seikkailu taisi kuitenkin olla siitä pahimmasta päästä silloin opiskeluaikana. Myös opiskelun jälkeen on elämässäni tapahtunut paljon. Autokolari lopetti aikoinaan urheilu-urani, joka ei elämäntavoistani johtuen koskaan kovin hupulle johtanutkaan, vaikka pidin itseäni jonkinlaisena tekijänä.  Sen autokolarin jälkeen minua hoitanut lääkäri ihmetteli, että olin selvinnyt hengissä, sillä hänen kokemuksensa ja käsityksensä mukaan lähes kaikki ovat vastaavassa tilanteessa kuolleet.

Ei kai ollut vielä silloinkaan minun aikani, vaikka siihen aikaan uskoin, että kova kuntoni ja hyvä tuuri oli minut pelastanut.

Rasistiset kokemukset, sekä myös läheistenikin taholta kokemani vähättely saivat minut ehkä pinnistelemään tavallista enemmän saadakseni ihmiset uskomaan, että minusta on johonkin ja että ansaitsen paikan tällä planeetalla. Kun lisäksi suonissani virtasi karjalaista verta, johon oli kai sotkeutunut pisara venäläistäkin, olin jo lähtökohtaisesi hieman tavallista vilkkaampi ja kekseliäämpi.  Kun tällaiseen perusluonteeseen yhdistettiin näyttämisenhalu ja yltiöpäinen rohkeus, oli siitä usein seurauksena jotain sellaista, joka jonkun kohdalla olisi kenties vienyt hengen.

Osaan kyllä ymmärtää näitä nykypakolaisia, jotka ovat joutuneet samanlaisen rasistisen kohtelun kouriin kun minä - ryssän lapsi - aikoinani.  Palava luonne ja erilainen lähtömaan kulttuuri lisäävät vaikeuksia. Vaikka meitä ”suvakkeja” on ylivoimainen enemmistö, niin juuri rasismi on se, joka jää ihmisen mieliin silloin, kun hätä on suurin.  Lyötyä on helppo lyödä. Sen minä ryssänlapsi hyvin tiedän.



Epäoikeudenmukainen kohtelu ja kaikenlainen syrjintä saa ihmisen tekemään tekoja, joita tämä sama ihminen ei milloinkaan tekisi toisissa olosuhteissa.  Nykyisin pidän itseäni lähes normaali-ihmisenä, mutta ymmärrän hyvin myös niitä, jotka väittävät esimerkiksi Turun puukkoiskut terroriteoksi.  Minun mielestäni kyse oli vain yhden epätoivoisen nuoren sekoamisesta, johon pääasiallisen syynä oli olematon tulevaisuuden näkymä ja maassamme koettu rasistinen kohtelu. 

Tämän kirjan tarkoitus on kertoa tietysti minusta ja siitä mitä minä olen kokenut, mutta nuo kokemukset ovat niin lähellä niitä kokemuksia, joita me tarjoamme nykypakolaisille, että en ihan kokonaan voi heitä sivuuttaa. Tämä ehkä siksikin, että se auttaa ymmärtämään lukijaa siinä, mitä me karjalaiset olemme saaneet kokea.

Olen usein kuullut väitteitä, että Karjalan pakolaisia ei voi verrata nykypakolaisiin. Ei ehkä muutoin, mutta kokemukset ovat hyvin samankaltaisia.  Meitä karjalaisia oli kuitenkin moninkertainen määrä ja näitä nykypakolaisia vain yhden isomman urheilutapahtuman yleisömäärän verran. 

Suhteellisesti ottaen on aina vaan kyseessä muutama ihminen, eikä se tosiasia miksikään muutu sillä, että puhumme pakolaisaallosta.

Sellaista se elämä on tässä sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa maassa, jossa on kuitenkin jopa poliittisia vaikuttajia, jotka antaisivat ihmisarvon vain niille, jotka ovat syntyneet tämän ”Suomen muotoisen pilven alla”.  Tässäkin tapauksessa vain oikeanvärisille.

Minä ryssän lapsi olen syntynyt tuon pilvenreunan itäpuolella, joten en kai kaikessa ole ansainnut näitä kansalaisoikeuksia, vaikka joskus olen saanut kuunnella kansallislauluamme lippu rinnassa.  Pidän kuitenkin itseäni ihan hyvänä suomalaisena.  Ehkä minusta olisi tullut hieman kiltimpi ja rauhallisempi ilman noita rasistisia kokemuksia, mutta nyt mennään näillä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti