Kotiseutumatkoja

Me ihmiset olemme kuin kaloja, jotka palaavat kerta toisensa jälkeen siihen jokeen kutemaan, jossa itse ovat aikoinaan syntyneet. Toistaiseksi on täysi arvoitus tiedemiehille, mikä vaisto kalat siihen ajaa.  Samantapainen taipumus on joillakin lintulajeilla, ja yllätys yllätys - myös ihmisillä.

Ihminen tuntee myös nostalgista vetovoimaa syntymäseutujaan kohtaan, vaikka ihmisen kohdalla olosuhteet voivat tehdä tämäntapaisen kotiinpaluun hieman vaikeammaksi. Totta on myös se, että ”viisas ihminen”, homo sapiens, pystyy sopeutumaan uusiin ympäristöihin eläimiä paremmin. Tämäntapaiseen kotiseuturakkauteen perustuu paljolti myöskin kotiseutumatkojen suosio. Vuosi toisensa jälkeen etsitään omia syntymäseutuja ja omien vanhempien asuinsijoja.

Olen siis oikeasti syntyperäinen karjalainen, ja oma syntymäseutuni on jäänyt venäläisten valloittamalle alueelle. Vaikka olin runsaan viikon ikäinen, kun äitini joutui minut kantamaan sodan jaloista pois, tunnen itseni karjalaiseksi ja selkeästi kaipaan syntymäkaupunkiini Pitkärantaan. Tuo kaipuu ei ole aina tiedostettua, mutta se nousee Karjalan matkoillani pintaan melko usein.  En todellakaan osaa selittää, mikä on se vietti, joka vetää minut vuosi toisensa jälleen matkustamaan menetetylle alueelle. Mitään muistojahan minulla ei Karjalasta, Impilahdesta tai Pitkärannasta, voi olla, mutta noita muistoja olen onnistunut keräämään lukuisilla matkoillani rajan taakse. Ensimmäisen matkani tein joskus 60-luvulla, ja viime vuosina olemme vaimoni Pirjon kanssa liikkuneet omalla autolla. Karjalan tiet ovat kuitenkin siinä kunnossa, että autoa säästääksemme valitsimme kotiseutumatkalle tällä kertaa Impilahti-seuran tarjoaman vaihtoehdon.  Ihan kommelluksitta ei nytkään selvitty, sillä tavallisesti luotettava posti onnistui hukkaamaan Pirjon passiin viisumeineen, joten hän joutui jäämään matkalta pois. Harmi sinänsä, sillä toki olisin toivonut vaimoni olevan matkalla mukana, sillä totisesti hän on yhtä karjalainen kuin minäkin, vaikka on syntynyt Suomen puolella Lappeenrannassa.

Kotiseutumatkat ovat siis olleet osa elämääni, ja tällä kertaa matkustin yksin. Ihan yksin ei karjalaisten seurassa koskaan ole, joten matkasta muodostui entistäkin antoisampi. 

 Salmin kirkko

Kuulin paljon uusia kertomuksia Karjalasta ja karjalaisuudesta. Osa historiallisista tapauksista oli minulle entuudestaan tuttuja, mutta osa sotahistoriasta oli täysin uutta. Vanhat taistelupaikat heräsivät eloon, kun saimme vierailla siellä asiantuntevan sotahistorioitsijan kanssa. Jotenkin muistelen, että edesmennyt isäni oli haavoittunut Klemetin motissa, joten oli melko nostalginen olo seisoa tuolla maaperällä.

Historialliset luostarit olivat myös jääneet aikaisimpien retkiemme ulkopuolelle yksinkertaisesti siitä syystä, että niihin, varsinkin Valamoon, oli yksin vaikea päästä. Sekä Aunuksen että Valamon luostarikäynnit olivat varsin mieliinpainuvia.  Valamon luostarin puutarha oli tosi satumainen. Myös Valamon saaren toisella laidalla sijaitsee luostariin kuuluvia rakennuksia ja kaunis kirkko.

Kokonaan oma lukunsa oli Ruskealan marmorilouhos, josta osa oli veden peitossa, ja sillä saattoi tehdä veneretkiä pitkin louhosta.  Ruskealan marmori olisi ollut varmasti sopivampi vaihtoehto Finlandia-talolle kuin nuo vääntyilevät italialaiset laatat.  Olisivathan ne olleet tavallaan myös suomalaisia, sillä onhan Ruskeala ollut aikoinaan osa Suomea, ja tuo marmori oli jo silloin olemassa.

Kyllä minä olin varsin tyytyväinen matkaan, sillä täytyy myöntää, että olen maailmassa nähnyt paljon pahempaakin. Toki jotkut valittivat ruuasta, ja toisilla oli taas muita ongelmia, mutta kyllä kai se niin on, että kaikki eivät kaikesta tykkää. En minä usko, että tuolla rahalla paljon ihmeellisempää matkaa pystyy järjestämään, joten suosittelen lämpimästi.

Matka päättyi minun syntymäpäivänäni minun kohdaltani Lahteen, jossa Pirjo oli minua vastassa. Oli saanut sinä aikana myös passin ja viisumin, mutta tämä matka oli auttamatta hänen kohdallaan menetetty.