Näin syntyvät valheet ja tarinat

Kuuntelin puheradiota, kun perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi kuulemaansa tarinaa tapauksesta työvoimatoimistossa. Ehkä kyse oli Bosnian pakolaisesta, joka oli mennyt kyselemään työpaikkaa. Virkailija oli ihan oma-aloitteisesti sanonut tälle, että ei hänen tarvitse töitä tehdä, voit kyllä saada täältä rahaa muutenkin. Toki Riikka mainitsi tuossa yhteydessä, että ei hän tiedä, oliko tarina totta, mutta näin kerrottiin. 

No ihan varmasti voin sanoa, että ei ollut totta. Kyseisestä tapauksesta en tosin mitään tiedä, mutta sen verran työvoimatoimiston toiminnasta, että voin tuon vakuuttaa. Toki keskivertoihmisen järkikin kertoo, kuinka absurdilta tuollainen juttu kuulostaa, eikä se missään tapauksessa ole uskottava.

Uskottavan tuntuinen tästä tarinasta tuleekin, kun sen kertoo joku kolmas asian kuullut ihminen, joka mainitsee kuulleensa sen ”persujen” puoluesihteeriltä, jonka oletetaan olevan asioista perillä. Tämä kolmas henkilö jättää mainitsematta sen, että Riikka oli sanonut, että ei tiedä, onko tuo juttu edes totta. Näin huhu liikkuu ja saattaa jopa kasvaa maailmalla, niin kuin niillä tapana on, ilman että asiassa olisi edes nimeksi perää.

Kovin pieni olin, kun itse aikoinani Karjalasta pakenin, joten omat muistikuvani ovat varsin vähäiset, muta lähes yhtä uskomattomia tarinoita huhujen leviämisestä olen kuullut. Kerronpa teille tässä erään:

Valtiovalta maksoi aikanaan pientä korvausta obligaatioiden muodossa niille evakoille, joilta todistettavasti oli jäänyt merkittäviä omaisuuksia luovutettuun Karjalaan. Ei kovin suuria summia, mutta ehkä vain murto-osan menetyksen todellisesta arvosta. Näistäkin obligaatioista levisi pian huhu, että valtion ehtymättömästä kassasta maksettiin evakoille suuria summia. Eräskin karjalaisemäntä joutui perimään useaan kertaan tuota vähäistä saatavaansa, sillä valtiollakin oli raha todellisuudessa noihin aikoihin tiukassa. Muuan länsisuomalainen emäntä tivasi pelkkää kateuttaan, että miten usein noita korvauksia oikein maksetaan. Tähän tuskastunut karjalaisemäntä jo hieman kiusallaan tokaisi: ” A ain ku rahat loppuut, ni sillo pyyvetää lissää ja valtio maksaap”.

Kaipa tuo olisi melko tyhmänkin pitänyt ivaksi tajuta, mutta ihan niin ei käynyt. Hyvin pian levisi kauan elänyt tarina, jonka mukaan karjalaiset saivat rahaa aina kun pyysivät.

Karjalainen kansa oli ennen ja taitaa olla vieläkin hieman taipuvaista ironiaan, eikä se ihan aina ole hyväksi tässä tosikkojen yhteiskunnassa.

Kateus on omituinen tauti. Se vaivaa silloinkin, kun ei ole mitään, mitä pitäisi kadehtia. Karjalan evakot menettivät silloisten miljoonien arvosta omaisuutta, mutta jaksoivat kääntää kaiken leikiksi ja polkivat tuhkasta uudet kotinsa. Varmaan myös monet tämän ajan pakolaiset ovat saaneet kärsiä yhtä kovia, jopa kovempiakin. Kyllä tarinat yhteiskunnan avustuksilla elävistä loisista saisivat jo loppua.

Sadat maahanmuuttajat ovat tuoneet mukanaan kaiken osaamisensa ja työvoimansa, jota he ovat myös halukkaita käyttämään. Ei todella kannata pitää itseään kovin ryhdikkäänä sellaisen kansakunnan, joka keksii ja levittelee perättömiä juttuja näistä ihmisistä.