Minun Jyväskyläni

Vaikka en ole ihan syntyperäinen jyväskyläläinen, on minun juuriani tässä kaupungissa ja maalaiskunnassa kuitenkin sen verran, että rohkenen pitää itseäni jyväskyläläisenä.  Keski-Suomi nyt ei muutenkaan ole maakunta, jossa muualta muuttaneita katsotaan kuin ”halpaa makkaraa”.  Johtuneeko sitten siitä, että nykyisistä kaupungin asukkaista noin 70% on muualta muuttaneita. Hyvin suuri osa meitä Karjalan pakolaisia.  Minä tunnen siis itseni jyväskyläläiseksi, vaikka olenkin syntynyt Impilahden pitäjässä Laatokan rannalla.  Valitettavaa oli, että sinne muuttaminen olisi ollut hieman mutkikasta. Olen kyllä käynyt siellä, mutta puhuivat kovasti vierasta kieltä.

Kyllä se jotenkin oikealta tuntuu, kun puhun kotikaupungistani Jyväskylästä. Täällä syntyivät ensimmäiset lapsuuden muistoni. Myös hyvin monet koulutoverini olivat täältä ja täällä sain ensikosketuksen urheiluun, joka oli varsin merkittävässä osassa elämäni kaikissa vaiheissa.

Ehkä 50-luku oli jotenkin merkityksellisin. Ainakin minä muistan sen parhaiten. 50-luvulla menin kouluun, ja varsin pitkä pätkä koulutietä kulkikin Jyväskylässä. Se oli aikaa, jolloin mäkeä vielä laskettiin Taulumäen hyppyristä ja Jyväskylä Kiri voitti monena vuonna pesäpallossa Suomen mestaruuden. Muistan sellaisenkin vuoden, jolloin Kiri voitti kaikki jaettavat mestaruudet. Nuoret voittivat nuorten mestaruuden, naiset olivat parhaita naisissa ja kuin sinettinä kaiken päälle tuli myös tuo miesten mestaruus. Osoittaakseen, että Jyväskylä oli oikea pesäpallokaupunki, vei Jyväskylän Lohi vielä TUL:n mestaruuden.

Ei pesäpallo kuitenkaan ainut jyväskyläläisten harrastus ollut. Pesäpallo jyräsi kyllä alleen monia muita lajeja, mutta oli seudulla moniakin hyviä urheilijoita, ja lajeja sittenkin harrastettiin melko kattavasti, ja hyvin moni jyväskyläläinen on saanut kantaa maamme edustusasua.

Totta on, että minun Jyväskylässäni ei ollut vielä Matti Nykästä eikä Samppa Lajustakaan. Ystäväni Tarmo Uusivirta oli juuri ja juuri syntynyt, mutta kyllä tuolle kaikelle luja pohja luotiin silloin sotien jälkeisenä aikana. Tuntuu olevan ominaista, että kaikella on aikansa.  Jyp on nyt kova sana jääkiekossa, vaikka minun aikanani taisivat opetella vasta luistelemaan. Ei ollut hurraamista potkupallon menestyksessäkään, mutta suomalaiseen tasoon nähden täällä nyt osataan sitäkin. Kaikella on hintansa, joten pesäpallo on saanut hieman väistyä, mutta edelleen täällä sitäkin osataan.

Kun karistin Jyväskylän tomut jaloistani 1965, en ajatellut eläkepäiviäni. Kaikki tuntui todella kaukaiselta, eikä senaikaisia tuttaviani paljonkaan ole jäljellä.  Tai ovat sitten niin vanhentuneita, että eivät enää tunne :-)

 

Jyväskylästä lähtöni jälkeen olen asunut useilla paikkakunnilla Suomessa ja osin ulkomaillakin.  Eläkkeelle jäätyäni yritin kyllä asua Pohjanmaallakin, mutta niin siinä vaan kävi, että vasta Jyväskylään päädyttyäni tunnen jälleen olevani kotona.  Kierros on umpeutunut ja nyt asun melkein nuoruusaikaisen tanssipaikan Ainolan naapurissa.  Onhan siinä jotain nostalgiaa.