Näin muuttuu maailma

En ole edes laskenut, kuinka monta kertaa olen käynyt Venäjällä ja sen edeltäjässä Neuvostossa, mutta paljon näitä matkoja on, alkaen 60-luvulta aina tähän päivään ja tähän jouluun asti. Kiinnostukseni johtuu lähinnä syntyperästäni, sillä olenhan syntynyt Impilahdella Pitkärannan kylässä, josta ”rauhaa rakastavan” Neuvostoliiton sotatoimet saivat äitini pakenemaan jo seitsemän päivää syntymäni jälkeen. Kyse oli todellakin pakomatkasta, eikä mistään evakuoinnista, joten lienee totta, jos sanon itseäni pakolaiseksi.  Olen kuullut, että en suinkaan ollut ainut laatuani. En suinkaan halua ruveta riitelemään nimityksistä, mutta minä pidän itseäni pakolaisena, eikä tätä tosiasiaa mikään mahti maailmassa voi muuksi muuttaa.

Olipa nimitys mikä tahansa, olen kuitenkin syntynyt kauniissa Karjalassa, ihan keskikokoisessa talossa siellä Laatokka-järven rannalla. Se siis selittää kiinnostukseni Karjalaan ja sitä kautta koko Venäjään. On ollut todella kiintoisaa seurata Venäjän ja Karjalan kehitystä näiden vuosien varrella. No ei se ihan päätähuimaavaa ole ollut, mutta kyllä Nyky-Venäjällä sentään on melko paljon vapaampaa matkustaa kuin Neuvostoliitossa, jossa piti pelätä suurin piirtein kaikkea. Tienvarsilla oli puomi puomin jälkeen, hotellihuoneissa mikrofonit ja kuka tahansa saattoi olla valtion asettama tarkkailija tai ilmiantaja ihan vaan huvikseen.

 

Nyt matkustimme jälleen kerran omalla autolla, ja ensimmäiset hankaluudet tulivatkin jo tullissa, kun virkailija ei tahtonut hyväksyä automme laillista rekisteriotetta, vaikka  samalla autolla oli matkustettu puolisen vuotta aikaisemmin ilman ongelmia. Näin se vaan muuttuu maailma ihan muutamassa kuukaudessa. No lopultahan tuo asia selvisi, mutta paljon porua tyhjästä.

 

 

Ensimmäisen yön vietimme Ruskealan palaneen kirkon raunioilla, johon on rakennettu lähinnä suomalaisten toimesta uusi kirkko ja samaan yhteyteen hotelli nimeltä Herrankukkaro. Jotenkin erikoinen elämys, sillä luultavasti joulusta johtuen olimme hotellin ainoat asukaat, ja meitä palveli puolenkymmentä henkilökuntaan kuuluvaa. Onneksi ei ollut muita asukkaita, sillä sen verran lattia narisi, että varmasti öiset vessareissun olisivat herättäneet toiset asukkaat.  

 

Jouluaattona oli sitten Joensuun papin pitämä suomenkielinen joulumessu, johon luonnollisesti osallistuimme. Joulumessussa ja sen jälkeisessä joulujuhlassa oli kyllä osallistujia, ja kokemus jotenkin kiva. Henkilökunta oli ystävällistä, joten suosittelen lämpimästi, narisevasta lattiasta huolimatta.

Matkamme seuraava kohde oli vanha suomalainen kaupunki Sortavala, joka on saanut pitää myös alkuperäisen nimensä. 

 

 

 

 

 

Jälleen oli hotellissa eksotiikkaa. Hotellin nimi on Dom Karelia eli Karjalainen koti. Karjalaisesta kodista kai olikin kysymys, sillä rakennus oli kuin keskikokoinen omakotitalo Suomessa, mutta taiteellinen vaikutelma erinomainen ja yhden hengen palveluskunta teki parhaansa. 

 

 

 

Hotellin aamupala oli loistava, vaikka pääaterian kävimmekin nauttimassa Piipun pihassa, jonka varmaan useimmat Sortavalan kävijät tuntevat. Piipun pihassa on aina tiettyä hohtoa, joka ei tunnu katoavan ajan saatossa, eikä käyntien lukumäärän mukaankaan.

 

Sekä Dom Kareliaa että Piipun pihaa suosittelen kaikille kävijöille.

Tarkoitus oli ylettää venäjän vierailumme hieman pidemmällekin, mutta kelit tekivät  tepposen, eikä venäläinen tienhoitokulttuuri oikein rohkaissut meitä jatkamaan matkaa. Käännyimme siis Sortavalasta takaisin, mutta päätimme taas palata kesän tullen.

 

Tämänkertaisen matkan anti oli ehkä taidemuseoon tutustuminen ja sen tosiasian toteaminen, että kyseessä olisi todella kaunis ja upea kaupunki, jos se olisi saanut jäädä suomalaisten haltuun. Toki Suomessakin om paikkuntia, joissa vanhaa ja arvokasta rakennuskulttuuria hävitetään uuden tieltä, mutta todella upeita monet karjalaiset talot olisivat, jos niiden kunnosta olisi huolehdittu.  Vielä ei ole myöhäistä, mutta...

Toki Sortavala on kehittynyt nyky-Venäjän aikana, mutta ihan liian hitaasti. Ainakin kerran me vielä käymme täälläkin, ja myös Valamon saarella, mutta luulen, että tulevaisuuden Venäjä matkailumme suuntautuu jonnekin Muurmanskin alueelle.

Maailmassa on paljon upeita paikkoja, harmi että ikä ei taida riittää kaiken näkemiseen.