Niin, siltähän se vaikuttaa

Olen miettinyt, että miten Suomi on aikanaan käynyt sotia, kun ihmiset vaikuttavat pääosin niin aroilta, että eivät uskalla edes kommentoida kirjoituksiani omalla nimellään. Ei todella ole paljon julkaisukelpoisia kommentteja, jos pidän kiinni uhkauksesta, että julkaisen vain reilusti nimellä kirjoitetut kommentit. Osa toki tuntuu olevan hieman ”vajakkien” kirjoituksia, joten ne eivät oikein julkaisukelpoisia olisi muutenkaan. Olen kuulemma mädättänyt joitakin, mutta jotenkin minusta tuntuu, että mätäneminen on päässyt jo liian pitkälle, että sille enää olisi mitään tehtävissä.

No siltähän se vaikuttaa, että lukijamäärä ei moniin satoihin yletä, eikä usein yletäkään.  Näinhän se useimmiten on tällaisten yksittäisten blogien kohdalla, mutta kirjoitankin näitä oman mieleni virkistämiseksi. Siihen tämä blogi sopii hyvin, ja ainahan näillekin sivuille joku eksyy.

Olen tainnut kertoa, että minusta on tullut sinisten kannattaja.  Ei se ollut niin vaikea ratkaisu, sillä toki tunsin tuon alkuperäisen vennamolaisen ja myöhemmin perussuomalaisen linjan, jota nykyinen Sininen Tulevaisuus jatkaa edelleen. Toki Sinisestä Tulevaisuudestakin joku saattaa loikata, mutta silloin on kyse ihmisestä, joka pelkää omaa poliittista tulevaisuuttaan. Oikeastaan näitä selkärangattomia ei tarvitakaan.  Turusen tapaus oli selkeästi sellainen, sillä hänen äänialueellaan oli selkeästi tilaus yhdelle kokoomuksen ehdokkaalle. Läpimeno seuraavissa vaaleissa on todennäköisempi kokoomuksen riveissä kuin Sinisessä tulevaisuudessa.  Pääsääntöisesti siniset muodostivat puolueen säilyttääkseen vennamolaisen aatteen ja monet olivat tietoisia, että poliittinen tulevaisuus on vähintään vaakalaudalla. Jos joku palaa ”persuihin”, on tilanne vielä pahempi.  Halla-aho saattaa kyllä kerätä rasistien äänet, mutta siinä se sitten on.  Ei siitä miehestä ole minkään puolueen vetäjäksi. 

Kike Elomaa oli ensimmäinen loikkari, joka palasi ”persuihin”. Oikeasti minä ihmettelin sitä, sillä henkilökohtaisesti pidin Kikeä ihan fiksuna ihmisenä, mutta kai hän pelkäsi menettävänsä kannatusta.

Olipa miten oli... näillä mennään, ja jos minulta kysyttäisiin, niin vennamolaiseen ”rötösherrajahtiin alkaisin”.  Tuskin sekään heti nostaisi sinisten kannatusta muiden puolueiden tasolle, sillä yleisö reagoi aina hieman hitaasti puolueen sisäisiin muutoksiin.  Perussuomalaisten perustajat ovat nyt sinisissä, joten toivoa on.  Muistan erittäin hyvin kun nykysininen Raimo Vistbacka istui eduskunnassa ainoana ”persuna”, mutta ajan kanssa puolue nousi Suomen kakkoseksi ja olisi ilman rasismia saattanut kohota jopa kaikkien puolueiden ohi.  

Päämääränä ei toki pitäisikään olla puolueen kannatus, puhumattakaan henkilökohtaisesta edusta, mutta korkeat kannatusluvut antavat kuitenkin niitä työkaluja, joilla kansakuntamme taas saadaan raiteilleen.

Tärkeintä on muistaa, että siniset eivät loikanneet perussuomalaisista, vaan puolue liukui pois alkuperäisestä aatteesta. Aatteen miehet jäivät vain sinisiin. On merkille pantavaa, että mikään vastuullinen taho ei tahdo tehdä yhteistyötä halla-aholaisten kanssa.  Tilannetta ei suinkaan paranna se, että tämä Brysselin ”mamu” käy joskus rähisemässä täällä Suomessa. Kansa näkee entistä selkeämmin, mikä on miehen agenda.

Niin muuttuu maailma.  Muistan hyvin kun Kike Elomaa sanoi minulle: ”Onneksi Halla-aho pääsi Brysseliin. Toivottavasti täällä Suomessa nyt hieman rauhoittuu.”  En tiedä, vieläkö Elomaa on samaa mieltä, mutta minäkin toivon vilpittömästi, että Suomessa rauhoittuisi.  

Kirjoitin jo jossakin aikaisemmassa jutussani, että ei ole totta, että Halla-aho ei olisi koskaan saanut mitään aikaan.  Ainahan hän on jotenkin asioita sekoittanut, kun on Suomessa käynyt, jos se nyt on ansioksi laskettava.

Punaisia emme ole, vihreiksi emme voi koskaan tulla… olkaamme siis sinisiä.  Tämäntapainen lause pantiin joskus jonkun suurmiehen suuhun. Tässä nyt on sitten se ero, että tämä on todella sanottu. Minä juuri sanoin sen.