Mikä täällä oikein mättää

Ei minulla ole sitä samaa kirjoittamisen taitoa kuin esimerkiksi Jari Tervolla, joka Seura-lehdessä julkaistussa blogissaan kertoi maahanmuutosta ja raismista lähes saman, jonka minäkin olen tajunnut jo ajat sitten. Tällä planeetalla elää onneksi vielä paljon minuakin vanhempia ihmisiä, mutta pahaa pelkään, että kun minun nokkani päälle aletaan lapioimaan multaa, haudataan samalla yksi niistä viimeisistä, jotka ovat nähneet ja kokeneet ne ajat, jolloin isänmaata puolustettiin muutoinkin kun rasistisin kirjoituksin tai puhein. Muukalaisviha ja rasismi eivät ole koskaan saaneet aikaan mitään hyvää, ei missään päin maailmaa. On aivan totta, että rasismi on sytyttänyt myös mellakoita, joista sitten on syytetty ulkomaalaisia. Nämä eivät kuitenkaan ole olleet niihin syypäitä, vaan nimenomaan vihaa lietsovat rasistit.

Olen varmasti blogissani kirjoittanut muukalaisvihasta paljon enemmän kuin alun alkaen on ollut tarkoituskaan, mutta minunkin heikkouteni on se, että provosoidun kun provosoidaan. Kaikkein eniten minua kiukuttaa se, että tuskin edes ulkomailla käyneet julistavat, kuinka kauheaa he näkevät niissä maissa, joissa on monikulttuurisia ihmisiä. Minäkin olen käynyt lähes kaikissa Euroopan maissa, joissa monissa asuu enemmän maahanmuuttajia kuin koko Suomessa on ihmisiä. Missään en ole kuullut maahanmuuttajien aiheuttamista ongelmista, mutta esimerkiksi naapurissamme Ruotsissa kerrotaan kyllä ongelmista, jotka aiheutuvat ruotsalaisten rasistisesta käytöksestä. Jokaisessa maassa varmasti on oma vihapuheita viljelevä ryhmittymänsä, mutta ns. tavallinen kansa myöntää auliisti, että pelkää hyötyä ovat ”mamut” tuoneet.

Satun asumaan ja elämään ihmisen kanssa, joka suurimman osan elämäänsä on asunut Euroopan sydämessä, alueilla, joissa näitä ”mamuja” on todella paljon, ja vasta täällä Suomessa hän on saanut kuulla, kuinka ”kauheaa” siellä on. Ihan saman huomasin henkilökohtaisesti, kun muutin aikoinani Ruotsista pois. Taisin olla todellinen rauhanenkeli, sillä ulkomaalaisten aiheuttamia mellakoita ei minun aikanani siellä ollut.

Kun ”nykynuoriso” on tullut mukaan politiikkaan, on politiikkaan tullut myös uusi kulttuuri. Oletetaan, että pelkkä sanominen riittää. Uskotaan, että minä kun minä sanon, että ”olen rehellinen mies” niin heti kaikki ajattelevat, että kylläpä on rehellinen mies. Tähän systeemiin näyttävät myös rasistit uskovan: kun he sanovat, että ovat vain isänmaallisia, niin kaikki ovat sitä mieltä, että ”isänmallisia ovat”. Olenkohan minä peijooni ainut, joka kuvittelen, että ihmisen teot kertovat sen, mitä hän oikeasti on.

Sen ymmärrän, että sodan jälkeen isäni sanoi: ”Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.” Voi olla, että olen hieman ”nyrjähtänyt”, mutta kyllä kuitenkin olen sitä mieltä, että esimerkiksi Olli Immonen on rasisti, eikä mikään paistos taida sitä asiaa miksikään muuttaa. Niin kauan olen tätä mieltä, kunnes Immosen teot muuta osoittavat.

Olisi todella toivottavaa, että Perussuomalaiset erottaisi Olli Immosen, niin kuin erotti James Hirvisaarenkin. Nämä erottamiset olisivat monin verroin perustellumpia kuin esimerkiksi puolueelle todella hyvää tehneiden Aimo Remeksen tai raahelaisen Pertti Vuoren erottaminen.

En oikeasti tiedä, mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa, mutta ihmeellistä on, että meille muodostuu ”suojakoteja” niin kommunisteille kun rasisteillekin. Toivottavasti on niin, että James Hirvisaaren poliittinen ura on kuin menneen talven lumi, josta ei kesällä enää ole edes muistoa. Samaa toivon Olli Immosen karriäärille käyvän, jolloin taas ”persujen” kannatuskin voisi kääntyä nousuun.

Kokonaisvaltaisesti toivoisin suomalaiseen politiikkaan selkeyttä ja selkärankaisuutta. Sitä eivät ainakaan tuo mukanaan sirpalepuolueet, jotka pääasiallisesti ovatkin pois potkittujen pakopaikkoja. Tosiasiassa Suomessa on aivan liikaa puolueita, ja vaikka sirpaleet ovat melko harmittomia, vievät ne aikaa ja palstatilaa oikeilta poliitikoilta. Varmasti asiaa auttaisi puolueen perustamiseen ja eduskuntaan pääsemiseen asetettavan kynnyksen korottaminen todella merkittävälle tasolle.

Ehdotin kerran pienessä poliittisesta urasta haaveilevassa ryhmässä peiliin katsomista. Eräs aloitteleva poliitikko koki uransa ainoan nousun. Nousi kuin pullataikina ja loihe lausumaan: ”Ei tarvitse katsoa peiliin.” No ei sitten vissiin katsonut, mutta ehkä olisikin nähnyt sieltä vain ainoan uskollisen kannattajansa.

Eiköhän edelleen pidä paikkansa, että emme ole sitä, mitä sanomme olevamme, vaan sitä, mitä tekomme osoittavat meidän olevan.