Taidan olla rajatapaus, sillä jotenkin rajat ovat kolkutelleet mukanani syntymästäni alkaen. Kenellekään ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että olen syntynyt Laatokan rannalla aivan silloisen Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan tuntumassa, josta sitten äitini kanssa pakenin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut. Sen verran olin pikkuinen, että ihan tarkasti en matkaa sitten muista, mutta kyllä sodan jylinä kuulemma kuului ja kiire oli.
Sisä-Suomeen sitten tultiin
kaikessa kiireessä, ja kotipesä löytyi Keski-Suomesta, jossa sainkin viettää
ensimmäiset elinvuoteni ja koulunkin käydä. Itse asiassa suurempia
elämänmuutoksia alkoi tapahtua vasta sen jälkeen, kun olin käynyt sotaväen ja
päätin lähteä opiskelemaan. Sähkövoimatekniikkahan minun erikoisalani silloin
oli, ja oikeasti uskoin, että minusta tulisi voimalaitosmies. Ei sitten
tullutkaan, vaikka jonkinasteisen erikoistyönkin tein aiheesta ollessani
vesivoimalan päivystäjänä Kierikin voimalaitoksella Yli-Iissä. Sen jälkeen tein
kyllä monenlaisia sähköalan suunnittelu- ja opetushommia, mutta ei minusta
varsinaisesti voimalaitosmiestä tullut, vaikka suunnittelin toki yhden pienen
voimalaitoksenkin. Oikeasti minua harmitti, että en onnistunut hankkimaan työpaikkaa
edes Loviisan ydinvoimalaitokselta, johon sentään sain tutustua ihan itsensä
Imatran Voiman toimitusjohtajan johdolla. En toki työttömänä ollut, mutta kun
itseäni niin voimalaitosmiehenä pidin, niin kevyemmät sähköhommat eivät oikein
tuntuneet miltään. Leipäni hankin kuitenkin opettamalla milloin mitäkin alaan
liittyvää. Se hyvä puoli siinä oli, että paljon oppi samalla itsekin, niin että
sitten ihan lopuksi innostuin vielä suorittamaan DI-tutkinnonkin, vaikka ala
kyllä sitten vaihtui.
En ihan ensimmäistä kertaa ”pappia
kyydissä ollut”, kun sitten eläkkeelle jäätyäni solmin avioliiton nykyisen
vaimoni ja entisen kouluttajakollegani Pirjon kanssa. Tämä liitto vei minut
jälleen Venäjän rajalle. En ihan asumaan sinne jäänyt, mutta kesämökin me
sieltä melkein Venäjältä hankimme, josta syystä olemmekin sitten usein
vierailleet kauniissa Karjalassa. Kovasti tarkoin on nyt Karjala koluttu, mutta
jotenkin vaan veri vetää sinne yhä edelleen, vaikka sitä teitten kunnossapitovelkaa
taitaa naapurilla olla enemmän kun meillä. Ei ainakaan autoa parantanut, kun siellä
teitä kolluuteltiin, mutta aina sentään on päästy sinne, minne kulloinkin
ollaan oltu menossa.
Tähän ”rajalta rajalle”
kirjoitukseen sain idean lähinnä kai siitä, että kun vanhoja historiallisia
tapahtumia olen selaillut, päädyin huomaamaan, että jälleen olen päätynyt
rajalle. Nyt tosin hyvin vanhalle, sillä silloin kun Suomea ei ollut ja Ruotsi
ja Venäjä vähän vuorotellen hallitsivat näitä alueita keskiajalla, 1323 solmittiin
kuuluisa Pähkinäsaaren rauha, jonka seurauksena näiden valtioiden raja
vedettiin jostakin näiltä seuduilta. Ihan kuin asian todistuksena Pirjo kävi
kuvaamassa kolmekin rajapyykkiä, jotka löytyvät lähiseudun metsistä. Voi pyhä yksinkertaisuus.
Näinkö minulle taas oli käynyt! Jos olin syntynyt Venäjän rajalla, niin on
paljon mahdollista, että myös kuolen vanhalla rajalla.
Sulevi Juhola näyttää, miten Kukkarokivestä on poistettu
ruotsalaisten Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajamerkinnät.
Sellaistahan se elämä on ollut. Näin
mua vietihin rajalta rajalle. Onneksi olen nähnyt jo melkoisen pätkän maailmaa,
joten ihan en luule, että edes tämä Kalajoki on maailman napa.
Pitäisiköhän tähän loppuun heittää kulunut
vitsi? Olen saanut kulkea muillakin rajoilla kun kenkärajoilla ja nähnyt
muutakin maata kun kukkamultaa.
Ehkäpä tämän saavat lukea myös
Pitkärannan Paronin ystävät, sillä jotenkin tämä Karjalaa hipaisee. Karjalainen
olen ja karjalaisena pysyn. En siis mikään karjapohjalainen enkä
savokarjalainen. Puhdasrotuinen karjalainen, niin puhdas kuin nyt suomalainen
yleensä voi puhdas olla, ja olen siitä ylpeä.
Jaa… no joo… onhan se mahdollista,
että vähän on ryssää livahtanut sekaan. Väliäkös sillä, sillä kyllä meillä
kaikilla monikulttuurisilla jostain on sitä vierasta verta tipahtanut. Ei
täällä mitään puhdasta kalajokista rotua ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti