Kirkonkirous

En erityisen kristillishenkinen ole nuoruudessani ollut, mutta elämä opettaa. Myöhemmällä iällä olen oppinut hyväksymään kaikki uskovaiset ihmiset tasavertaisesti riippumatta siitä, minkä ”lahkon” tai seurakunnan edustajia he ovat. Jonkin verran olen myös tutkinut raamattua ja muutakin uskonnollista kirjallisuutta, mutta en ole löytänyt vakuuttavia ohjeita siitä, mikä on oikeaa Jumalan palvelusta ja millainen paita minulla tulisi olla tullakseni hyväksytyksi ”uskovaisten” piirissä. Minä nyt vaan olen sitä mieltä, että olen yhtä pyhä maalaamaan ikoneja kuin piispa Arsenikin, vaikka toki hän on minua monin verroin parempi tuossa vaativassa työssä.  No niin on tosin vaimonikin, joka kaiken lisäksi on luterilainen ja rahoitti silti suurimman osan Kalajoelle rakennetusta ortodoksisesta rukoushuoneesta. Minun mielestäni se oli oikeaa ekumeenista henkeä.  

Mielestäni ortodoksisuus on kaunis uskonto ja ikonit kauniita kuvia.  Minä en niitä palvo, eikä tiettävästi ortodoksinen kirkkokaan, mutta kyllä ne ovat tietynlaisia jumalanpalveluksen apuvälineitä sekä kotien ja pyhien rakennusten koristeita, aivan kuin kirkkomaalaukset ja risti ovat olleet kautta aikojen kaikkien uskontojen piirissä.

Minun kotiini ovat olleet tervetulleita niin ortodoksit, luterilaiset kuin myös Jehovan todistajat tai helluntailaiset, jopa mormonit ja muslimitkin.  Kaikkien kanssa olen ollut valmis keskustelemaan, mutta en ole antautunut koskaan väittelyyn, vaikka olen ollutkin monessa asiassa toista mieltä. Kai se on eräänlaista lähetystyötä, vaikka pakanoista ei olekaan kysymys.  En todellakaan tiedä, mikä on oikea tapa palvella Jumalaa, mutta luulen että ei sitä tiedä kukaan muukaan, tuskin edes piispatkaan. Ehkä sellaista ei olekaan, vaan suhtautuminen lähimmäisiin ja omat teot ratkaisevat.

Kun elämäntapojeni seurauksena koin jonkinasteisen hengellisen heräämisen, aloin tuntea tarvetta osallistua oman seurakuntani Jumalanpalveluksiin. Kun ihmiset nyt ovat sellaisia kuin ovat, että uudet tottumukset tulevat hitaasti, en minäkään kai kovin paljon muista eronnut. Olin toki käynyt luterilaisissa kirkoissa, mutta jotenkin olin sitä mieltä, että osalle ihmisistä on ortodoksisen tsasounan kynnys matalampi kuin suurten kirkkojen portaat. Näin oli minunkin kohdallani, ja kun Kalajoella oli kuitenkin pieni ortodoksinen yhteisö ja minä tunsin olevani jotenkin velkaa Jumalalle, päätin olla aloitteellinen oman rakennuksen saamiseksi Kalajoelle. En todellakaan silloin aavistanut, kuinka jyrkkä raja kulkee esimerkiksi Venäjän ja Suomen ortodoksien välillä. Siihen rajaan olen nyttemmin törmännyt useassakin yhteydessä.  Ihmettelen suuresti, sillä vaikka itselläni ei noita kirkkokuntien rajoja ole, niin jopa palkatut kirkon palvelijat niitä tuntuvat vetelevän.

Tsasounan rakentamisen alkuvaiheissa oli toimintaan monikin innostunut, mutta kun oma tahto ei aina toteutunut, alkoivat jotkut jopa toivoa, että rakennus ei koskaan valmistuisi.  No valmistuihan se, ja piispa Arseni siunasi sen käyttöön.

En tiedä, olinko liian kiltti vai liian tuhma, mutta vaikeudet alkoivat vasta sen jälkeen, kun itse jouduimme muuttamaan pois paikkakunnalta tuulimyllyjen ajamana. Minä todella sairastuin tuulimyllyjen aiheuttamasta inframelusta, jonka olemassaolosta eivät kaikki edes tiedä.  Tuolloin jos esitettiin huolestuneita kysymyksiä, että ”mitenkäs tsasounan nyt käy”.

Silloin vielä vastasin: ”Ei kai mitenkään..emmehän me sitä itsellemme rakentaneet.”  Kalajoella on edelleen pieni ortodoksinen yhteisö, ja kokemuksesta tiedän, että tsasouna on myös kiinnostava turistikohde, jossa kyllä kävijöitä riittäisi, jos vain ovet ovat auki.

No, ei kiinnostanut kaupunkia ovien auki pitäminen eikä luterilaista seurakuntaakaan enää yhteistyö. Kun oma seurakuntammekin alkoi rajata pois iltahartauksien pitäjiä joidenkin Venäjä-yhteyksien takia, alkoi todella tuntua siltä, että olimme joutuneet kirkon kiroukseen. Onneksi laskut edelleen tulevat meille ja saamme maksaa myös tontin vuokran kiinteistöveronkin.  Onhan se jonkinlainen yhteys tuohon meille niin rakkaaseen rakennukseen.

Tietäisin vain, miten meidän kahden eläkeläisen rahat riittävät tuon rakennuksen ylläpitoon, kun vaimonikin jää eläkkeelle vuoden lopussa.